Sisäkuva Venetsian Teatro Grimanista 1600-luvulta.
Oopperan luonne muuttui Venetsiassa sen saaman suuren julkisuuden vuoksi: 1637 avattiin ensimmäinen oopperatalo Teatro Cassiano. Vuoteen 1700 tultaessa Venetsiassa oli 17 oopperateatteria ja niissä oli esitetty 388 produktiota. Oopperoita kuulivat kaupunkilaiset pääsymaksusta, rikkailla oli omat aitionsa. Hienostunut pienimuotoinen pastoraaliooppera muuttui laveaksi spektaakkeliksi, jossa taruhahmot edustavat tiettyjä tuntemistavan perustyyppejä ja harrastavat loputtomiin poliittisia ja lemmen vehkeilyjä. Kuoro katosi, tilalle tuli baletti ja ennen kaikkea virtuoosilaulajat.
Oopperoille olivat ominaisia ihmeelliset näyttämövaihdokset, yliluonnolliset ilmestykset, jyrkät kontrastit, tarttuvat melodiat, vahvat rytmit, laulujen tiivis muoto — kaikki tähtäsi yleisön viihdyttämiseen. Oopperasta tuli suhteellisen kansanvaltaisessa Venetsiassa realistinen taidemuoto, joka heijasteli yhteisön tapoja ja normeja sekä elämää kaikessa laveudessaan. Oopperan piti tyydyttää yleisön makua, ja se oli sikäli myös bisnestä, jonka tuli kannattaa itse itsensä.
Francesco Manelli (1595/7–1667) sävelsi avajaisoopperan L’Andromeda Benedetto Ferrarin librettoon. Manelli teki 1640-luvulla muitakin oopperoita, jotka liittyvät oopperan varhaisvaiheisiin Venetsiassa. Lisäksi hän teki matkan oopperaseurueensa kanssa mm. Bolognaan, jossa esitytti Monteverdin Odysseuksen. Manelli siirtyi 1645 Parmaan, jonne hän laati kuusi näyttämöteosta.
Benedetto Ferrari (1603/4–81) oli oopperan varhaisvaiheen keskeinen hahmo runoilijalibretistinä, säveltäjänä, soittajana ja impressaarina. Hän sävelsi ennen 1645 pääosin omiin librettoihinsa viisi oopperaa Venetsiaan ja oli töissä myös Modenassa ja Wienissä. Ferrarin kädestä lähti kaikkiaan yhdeksän oopperaa, mutta niiden musiikki on hävinnyt. Oopperan Il pastor regio (“Paimenhallitsija”, 1641) loppudueton teksti ja ilmeisesti myös musiikki siirtyi Monteverdin Poppean kruunaukseen.
Monteverdi Venetsiassa
Monteverdin työvelvollisuus San Marcon, Il ducen (≈ kaupunginjohtajan) edustuskirkon kapellimestarina vei tietysti lähinnä kirkkomusiikin säveltämiseen, mutta hän rupesi vielä myöhäisiällä uudestaan oopperasäveltäjäksi. Monteverdi sävelsi Venetsiassa neljä oopperaa, joista Adone (“Adonis”, 1639) ja Le Nozze d’Enea con Lavinia (“Aeneaksen häät Lavinian kanssa”; 1641) ovat kadonneet.
Il Ritorno d’Ulisse in patria (“Odysseuksen paluu kotimaahan”, 1640) Giacomo Badoaron librettoon Homeroksen Odysseuksen lukujen 13–23 pohjalta on monityylinen teos, jossa on 3–8-äänisiä kuoroja ja lisäksi paljon henkilöitä, kuvailevia soitinnumeroita sekä erilaisia deklamatorisia tekniikoita. Vakavilla henkilöt laulavat pääosin juhlavaa resitatiivia, kun taas keveämmillä roolihahmoilla on kolmijakoisia aarioita, jumalilla virtuoosia kuvioita ja sävelmaalailua. Teos oli menestys, sillä mukana myös komiikkaa, mm. mainio nälkäkurki Iro, joka on eepoksessa aivan minimaalisessa roolissa.
L’Incoronazione di Poppea (“Poppean kruunaus”, 1642) G. F. Busenellon librettoon Tacituksen, Suetoniuksen ja kenties Senecan pohjalta on mestariteos. Musiikiltaan, tekstiltään ja näyttämöosuudeltaan se on oopperan historian parhaita teoksia, jossa ei ole mitään ulkokohtaista: päähenkilöt ovat aitoja, ristiriitaisia, syvästi tunteittensa riepottamia tai raadollisia, juonittelevia persoonia. Teoksessa ei ole kuoroa, vain sooloja ja duettoja, resitatiivin ja aarian raja liukuva; kuviolaulua ja sävelmaalailua on kohtalaisesti. Komiikkaa esiintyy paljon (sotilaat, Seneca, imettäjä), mutta myös erotiikan eri puolia on riittävästi tarjolla: rikollisen pääparin, Neron ja valtaistuimelle reittä pitkin kiipeävän kurtisaani-Poppean kiihko, sekä varhaisen “Cherubinin”, Valletton rakkaustuntemusten viattomuus.
Ongelmana Poppeassa on tekijyys: siitä on säilynyt kaksi erilaista versiota, ja säveltäjäksi on nimetty Monteverdi vasta 1681. Joka tapauksessa säveltäjiä on ollut muitakin: ainakin Ferrari, Cavalli ja Francesco Sacrati. Etenkin oopperan upean ja lemmekkään, mutta moraalittoman loppudueton, jossa haureus ja valta lopullisesti yhdistyvät, tekijyyden epäily on loukannut monia Monteverdin taiteen ihailijoita. Duetto lepää ostinatobassolla, laskevalla tetrakordilla g–fis–e–d. Seuraavassa dueton alku ja loppu:
Poppean kruunaus III: loppuduetto
Pur ti miro,/Vain sinua katson,
Pur ti godo,/vain sinusta nautin,/
Pur ti stringo,/vain sinua syleilen
Pur t’annodo,/vain sinuun solmiudun.
Più non peno,/Ei enää tuskaa,
Più non moro,/en enää kuole.
O mia vita, o mi tesoro./Oi elämäni, oi aarteeni,
Io son tua… /minä olen sinun,
Tuo son io…/sinun olen minä,
Speme mia, dillo, dì,/toivoni, sano se minulle, sano,
Tu sei pur, speme mia/sinä vain olet toivoni,
L’idol mio, dillo, dì,/rakkaani, kerro se minulle, kerro
Tu sei pur,/sinä olet yksin
Sì, mio ben,/kyllä, minun rakkaani
Sì, mio cor, mia vita, sì./kyllä, minun sydämeni, minun elämäni, kyllä,
Pur ti miro,/Vain sinua katson
jne.
Francesco Cavalli (1602–1676)
Cavalli oli Monteverdin oppilas, Pyhän Markuksen kirkon toinen urkuri (1639–), ensimmäinen urkuri (1645–) ja vihdoin kapellimestari (1668–). Hän oli tärkein Monteverdin työn jatkaja ja oopperan vakiinnuttaja. Cavalli oli maineikas säveltäjä, sillä oopperoita esitettiin muissakin kaupungeissa, Pariisissakin, ja maine kiiri myös Englantiin ja Itävaltaan.
Hän sävelsi 32 oopperaa (1639–73), joista 28 on säilynyt. Musiikki on ytimekkään dramaattista ja ekspressiivistä, myös koomista tarvittaessa. Oopperoiden tematiikka on usein suorastaan nykyaikaista psykologisessa osuvuudessaan. Toiminta tuli etualalle, ja vahvoja efektejä esiintyy väkivalta- ja intohimokohtauksissa. Sooloaarioihin tuli lisää painoa, ja myös da capo -aaria on jo käytössä, minkä lisäksi resitatiivi kääntyy helposti ariosoksi. Partituurit on kirjoitettu pääosin kahdelle viivastolle, lauluäänelle ja basso continuolle. Merkittävissä laulunumeroissa saattaa olla obligato-soittimia, ja myös eräät ritornellot ja tanssit on kirjoitettu usemmalle äänelle. Ilmeisesti osin muusikot improvisoivat esityksissä soitinosuuksia.
Le nozze di Teti e di Peleo (“Thetiksen ja Peleuksen häät”, G. Persiani, 1639), opera scenica/festa teatrale, oli ensimmäinen ooppera ja tehty San Cassiano -teatteriin, jonne Cavalli sävelsi yhteensä yhdeksän oopperaa.
L’Egisto (1643, Giovanni Faustini) on favola dramatica musicale, jossa kaksi paria (Egisto ja Clori, Climene ja Lidio) joutuvat merirosvojen sieppaamiksi, mutta yksi molemmista pareista onnistuu pakenemaan (Egisto ja Climene). Kun puuttuvat osapuolet löytyvät, nämä ovat jo ehtineet rakastua toisiinsa ja Egisto tulee hulluksi. Oopperan II näytöksessä on kuuluisa Climenen valitus “Piangete occhi dolenti” (“Itkekää suruisat silmät”), joka on lamento, valitus, kromaattisesti laskevasta bassosta a–gis–g–fis–f–e eli a-moodin/mollin ylemmästä tetrakordista.
Ormindo (1644, Faustini), favola regia per musica, elvytettiin 1967 ja on sikäli suosituimpia barokkioopperoita. Sitä hallitsee lyyrinen aaria- ja arioso-tyyli.
Giasone (Jason, 1648/9; G. A. Cicognini), drama musicale, oli suosituin ooppera elinaikana: sitä esitettiin 40 vuoden ajan ympäri Italiaa, ja 12 partituurikäsikirjoitusta on säilynyt teoksesta. Ooppera tarjoaa komiikkaa, huikentelua ja pakokohtauksia, lamentoa ja Medeian raivoa.
Calisto
La Calisto (1651), drama per musica, Faustinin librettoon Ovidiuksen Metamorfoosien mukaan on Cavallin mestarillisimpia saavutuksia. Siinä sankarit ja jumalat on varustettu ominaisuuksilla, joista Venetsian yläluokka pystyi tunnistamaan itsensä; palvelijat ja imettäjät puolestaan ovat kansan ääni. Kuitenkin Jupiter, joka Dianan valepuvussa viettelee Caliston, ja Juno, joka muuttaa kostonhimossaan Caliston karhuksi, Diana, joka rakastuu Endymioniin vastoin siveyslupaustaan, nymfomaaninen vanha nymfi Lymphea ja Pan on varustettu inhimillisillä heikkouksilla, kun taas kuolevaiset Calisto, Dianan palvelijatar, joka rakastuu Dianaan, siis samaan sukupuoleen, ja paimen Endymion ovat rehtejä ja aidosti tuntevia. Sikäli ooppera edustaa sosiaalikritiikkiä eli idyllisestä Arkadiasta on tullut mikä tahansa paikka (= Venetsia).
Caliston musiikki on enimmäkseen kirjoitettu kahdelle viivastolle (continuo + lauluääni), joskus kaksi viulua säestää aariaa. Soitinosuuksissa on usein vain continuoääni, joten viuluosat on improvisoitava. Sinfoniat ja ritornellot otettiin usein muilta säveltäjiltä. Seuraavassa Caliston aariassa 3-ääninen ritornello on lopussa, mutta se luonnollisesti soitetaan myös alussa ja säkeistöjen välissä.
La Calisto I/4.
Calisto
Non è maggior piacere,/Ei ole suurempaa iloa
che seguendo le fere/kuin seuraten metsän eläimiä
fuggir dell’uomo i lusinghieri inviti:/paeta miesten viekoittelevia kutsuja
tirannie de’ mariti/aviomiesten hirmuvaltaisuudet
son troppo gravi, e troppo è il giogo amaro./ovat liian raskaita, ja heidän orjuutensa tuskaista.
Viver in libertade è il dolce, il caro./Eläminen vapaudessa on suloista, rakasta.
Di fiori ricamato/Kukkien koristelema
morbido letto ho il prato,/pehmeä vuode on minulla niityllä,
m’è grato cibo il mel, bevanda il fiume./mieluissa ruokaa on hunaja, juomana joen vesi
Dalle canore piume/Siivekkäiltä laulajilta metsän keskellä
a formar melodie tra i boschi imparo./opin muodostamaan lauluja.
Viver in libertade è il dolce, il caro./ Eläminen vapaudessa on suloista, rakasta.
Xerse (Kserkses, 1654; Nicolo Minato), drama per musica, Herodotoksen mukaan edustaa jo myöhäistyyliä, jossa dramaattinen voima on uhrattu näyttävälle vokaalisuudelle. Handel ja Bononcini sävelsivät siis saman libreton myöhemmin. Oopperassa on kaksi lemmenparia (Xerxes ja Amastre; Arsamene ja Romilda), vanha imettäjätär, kevytmielinen nuori palvelija sekä jalo viisas ovat itse asiassa commedia dell’arten prototyyppejä, joten vakava ja koominen oooppera menevät tässä sekaisin. Resitatiivia käytetään sekä seccona, monodistien monologina että jousiorkesterin säestämänä (= recitativo accompagnato).
Seuraavassa enemmän Handelilta tutun aarian Cavallin säveltämä versio, jossa nelisäkeinen säkeistö muodostaa A-osan ja palaa da capona tekstillisesti pidemmän B-keskiosan jälkeen. Ainoan varsinaisen melisman muodostaa B-vaiheen lopun sana “Austro (rapace)” (“Etelätuuli (ahnas)”:
Ombra mai fu/Varjoa koskaan ei ole ollut
di vegetabile/minkään kasvin suomaa
cara e amabile,/rakkaampaa ja ihanampaa
soave più./vielä suloisempaa kuin tämän [= plataanin].
L’Ercole amante (Rakastunut Herkules; 1662, Pariisi), opera, F. Butin librettoon Ovidiuksen Metamorfoosien mukaan oli Mazarinin tilaus 1660 Louis XIV:n ja Itävallan Maria Theresian häihin, mutta juonittelut estivät esityksen tuolloin, joten ensiesitys toteutui myöhästyneenä 1662, kun taas häissä nähtiin Xerse. Oopperan esityksessä oli ranskalaisen maun mukaan lähinnä näytösten lopuissa 18 baletti-numeroa (entrées) ja intermediota, jotka oli säveltänyt Lully ja Isaac de Benserade. Lully otti kunnian esityksen onnistumisesta ja oopperan italialaisia elementtejä vierastettiin, joten Cavalli palasi katkeroituneena Italiaan, palaamatta enää Ranskaan. Silti Cavallin teos oli synnyttämässä ranskalaisten omaa antiikkiaiheista musiikkinäytelmää nimeltään tragédie en musique tai tragédie lyrique, jonka Lully toteutti ensi kertaa 1673.
Oopperassa Herkules (= Louis XIV), sankareista suurin, on kyllästynyt aviomies ja rakkauden orja: jahdatessaan poikansa Hyllon kihlattua Iolea hän surmaa tämän isän, pettää oman vaimonsa ja tuomitsee poikansa kuolemaan. Kun mustasukkainen ja kostonhimoinen vaimo Deianira vetoaa Junon apuun pelastaakseen avioliittonsa ja sitten Iole myrkyttää Herkuleksen kentaurin paidalla, Jupiter korottaa Herkuleksen Olympokselle, jossa tämä nai Kauneuden (= Maria Teresia). Vapautettuna jumalana inhimillisistä intohimoista Herkules voi vihdoin omistautua velvollisuudelle ja moraalille.
Pietro Antonio Cesti (1623–1669)
Cesti syntyi Arezzossa, hänestä tuli frasiskaaniveli 1637, minkä jälkeen hän sai musiikkikoulutuksen Roomassa, ja hän toimi urkurina Volterrassa (1643–) ja tenorina Sienassa (1647–). Veri veti klerkkiydestä huolimatta oopperaan siinä määrin, että 1650 Cesti sai nuhteet “kunniattoman ja epäsäännöllisen elämän vuoksi”.
Ensimmäisen kerraan hän saavutti menestystä Venetsiassa oopperoilla Alessandro vincitor di se stesso (“Aleksanteri itsensä voittajana”, 1651) ja Il Cesare amante (“Caesar rakastajana”, 1652). Cesti siirtyi 1652 Innsbruckiin arkkiherttuan hoviin, jonne hän sävelsi oopperan La Cleopatra (1654), joka on uusittu versio oopperasta Il Cesare amante.
L’Argia (1655, Innsbruck; G. F. Apolloni) on sikäli kiintoisa ooppera, että se on sävelletty kuningatar Kristiinan vierailun kunniaksi. Cesti vaelsi 1658 Roomaan, jotta hän sai vapautuksen luostarilupauksesta; seuraavaksi 1661 oli vuorossa Firenze. Uran kruunasi se, että hän pääsi 1666 Wienin hovin teatterimusiikin intendentiksi. Viimeinen olinpaikka oli Firenze (1669), jossa kilpailija ehkä myrkytti hänet.
Cestiltä tunnetaan varmuudella kaikkiaan 12 oopperaa. Vaikka monet oopperat olivat menestyksiä Venetsiassa, hän oli töissä etupäässä Innsbruckissa, Wienissä ja Firenzessä. Cesti oli vaikutusvaltaisin säveltäjä Cavallin ohella: hänen luomansa oopperatyyppi toimi esikuvana vielä vuosisadan jälkipuoliskolla. Keskeistä oopperoissa ovat kerronta, dialogit ja dramaattiset käänteet resitatiiveissa, yleistetyt tunteet eli affektit aarioissa. Aarioissa esiintyy riutuvaa melodiaa, ja ne ovat usein säkeistöllisiä ja muotoa ABA’ tai ABB’. Tyylille ovat ominaisia lyyriset aariat ja duetot, joissa esiintyy jopa Handel-tyyppistä laajaa melodiikkaa, bravuuri- ja buffoaarioita, recitativo accompagnatoja.
Orontea (Venetsia, 1649, Innsbruck 1656; G. A. Cicognini) on parhaita aikaansaannoksia. Se oli ensimmäinen ja samalla niin suosittu ooppera, että sitä esitettiin 22:na produktiona 1649–86 Italiassa ja myös eri puolilla Eurooppaa. Kyseessä on läpeensä realistinen ooppera, jossa ei ole yliluonnollisia tapahtumia tai henkilöitä. Vaikka päähenkilö Orontea onkin vakava sankaritar, ooppera muutoin on komedia, jossa on jo kaksi palvelijaroolia ja toinen näistä buffa-tyyppi. Teoksen aiempaa suuremmat suhteet ja selkeämpi kokonaishahmotus olivat seurausta kantaattityylin vaikutuksesta, samalla kun musiikillinen aines ja muotoilu tulivat tärkeämmiksi (vrt. oopperan syntyideaali).
Orontean suuri monologi “Intorno all’idol mio” (“Rakkaani ympärillä”; II/17) on kokonaisuutena aaria–resitatiivi–arioso–aaria. Siinä Orontea, Egyptin kuningatar, rakastuu muukalaiseen nimeltä Alidoro ja horjuu tunteen ja velvollisuuden välillä. Tässä numeron alkua:
Intorno all’idol mio spirate pur, spirate,/Rakkaani ympärillä henkäilkää
Aure, Aure soavi e grate,/tuuloset somat ja miellyttävät.
E nelle guancie elette/Ja poskille valituille
Baciatelo per me,/suudelkaa häntä puolestani,
Cortesi, cortesi aurette!/hyväkäytöksiset tuulenvireet!
Al mio ben, che riposa/Rakkaalleni, joka lepää
Su l’ali della quiete,/siivillä rauhaisuuden
Grati, grati sogni assistete/suokaa lempeitä unia,
E’l mio racchiuso ardore/ja minun salaisen kiihkoni
Svelate gli per me,/herättäkää hänessä minua kohtaan,
O larve, o larve d’amore!/oi henget, henget rakkauden.
Hovissa on toinenkin pari (Corino ja Silandra), minkä lisäksi yhdessä esiintyvät kaksi tyyppiä: nuori paashipoika Tibrino (“Cherubino”) sekä juoppo buffo-palvelija Gelone. Gelonen juoppousaariaa seuraa hupaisa, väärinymmärryksiin perustuva keskustelu Tibrinon kanssa:
ATTO I, Scena XII
GELONE
Ferma là,/Pysy siinä,
Non urtar t’ucciderò./älä töni tai tapan sut
Saldo in barca, irato è ’l mar,/on tukevaa olla venees, kun meri raivoo,
E’l buon vin mi fa buon pro./kunnon viini tekee musta pron.
O che caldo,/Onpas kuumaa,
M’abbrucian queste piume./mua korventaa nää höyhenet.
Non ci posso star saldo./Ei täällä voi olla horjumati,
Smorza quel lume,/tuo valo samuu
Non ci posso dormire./ei täällä voi nukkuu.
O che caldo maledetto,/Miten kirotun kuumaa
Poss’io morire/voisin delata saman tien
Se non ho Murano in petto./jollen saa Muranon viiniä kitaani.
Voga, non ber più;/Souda, älä juo enää;
Voga anch’io e voga tu./mäkin soudan ja souda säkin.
AI tempo si scuro/Näin pimeel hetkel
Gir per l’acque e mal sicuro./veteen ei kannata putoo.
Oè, barca/Hoi, vene
Guarda. Dove vai?/kato. Minne meet?
Ohimè./Apuva.
La nave ha percosso,/ Laiva tais mennä karil
La poppa s’apre,/perä vuotaa
Si squarcia la prua,/keula irtos
La vela si rompe,/purje repes
Il remo si spezza,/airo katkes
L’antenna e divisa./masto halkes.
Scoppio di risa./Kuolen nauruun.
Scena XIII
TIBRINO
Pur ti ritrovo alfine./ Täältä löydän sinut vihdoin.
La regina di te con fretta chiede./Kuningatar kysyy sinua, kiirehdi.
Su, tosto verso lei moviamo il piede./Pannaan nopeasti vauhdiksi hänen luokseen.
GELONE
Eh là./Hellurei.
Suonisi il cembalo,/Soita tsembaloo
Tu, alza i mantici,/polje palkeita
Toccate gli organi,/soittakaa urkuja
Si senta il piffero,/notta huilut raikuu
S’accordi il zuffolo,/yhres pillien kaa
Batti le nacchere,/kalista kastanjettei
Suoni la cetera,/soita sitraa
Io vò ballar./haluun tanssii.
TIBRINO
Che balli, che follie!/Vielä tässä tanssimaan, mitä hullua!
Ah, non m’intendi?/Etkö tajua mitään?
Nella sala vicina/Tuossa vierushuoneessa
T’attende la regina./kuningatar odottaa sinua.
GELONE
La Regina di Marocco/Marokon kuningatar
Non vuol più pigliar tabacco;/ei haluu enää polttaa tupakkaa
Aborri quell’uso sciocco,/inhoo tuota poljää tapaa,
E si diede in preda a Bacco./ja tahtoo olla Bakkhuksen kamu.
TIBRINO
Sei fuor del senno o fingi?/Oletko järjiltäsi vai teeskenteletkö?
Orontea ti richiama./Orontea kutsuu sua taas.
GELONE
Vuoi tù un buon consiglio? Tarviiks hyvän neuvon?
Attendi a me:/Kuules mua:
Allor ch’aman le gatte,/ku kissanaiset on kiimas,
La consorte abbraccia stretto;/kumppanias purista kovaa;
Quando l’ostrica è da latte,/ku osteri on maitoonen,
Non tener femmina in letto./älä piä naista sängys.
TIBRINO
O gentil consigliero!/Oi miten antelias neuvo!
Non è, né fa da stolto,/ei ole eikä esitä pöhköä,
Man nel vino è sepolto./mutta on umpitunnelissa.
Non m’intendi, Gelone?/Etkö kuule mitä sanon, Gelone?
GELONE
Ah, scelerato,/Haa lurjus,
T’ho pur trovato./sainpas sut kii
S’io ben ti squadro,/Jos sua katon kunnol,
Tu sei quel ladro/oot se varas
Che mi rubò./joka mut ryösti.
Non fuggirai, no!/Äläs karkaa!
Prendetelo,/Ottakaa kii,
Legatelo,/sitokaa se
Feritelo,/iskekää lättyyn
Svenatelo,/nylkekää se
Uccidetelo,/päästäkää ilmat pihalle,
Sbranatelo./pankaa se paloiks!
TIBRINO
Alfine in terra ci cadde./Vihdoinkin se kaatuu maahan.
Gelone, ascoltami./Gelone, kuulepas mua,
Vuoi tu gir a dormire?/Aiotko ruveta nukkumaan?
GELONE
In grembo ai fiori/Kukkasia kuvullani
Lieto mi sto./onnellinen oon.
Tra grati odori/Mukavien tuoksujen keskel
Io dormirò./tuun koisaan.
TIBRINO
Che sofferenza! Senti./Mikä kärsimys! Kuulepas!
GELONE
La boccia prendete,/Kannu ottakaa,
Mescete,/kaatakaa,
Bevete,/juokaa
Spegnete,/sammuttakaa
La sete./jano.
TIBRINO
Appunto la regina./Juuri nyt kuningatar tulee.
GELONE
La regina?/Kuningatar?
TIBRINO
Si, la regina, sì!/Kuningatarpa hyvinkin!
GELONE
Taci!/Hiljaa!
TIBRINO
Non parlo./En sano mitään.
GELONE
La regina è imbriaca/Kuningatar on kännis
E mi vuol per marito./ja tahtoo mut mieheks.
Io non la voglio,/mäen häntä haluu,
Sai tu perchè?/tieks miks?
TIBRINO
Non affè./Ei aavistustakaan.
GELONE
Perch’il conto a me non torna/Koska se vois mua hämätä
Su la corona d’or spuntar le corna./nähä sarvien pistävän esiin kultakruunust.
TIBRINO
O pensiero leggiadro?/Mikä hupaisa ajatus?
Vieni./Tule.
GELONE
Dove?/Minne?
TIBRINO
Vieni a bere./Tule juomaan.
GELONE
Vengo, vengo/Täältä tullaan,
E in un lago di vino il sonno spengo./ja sammun viinijärveen.
TIBRINO
Dammi la man./Annahan käsi.
GELONE
Dammi il bicchier./Annas mulle lasi.
TIBRINO
O che gusto… /Oi mikä taipumus…
GELONE
O che piacer… /Miten siistii …
TIBRINO
… a dormir, a ber!/nukkumiseen ja juomiseen!
GELONE
… a gioir, a ber! … /pitää hauskaa ja juoda! …
La Dori, ò veri La schiava fedele (“Dori eli Uskollinen orja”; 1657, Innsbruck) sisältää uskomattoman sekavan tarinan, mutta musiikki on loistavaa. Ooppera oli lähes yhtä suosittu kuin Orontea,
Cestin Il pomo d’oron II näytöksen helvetinportti
Il pomo d’oro (“Kultainen omena”, 1666/68; Sbarra), festa teatrale, on barokin suuren hovioopperan paraatiesimerkki. Se oli tarkoitus esittää Wienissä 1666 keisari Leopold I:n ja Espanjan Margaritan häämenojen juhlistamiseksi, mutta esitys siirtyi vuodeksi 1668. Oopperassa on prologi ja viisi näytöstä, 66 kohtausta, 24 erilaista näyttämökuvaa, jokaisessa näytöksessä useita baletteja ja kuoro. Kaikkiaan rooleja on 47, ja mukana ovat liki kaikki Olympoksen jumalat ja antiikin sankarit: Jupiter, Paris, Helena, Juno, Venus, Pallas Athene, Momus jne. Miehet lauloivat kaikki roolit, ja 30–40 soittajan kokoonpano oli poikkeuksellisen suuri, mittavin soittajisto sitten Monteverdin Orfeuksen. Jokainen näytös alkaa sonaatilla, ja lisäksi kuullaan sinfonioita ja ritornelloja, tosin niin, että musiikki on pikemminkin muodollista kuin syvästi dramaattista.
Cesti: Pomo d’oron Pluton ja Proserpinan valtakunta.
Muita oopperasäveltäjiä
Pietro Andrea Ziani (1616–1684) sävelsi 1650-luvulta lähtien oopperoita Venetsiaan, kunnes hänestä tuli (1669–) Cavallin seuraaja Markuksen kirkon ensimmäisenä urkurina; hän lähti kuitenkin 1677 Napoliin. Paljolti Zianin työn tuloksena oopperan suosio levisi Alppien pohjoispuolelle, ja hänen kahdeksan oopperaansa esitettiin 1660-luvulla Wienissä. Ziani painotti komiikkaa, farssia ja satiiria, ja hän vaikutti siciliano-rytmin vakiintumiseen. Kaikkiaan 28:stä oopperasta on säilynyt 18, joista tunnetuin on Annibale in Capua (“Hannibal Capuassa”, 1661).
Giovanni Legrenzi (1626–1690) teki paljon kirkkomusiikkia ja sävelsi ensimmäiset oopperansa Ferraraan (1662–). Häneltä on säilynyt 18 oopperaa, joista tosin vain viisi 5 kokonaan. Legrenzistä toimi (1677–) Venetsian Pyhän Markuksen kirkon apulaiskapellimestarina (1681–), varsinaisena maestrona (1685–), jossa asemassa hän oli Gasparinin, Caldaran ja Lottin opettaja. Giustino (“Justinianus”; Venetsia, 1683) on hänen tunnetuin oopperansa, joka kertoo sankaritarinan bysanttikeisarista. Bach ja Handel lainasivat häneltä teemoja, ja Legrenzin lauluja pidettiin jäljittelemisen arvoisina vielä 1720-luvulla.
Antonio Sartorio (1630–1680) oli 1600-luvun puolivälin johtavia venetsialaisia oopperasäveltäjiä, joka toimi välillä myös Hannoverissa. Tunnetuimmat oopperat ovat L’Orfeo (1672) ja Massenzio (1673), joissa on ekspressiivistä kromatiikkaa ja sanamaalailua.
Carlo Pallavicino (n. 1640–1688) toimi Padovassa, Venetsiassa ja Dresdenissä. Hän sävelsi Rooman historiaan sijoittuvat oopperat Vespasiano (“Vespasianus”, 1678) ja Messalina (1679) Venetsiaan, joten mukana on Cavallin tapaan yhteisökritiikkiä. Pallavicino sävelsi parikymmentä oopperaa, joista puolet on säilynyt;. Hän suosi niissä selkeitä melodioita ja rytmejä sekä da capo -aariaa.