Tanssilajeja
Tanssimusiikkia tarvittiin monissa sosiaalisissa tilanteissa hoveissa, juhlissa sekä ylhäisön että tavallisen väen keskuudessa; aatelistolla, porvaristolla ja talonpoikaistolla oli omat tanssinsa. Lisäksi tanssit antoivat rytmi- ja liikesisällön myös muille soitinmusiikin ja vokaalimusiikin muodoille. Tansseilla oli usein renessanssin lopulla populaari, iloinen ja eloisa luonne. Niitä sävellettiin sekä soolosoitin- että yhtyemusiikkina.
Bassa danza/basse danse oli (noin 1400–) tärkein tanssi Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa. Se oli hitaahko kolmijakoinen, myöhemmin tosin tasajakoinen tanssi, jossa alemmat äänet esiintyvät pitkinä arvoina ja ylä-ääni on kuvioitu.
Pavana on todennäköisesti espanjalaista alkuperää. Se oli noin 1500 hidas hovitanssi, joka korvasi vähitellen bassadanzan.
Padovana piti sisällään kolme eri traditiota:
1) yhtäältä sitä pidettiin synonyyminä pavanalle ja se oli rauhallinen kaksijakoinen tanssi (Dalza);
2) toisaalta sitä pidettiin kolmijakoisena passamezzon jälkitanssina tyyliin passamezzo–padoana del ditto–saltarello del ditto, jolloin padovana oli passamezzon muunnos samoin kuin saltarellokin;
3) lopulta siitä tuli hitaampi esitanssi gagliardalle tanssiparissa padovana–gagliarda.
Passamezzo oli italialainen keskinopea, tasajakoinen tanssi noin 1550–1600.
Saltarello Italiassa, Espanjassa alta danza on nopea, korkealle hypähtelevä tavallisesti kolmijakoinen tanssi.
Gagliarda ilmaantuu Italiassa 1400-luvun lopulla; se on nopea kolmijakoinen tanssi.
Almand/allemande (tasajakoinen) eli “saksalainen tanssi” ja courante/coranto/corrente (kolmijakoinen) olivat olemassa jo 1400-luvun lopussa.
Branle-tansseja, Italiassa brando (= miekkatanssi), oli lukuisia ja eri nopeudella eteneviä. Niitä esitettiin ketjussa siten, että branle simple (tasajakoinen) ja branle gay (kolmijakoinen) olivat peräkkäin, mutta myös monia muita versioita oli olemassa.
Volta oli 1500-luvun nopea kolmijakoinen, jopa irstaana pidetty tanssi.
Thoinot Arbeau‘n Orchesography (Langres, 1589) on eräs ajan tanssin päälähde, joka tuntee toistakymmentä branlea. Siinä käsitellään askeleita tansseissa basse danse, pavana, galliard, tordion, branle, la volta, gavotte, morris-tanssi, canary, Espanjalainen pavana jne. Fabritio Caroson Nobiltà di Dame (“Naisten ylväys”; Venetsia, 1600) on toinen lähde, joka kertoo renessanssin hovitansseista ja kuvaa 49 tanssin koreografian.
Tanssiparit ja -sarjat
Vähitellen muodostui tavaksi liittää yhteen hitaampi ja arvokkaampi askeltanssi sekä nopeampi hyppytanssi: varhemmin parina oli bassadanza/passamezzo–saltarello, myöhemmin pavane/pavana–gaillarde ja padovana–gagliarda.
ITALIA
Varhaisimmat painetut soolosoitinmusiikkikokoelmat ovat venetsialaisen Petruccin painamat luuttutabulatuurikirjat I–VI (1507–11). Kirjat I–II (1507) olivat Francesco Spinacinon (fl. 1507) teoksia ja sovituksia, joukossa on pavaneja, jotka ovat aina kolmiosaisia tyyliin pavane–saltarello–piva. Kirja IV (1508) on milanolaisen luutistin Joanambrosio Dalzan (fl. 1500-luvun alku) musiikkia, ja joukossa on tansseja ja tanssisarjoja, myös kaksi sarjaa muodossa pavana–saltarello–piva, josta seuraavassa luuttutabulatuuriesimerkit:
Luuttukokoelmia tanssien kera julkaisivat monet:
• Marcantonio del Pifaro (1546), jolla parin muodostivat chiarenzana–saltarello
• G. M. da Crema (1546), jolla se on passamezzo–saltarello
• Antonio Rotta (1546), jolla on kolmen ketju passamezzo–gagliarda–padovano (viisi sarjaa)
• Vincenzo Galilei (1563)
• Giulio Cesare Barbettan (1569, 1603) kokoelma (1582) näyttää, kuinka tanssit oli alun pitäen järjestetty lajien mukaisesti, jolloin soittaja saattoi yhdistellä ja ketjuttaa niitä mielensä mukaisesti tai soittaa vain irrallisia numeroita:
• Fabrizio Caroso (1577, 1581), jolla ketjun muodostavat passamezzo–gagliarda–saltarello (tai rotta)–canario (8 sarjaa)
• Antonio Terzi (1593, 1599)
• Simone Molinaro (1599)
• Cesare Negri (1602, 1604)
Giovanni Girolamo Kapsberger
Italialaiset luuttusäveltäjät julkaisivat tabulatuureina myös kokoelmia, joissa oli samoja tansseja sarjana, kuten Giovanni Girolamo Kapsberger (n. 1580–1651), jonka Libro primo d’intavolatura di lauto (Rooma, 1611) sisältää 12 toccataa, 12 gagliardaa ja 12 correntea. Seuraavassa nimiösivu sekä gagliarda nro 5:
Italian klaveerikirjallisuudesta 1500-luvulla löytyy kolme tabulatuurikirjaa tansseja tekijöinään Gardano (1551), Marco Facoli (1588) ja Giovanni Maria Radino (1591): ne sisältävät pass’e mezzi antichi (vanhoja passamezzoja, joissa basso on g–f–g–d–b–f–g–d–g) ja pass’e mezzi nuovi (uusia passamezzoja, joissa basso on uudenaikaisen tonaalinen g–c–g–d–g–c–g–d–g) sekä saltarelloja, padovaneja ja arie.
Giovanni Picchi
Picchi (fl. 1600–25) oli venetsialainen urkuri, jonka Intavolatura di balli d’arpicordo (Venetsia, 1621) sisältää 12 kappaletta, minkä lisäksi häneltä tunnetaan kuusi muuta sävellystä. Ne ovat pääosin parillisia tyyliin pass’e mezzo–saltarello ja ballo–saltarello/balletto. Kyse on virtuoosimusiikista, jossa Picchi on italialaisen pass’e mezzo -variaatioiden ja klaveeritaiteen varhainen huipentaja. Hänen laajin passamezzonsa sisältää kuusi variaatiota ja on vaativa nopeiden diminuutio-kuvioidensa vuoksi. Lisäksi hänellä erillisiä balloja, joka on vain Italiassa käytetty tanssin tai tanssisikermän yleislajinimike, lisänimin (henkilöerisnimin) varustettuina, mm. Ballo ditto il Pichi ja Ballo ditto il Stefanin. Myös puolalainen, unkarilainen ja saksalainen tanssikin ovat edustettuina kokoelmassa.
Frescobaldin I–II toccatakirjassa tanssikokonaisuuksia ovat Balletto, corrente e passcagli, Balletto e corrente, Balletto e ciaccona, Corrente e ciaccona sekä viiden gagliardan ja kuuden correnten ketjut.
ESPANJA
Luutistit, mm. Milan ja Mudarra kirjoittivat pavana- ja gallarda-tansseja. Pisadorin luuttukirja (1552) sisältää Pavana llana -sävellyksen, joka on lähes identtinen Valderrábanon Folia-pavanan ja samalla 1600-luvun suositun muunnelmateeman kanssa.
RANSKA
Ajan tanssimusiikin tärkeimpiä varhaisia kokoelmia ovat Attaingnantin Six Gaillardes et six Pavanes (Pariisi, 1529), Neuf basses danses, deux branles, vingt et cinq Pauannes auec quinze Gaillardes en musique à quatre parties (Pariisi, 1530) sekä Livres de Danseries (Pariisi, 1547–50), jossa on mm. Claude Gervaise‘n (fl. 1550) sarjoja Basse danse–Pavane–Gaillarde, joissa jälkimmäiset ovat variaatiosuhteessa keskenään melodisesti ja harmonisesti.
Seuraavassa tärkeimpiä seuraavia kokoelmia:
• Pierre Phalèse (1515–76): Premier livre de danseries, contenat plusieurs Pavanes, Passomezo, Almandes, Gaillardes, Bransles etc. (Louvain, 1571).
• Adrian Le Roy (1520–98) & Robert Ballard (1525–88): Tiers Livre de Tablature de Guiterre (1555), joissa mm. erilaisia bran(s)leja.
• Antoine Francisque: Le Trésor d’Orphée (Pariisi, 1600) käsittää seitsemän luuttumusiikkikirjaa, joissa preludien ja fantasioiden lisäksi on passamezzoja ja pavaneita, gaillardeja, branleja ja gavotteja, couranteja, volteja, ballettoja.
• Jean-Baptiste Besard: kokoelmassa Thesaurus harmonicus (Köln, 1603) on preludien ja fantasioiden, madrigaalien ja villanellojen, ranskalaislaulujen ja hovilaulujen jälkeen kirjassa on passamezzoja, galliardeja, bransleja, couranteja, volteja jne. kymmenittäin kutakin lajia.
ENGLANTI
Ajalta 1540–1620 löytyy noin 2000 luuttusävellystä, joista suurin osa on tansseja. Pavan on Morleyn (1597) mukaan “rauhallinen ja juhlava tanssi”, galliard on “kevyempi ja liikkuvampi”; nämä olivat tärkeimmät tanssit. Alman on Morleyn mukaan “raskas tanssi”. Jig on 1500–1600-lukujen englantilainen nopea, kansanomainen 6/4- tai 6/8-jakoinen tanssi. Muita tansseja olivat corant, volt ja hornpipe (ketterä kolmijakoinen tanssi).
Albarti oli venetsialainen muusikko, joka toi gambaryhmänsä 1540 Englantiin ja saman tien pavanen ja gallardin. Lumley Books (n. 1560) on tanssimusiikkikokoelma gamboille, viuluille tai puhallinsoittimille. Anthony Holbornen (k. n. 1602): tanssimusiikkikokoelma (1599) “for viols, violins, or other Musicall Wind Instruments” on eräs keskeinen lähde.
Pavana-lajia sävellettiin vielä 1600-luvulla, jolloin se oli yhä arvokas luonteeltaan ja syvällisen musiikkiajattelun väline: mm. Dowlandin Lachrimae-pavan (hän saattoi kirjoittaa myös Melancholy Galliardin). Myös virginalistit ja gambayhtyesäveltäjät, Byrd, Bull, Farnaby, O. Gibbons, A. Ferrabosco II, W. Lawes jne., kirjoittivat pavaneja. Byrdin 24 klaveeripavanea ovat laajoja ja kompleksisia teoksia, kolmiosaisia niin että osat kerrattiin muuntelemalla.
Englantilaissäveltäjät 1600-luvun alussa niputtivat pavanen ja galliardin hyvin mielellään pariksi (Byrdin ja Bullin ym. klaveeriteokset.). Irtotanssien ja tanssiparien lisäksi englantilaiset yhtyesäveltäjät sisällyttivät tansseja osiksi consort-sarjoja. M. Lockella sarjan muodostavat fantasia–courante–ayre–saraband; seuraavassa osien alkuja suite nro 2:sta kokoelmasa Consort of Fourt/Fower Parts (n. 1660):
Lisäksi sävellettiin fantasia-sarjoja, joissa avausfantasiaa seuraa alman/almaine ja galliarde (Coprario, W. Lawes) tai almand/almain ja courante/corant (Jenkins, M. Locke).
Tobias Hume
Hume (n. 1569–1645) oli skottilainen sotilas, muusikko ja seikkailija, joka taisteli jopa Kustaa Aadolfin armeijan palkkasoturina. Silti hän ehti kiistellä John Dowlandin kanssa luutun tai gamban etevämmyydestä soittimena. Humen kokoelma Musicall Humors (1605) on vakuuttava näyte miehen musiikillisestä ja soittimellisesta keksinnästä. Mainiot galliardat ja pohdiskelevat pavanat vuorottelevat rehevien karakterikappaleiden ja ajan laulurenkutusten kera. My hope is decayed, The Spirit of Gambo, Touch me lightly, Loves farewell ja A Souldiers Resolution ovat teosten kuvaavia otsakkeita.
SAKSA
Saksalaisluutistien tabulatuurikirjoissa on runsaasti tansseja, yksittäisiä sekä pareja. Saksassa bassadanzasta käytettiin usein nimeä spagna; siihen tehtiin nopeampi jälkitanssi, hyppytanssi. Hoftanz (hovitanssi) tai Dantz (tanssi) oli saksalaisten oma kolmijakoinen tanssi, jossa usein on myös Nachdantz (jälkitanssi) nimillä Tripla, Hupfauff tai Proportz.
Hans Judenkönigin (n. 1450–1526) kokoelmassa Ain schone kunstliche Underweisung (“Kelpo taiteellinen opastus”; Wien, 1523) on hovitansseja. H. Neusiedler (1508–63) oli etevin saksalaisluutisti, jonka luuttukirja (1536) sisältää noin 40 tanssia: italialaisia tansseja, hovitansseja ja erikoisuutena ovat Juutalaistanssi sekä Mustalaistanssi.
Tanssiparit ja pyrkimys ketjuttaa tansseja johtivat Saksassa tanssisarjan syntyyn 1600-luvulla, kun tansseja ruvettiin (osin julkaisijoiden toimesta) järjestämään systemaattisesti sarjoiksi, suite(s), ensin viuluyhtyeille, sitten myös klaveerille.
Praetoriuksen Terpsichore (1612) on aikansa isoin tanssikokoelma, jossa on 312 tanssia tai noin 500 numeroa, jos sarjat otetaan huomioon. Enimmät ovat ranskalaisia tanssisävelmiä, jotka Praetorius sovitti 4–6-ääniselle yhtyeelle. Parhaina soittimina pidettiin yleensä tanssimusiikille gamboja/viuluja ja luuttuja, mutta myös urut, sinkit, krummhornit, pommeri–skalmeija -yhtyeet, nokkahuiluyhtyeet ja sekayhtyeet tulevat kysymykseen. Tanssit järjestetty ryhmiksi bransleja (simple, gay ja eri maakuntien branslet), couranteja, ballettoja, volteja jne., mutta niitä voi toki soittaa miten tahansa erilaisiksi sarjoiksi koostettuina. Ballettoja ei tanssittu, sillä ne olivat katsomistansseja tai baletin osia; sen sijaan branslet, bourreet, canariet, pavanet, passamezzot, galliardit, voltat ja courantet olivat pari- ja seuratansseja.
Scheinin kokoelmassa Banchetto musicale (“Musiikkipidot”; 1617) on 20 sarjaa viisiäänisiä tansseja, osina tavallisesti padouana–gagliarda–courente–allemande–tripla (tripla on allemanden kolmijakoinen muunnos). Kyseessä on historiallisesti merkittävä kokonaisuus, sillä se esittelee ensimmäisiä näin tietoisesti systemaattisia ketjuttamisia. Osat ovat moodiltaan ja keksinnältään yhteydessä toisiinsa siten, että allemande usein sisältää motiivisen materiaalin ytimen, jota käytetään muissakin osissa. Sarjat on tarkoitettu “kaikenlaisille soittimille, mutta etenkin gamboille”. Tansseilla on läheinen yhteys variaatiomenettelyyn: sarjan eri osat saattavat olla saman harmoniarungon erilaisia rytmisointeja (double-menettely vielä Bachilla). Käsitys sarjasta kiinteänä kokonaisuutena oli saksalainen; ranskalaiset harrastivat vapaamuotoista useaosaisuutta, jossa on suloisesti sekaisin tanssi- ja karakterikappaleita.
Froberger toi ranskalaisen sarjan Saksaan ja vakiinnutti sarjan neliosaiseksi. Hän sävelsi 30 klaveerisarjaa (1649–56), jotka päättyivät tosin aluksi sarabandella ja olivat siten kolmiosaisia (sarjat 1–5), mutta myöhemmin neliosaisia, ensin tosin järjestyksellä allemande–gigue–courante–sarabande (sarjat 7–11), mutta lopuissa sarjoissa (nrot 13–20) vakiintui järjestykseksi allemande-courante, sarabande-gigue (A–C–S–G) kustantajan toimesta, joka julkaisi ne Amsterdamissa noin 30 vuotta Frobergerin kuoleman jälkeen (noin 1697).
