RANSKA
Ranskalaiset barokkiurut olivat saksalaisia yksinkertaisempia: niissä oli suurta sormiopillistöä, pääpillistö (Grand Orgue) ja selkäpillistö (Positif). Lisäksi niissä oli yhdestä kahteen vain diskantin käsittävää soolopillistöä (Récit, Echo), kun taas jalkio oli heikko eikä sisältänyt pitkään aikaan bassoäänikertoja. Urkutyypissä suosittuja olivat terssiäänikerrat sekä tietyt soolorekisteröinnit (kornetit).
Ranskalainen urkumusiikki on historiallisesti aukollista: Jehan Titelouzen (1563–1633) jälkeen seurasi tauko, joka loppui vasta 1665. Varhaisbarokin urkumusiikin uudistusvirtaukset (toccata-tyyli, koraalin eri käsittelyt, imitaatiomuodot) eivät jättäneet juuri jälkiä Ranskaan.
François Roberday (1624–80) oli poikkeus säännöstä, sillä kokoelmassa Fugues et caprices (1660) hän seurasi Frescobaldin ja Frobergerin malleja. Henri du Mont‘n (1610–84) tanssit uruille ja Louis Couperinin (1626–61) Froberger-vaikutteiset preludit ja muutamat urkusävellykset ovat uuden ajan airueita.
Urkurakentajina kunnostautuivat etenkin Cliquot-suvun jäsenet: “kuninkaallinen urkurakentaja” ja Pariisin tärkein urkurakentaja Robert Cliquot (1645–1719), jonka käsialaa ovat mm. Versailles’n kappelin urut (1711; 34 äänikertaa), sekä hänen pojanpoikansa François-Henri Cliquot (1732–90), joka rakensi ensin isänsä, Louis-Alexandre Clicquot‘n (n. 1684–1760) kanssa ja sitten yrityksen omistajana useita kymmeniä urkuja Pariisiin ja muuallekin, esimerkiksi Poitiers’n katedraalin urut (1787–91; 44 äänikertaa, neljä sormiota ja pedaali à 28), jopa Valencian katedraaliin (1755).
Versailles’n kappelin urut (1711) ja Pariisin Saint-Roch -kirkon vanhat urut (1751; 53 äänikertaa), jossa on neljä sormiota (Positif, Grand-orgue, Bombarde, Récit expressif sekä 30-sävelinen Pédale).
Lajit ja rekisteröinti
Ranskassa syntyi vähitellen oma merkittävä urkukoulu, jolle on ominaista tietynlainen rekisteröinti ja niistä syntyvät lajinimet, joita löytää jo L. Couperiniltä: mm. basse de trompette, jossa basso soittaa trumpettiäänikerralla hyppelehtivää kulkua, sekä duo, jossa kaksi ääntä ovat vuoroin imitaatiossa, vuoroin vapaassa suhteessa. Keskeisiä lajeja ovat sarjat (suite), noëls (joululauluvariaatiot), urkumessu sekä teosten julkaiseminen urkukirjoina (Livre d’orgue).
Urkusarjat sisältävät tavallisesti 6–8 osaa, mm. preludeja ja fuugia. Monilla osilla on rekisteröintinimi, kuten Tierce en taille (terssirekisteröinti tenorissa), Dessus de cromhorne (krummhorn-rekisteröinti sopraanossa), Flûtes (huilut). Kappaleen otsakkeena voi olla myös kokoonpano (Duo, Trio, Quatuor) tai urkujen käytön laajuus, kuten Plein jeu (perusrekisteröinti, yksi sormio, principaleja ja mikstuuri) tai Grand jeu (suuri rekisteröinti, kaksi sormiota yhdessä ja kieliäänikertoja).
Noëls ovat suosituista joululauluista tehtyjä urkuvariaatioita, joita julkaistiin myös noëls-kirjoina ja joissa tarkoituksena oli tavoittaa taidokkaan sormiosoiton kautta pastoraalinen ja rustiikkinen, maalaismainen ilme. Niitä sävelsi ensimmäisenä Gigault (1683), sitten Lebègue (1685), Raison (1714), Dandrieu (1720), Daquin (n. 1740), M. Corrette (1753) ja viimeisenä Balbastre (1783).
Urkumessuissa käytettiin urkuja siten, että se vuorotteli yksiäänisen laulun kanssa: urut soittivat parittomat säkeet ja parilliset laulettiin; soitettuja osia on julkaistu erillisinä urkumessuina. Musiikia oli messun osiin Kyrie, Gloria, Offertorium, Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei.
Livre d’orgue: säveltäjät julkaisivat teoksiaan erilaisina kokoelmina, jotka voivat esitellä keskitetysti jotain tai muutamaa lajia tai olla vain sekalaisten kappaleiden yhteenkoonti.
RANSKALAISIA URKUSÄVELTÄJIÄ
Ranskalaisen urkumusiikin kulta-aika oli n. 1660–1730/40, vaikka vallankumoukseen saakka oli merkittäviä urkureita (mm. Balbastre). Erityisen värityksen ja omien lajien lisäksi tärkeää oli runsas ornamentointi sekä musiikin tietynlainen rytminen toteutus, inegalisaatio (eli sävelten erimittainen esityskesto, yleensä niin että sävelpareissa ensimmäinen sävel pidempi kuin toinen, suhteessa 2:1 yms.) ja pisterytmien kontekstisidonnainen, ei-notaation mukainen, vaan konventioille perustuva toteutus (pisteellisen nuotin venytys). Kaikki tämä piti toteutaa “hyvällä maulla” (à bon goût).
Guillaume-Gabriel Nivers
Nivers (1632–1714) on ensimmäinen uuden ranskalaisen barokkiurkumusiikin merkittävä säveltäjä. Hän toimi Pariisin Saint-Sulpice -kirkon urkurina (1654–). Urkumusiikin keskeiset lajit, rekisteröinnit ja affektikieli kodifioituivat hänen kolmessa urkukirjassaan: prélude, fugue, récit, joka on soolo, esimerkiksi récit de cromorne (krummhornin soolo).
Livre d’Orgue [I] Contenant Cent Pièces de tous les Tons de l’Eglise (“Urkukirja joka sisältää sata kappaletta kaikissa kirkkosävellajeissa”; Pariisi, 1665) sisältää kussakin moodissa 8–10 kappaleen sarjoja. II kirjassa (1667) on 22 hymnin sovitukset sekä ensi kertaa urkumessu Cunctipotens genitor Deus (“Kaikkivoipa luoja Jumala”). III kirja (1675) sisältää 13 sävellystä jokaisessa moodissa. Seuraavassa III kirjasta I moodin kaksi kappaletta sarjasta Prélude–Fugue–Récit–Duo–Basse–Echo–Dialogue à deux choeurs (“Kahden kuoron dialogi”):
Nicolas Gigault’lla (n. 1627–1705) oli virkoja useissa Pariisin kirkoissa. Hän julkaisi kaksi urkukirjaa (1683, 1685), joissa on ensi kertaa viisiäänisiä sävellyksiä ja tenorissa oleva cantus firmus soitetaan jalkiolla. I kirja sisältää ensimmäiset noëls-sävelitykset, yhteensä 14 kappaletta. II kirjassa on 180 teosta, mm. kolme urkumessua, Te Deum ja hymnisovituksia.
Nicolas Lebègue (n. 1631–1702) oli Pariisin Saint-Merry’n kirkon (1664–) sekä kuninkaallisen kapellin urkuri (1678–). Hän julkaisi kolme urkukirjaa (1676, 1678, 1685), joilla hän on aikansa tuotteliaimpia urkureita. III kirjassa on 15 noëlia, lisäksi ehtoollismusiikkina offertorioita ja elevaatioita.
André Raison
Raison (n. 1645–1719) oli pariisilaisurkuri, jonka oppilaisiin kuului mm. Clèrambault. Raisonin musiikki on eloisaa ja kekseliästä. Hän julkaisi II kirjaa (1688, 1714). I kirja sisältää viisi messua, jotka on sävelletty ilman cantus firmusta, niin että niitä voidaan käyttää myös magnificateissa; lopuksi kuullaan Offerte, joka on suurenmoinen sävellys ja tehty kuninkaan Pariisin residenssiin saapumisen kunniaksi 30.1.1687., minkä vuoksi se sisältää lopuksi sävelmän Vive le Roy!
II kirja alkaa rauhanhymnillä La Paix tant desirée (“Kovasti kaivattu rauha”), jota seuraa sarja; lopuksi on kokoelma noëleita. Musiikki liittyy Espanjan perimyssotien jälkeisiin Utrechtinsopimukseen (1713) sekä Rastattin ja Badenin rauhansopimuksiin (1714).
Jean-Nicolas Geoffroy (k. 1694)oli cembalisti, joka toimi Pariisissa urkurina 1690 asti. Urkukirja (n. 1690) on pantu hänen nimiinsä, mutta se on erittäin epävarmaa. Se sisältää noëleita, liturgisia teoksia ja Lullyn orkesteriteosten sovituksia.
Jacques Boyvin (n. 1649/53–1706) oli Rouenin katedraaliurkuri (1674–). Hän julkaisi kirjaa urkuille (1689/90, 1700): ensimmäisessä on tärkeä esipuhe rekisteröinneistä ja ornamenteista, toisessa esitysohjeita ja kenraalibasso-opas. Kummassakin kirjassa on 6–10-osainen sarja kussakin 8:sta moodista. Jalkionkäyttö on poikkeuksellisen runsasta ranskalaisessa urkukirjallisuudessa.
Gilles Jullien (n. 1650/55–1703) oli Chartresin katedraaliurkuri (1667/8–). Hänen urkukirjassaan (1690) on 80 sävellystä ryhmitettyinä kahdeksan moodin mukaan. Musiikki viehättävää, säveltäjän omien sanojen mukaan “erittäin helppoa, luonnollista, miellyttävää ja kyllin vaihtelevaa”.
François Couperin
Couperin “le Grand” (1668–1733) toimi Pariisin Saint-Gervais -kirkon urkurina (1685–) ja hoviurkurina (1693–). Hänellä on kaksi merkittävää urkumessua: Pièces d’orgue consistantes en deux Messes l’Une à l’usage ordinaire des Paroisses. Pour les Festes solemnelles (“Messu seurakuntien käyttöön juhlapyhinä”) sekä L’Autre propre pour les Convents de Religieux,et Religieuses (“Messu munkki- ja nunnaluostareiden käyttöön”)(molemmat Pariisi, 1690).
Ensimmäinen messu perustuu Cunctipotens genitor Deus -melodiaan, ja siinä on 21 numeroa. Joukossa on kauneimpiin kuuluva Tierce en Taille (“Terssi tenorissa”) Glorian sisällä, lisäksi suuri Offertoire sur les Grands jeux (“Offertorio täysille uruille”), joka on kolmiosainen (ranskalainen uvertyyri, ricercare, gigue-tyyppinen päätös). Toinen messu on vailla cantus firmusta ja sisältää myös 21 numeroa.
Nicolas de Grigny
Grigny (n. 1672–1703) oli Reimsin katedraalin, Ranskan tärkeimmän kirkon, urkuri (1697–). Hänen julkaisemansa Premier Livre d’Orgue contenant une Messe et les Hymnes des principalles festes de l’année (Pariisi, 1699) sisältää urkumessu nja hymnejä kirkkovuoden pääjuhliin. Messussa on 24 numeroa, ja se on viisiäänisyyden ja runsaan pedaalin käytön ansiosta hämmästyttävän rikasta musiikkia. Bach kopioi urkukirjan ja otti siitä malleja urkusävellyksiinsä: esimerkiksi Gloria-osan viisiääninen fuuga toimi lähtökohtana Bachin c-molli-fantasialle BWV 562.
Louis Marchand
Marchand (1669–1732)oli pariisilainen urkuri eri kirkoissa, myös Kuninkaallisessa kappellissa (1708–). Hän oli loistava improvisoija ja esiintyi Saksassa mainetta saavuttaen. Hän oli niin musiikissaan kuin henkilönäkin dramaattinen. Perimätietona kulkee Bachin kanssa aiottu kilpasoitto Dresdenissä 1717, mikä on huonontanut Marchandin mainetta, kun hän livisti viime hetkellä kaupungista. Marchandin kuuluisin oppilas oli Daquin.
Hänellä on yksi kirja urkusävellyksiä (1696), joka on kuitenkin hävinnyt, joten musiikin tuntemus perustuu käsikirjoituksiin. Kirja alkaa kuusiäänisellä, kahden pedaalin Plein jeu -rekisteröinnillä, sisältää myös 15-osaisen Te Deumin sekä irrallisia kappaleita. Kuoleman jälkeen julkaistiin lisäksi toinen kokoelma (1740). Jälkimmäisestä kokoelmasta Basse de Trompette:
Gaspard Corrette (n. 1761–ennen 1733) toimi urkurina Rouenissa (1703–) ennen siirtymistä Pariisiin (1720). Messe du 8e ton pour l’orgue (Pariisi, 1703) on 24-osainen urkumessu, joka on viimeinen tunnettu lajin edustaja. Poika Michel Corrette (1709–95) sovitti isänsä teoksia, julkaisi urkukonserttoja, noëleita sekä minimessuja (1759).
Jean-Adam Guilain (n. 1670/80–1739)julkaisi Pariisissa kokoelman kappaleita (1706), jotka muodostavat neljä Magnificat-sarjaa; hän omisti julkaisun Marchandille.
Pierre du Mage (n. 1674–1751) oli Marchandin oppilas Pariisissa ja Saint-Quentin -kirkon urkuri (1704–10), jonka jälkeen hänestä tuli Laonin katedraalin urkuri (1710–19). Hän julkaisi kaksi urkukirjaa, joista jälkimmäinen on hävinnyt. I urkukirjassa (1708) on 8-osainen sarja I moodissa, ja sen päätöksen Grand-jeu on upeaa musiikkia. du Mage oli epävakainen luonne, mikä näkyy musiikin rohkeudessa ja julkaisujen vähyydessä. Ylipäätään ranskalaisurkurit julkaisivat vähän, sillä he joutuivat improvisoimaan paljon, joten aikaa (ja haluja?) ei enää ollut säveltää.
Louis-Nicolas Clérambault
Clérambault(1676–1749)oli pariisilainen klaveristi, tärkeän muusikkosuvun jäsen ja Raisonin oppilas. Hänestä tuli Saint- Sulpice -kirkon urkuri Niversin jälkeen (1714). Premier livre d’orgue contenant deux suites du Ier et du IIer ton (Pariisi 1710/14) sisältää kaksi sarjaa, joka on ainoa urkutuotanto ja jotka ovat 7-osaisia. Musiikki on yhdistelmä italialaista (toisen sarjan päätös-Caprice) ja ranskalaista: kekseliästä, omaleimaista ja tarttuvaa. Toisen suiten osat ovat Plein jeu–Duo–Trio–Basse cromorne–Flûtes–Nazard–Caprice. Seuraavassa osia II sarjasta:
Jean-François Dandrieu (n. 1682–1738) oli kuuluisan pariisilaisen muusikkosuvun ihmelapsiklaveristi. Hän toimi Saint-Merryn urkurina (1705–) ja Chapelle Royalen urkurina (1721–). I urkukirja (Pariisi, 1739) sisältää 63 sävellystä, jotka on järjestetty kuuden sävellajin (d, D, a, A, g, G) mukaan kuuteen osastoon, joista jokaisessa on useita offertorioita, fuugia, trioja, kuusiosainen Magnificat ym. Kokoelma noëleita (n. 1721–33) ovat viehättäviä ja maalaismaisen yksinkertaisia sekä sisältävät runsaasti säkkipilliurkupisteitä.
Louis Daquin
Daquin (1694–1772) oli ihmelapsi, joka avusti jo 1706 Sainte-Chapellessa ja voitti 1727 Rameaun kilpailussa St. Paulin urkurin paikasta. Hän oli Marchandin mukaan aikansa paras urkuri, joten hänet valittiin ansioistaan Pariisin Notre-Damen urkuriksi 1755.
Ainoa urkukirja on 12 noëlin kokoelma, Nouveau livre de noëls pour L’orgue et le Clavecin (n. 1740). Musiikki on muodon ja kontrapunktin keskeisyyden sijaan välittömän kuvallista ja virtuoosista. Noëleissa on usein variaatiotekniikkaa, jossa diminuointi lisääntyy; lisäksi teoksissa on kaikutehoja, sormioiden tiheitä vaihteluita ja usein myös pedaaleja.
Claude-Béninge Balbastre
Balbastre (1727–1799) on tyylillisesti toki jo galantti säveltäjä, joka improvisoi suosikkimelodioista Pariisin Notre-Damen kirkossa. Kansa tykkäsi moisesta, mutta järjestyksenpito oli vaikeaa yleisön tungeksimisen vuoksi. Hän oli samalla myös viimeinen vanhan järjestyksen ja tradition urkuri, sillä hän julkaisi kaksi sarjaa noëleita 1783. Hän säilyi vallankumouksesta hengissä, kenties Marseljeesi-muunnelmiensa ansiosta ja etenkin yhdistäessään siihen vallankumouslaulun Ça-ira:
