Saksalaisvaikutteista ranskalaiseen henkeen
Ranskan orkesteri- ja soitinmusiikin uusi ajanjakso alkoi Kansallisen musiikkiyhdistyksen, Société Nationale de Musique, perustamisesta 1871 Preussille hävityn sodan jälkeen mottonaan ars gallica (gallialainen/ranskalainen taide). Sen tehtävänä oli luoda ranskalaisille oma musiikkikulttuuri vastakohtana tai paralleelina saksalaisuuden ylivallalle Euroopan soirinmusiikkikulttuurissa. Paradoksaalisesti siinä turvauduttiin kuitenkin yhä myös saksalaisiin malleihin, etenkin Beethovenin sinfoniaan, Lisztin sinfoniseen runoon ja Wagneriin uuteen oopperakäsitykseen. Siten ranskalaissäveltäjät kamppailivat tässä ristivedossa, joka toisaalta oli hedelmällistä, sillä totta kai saksalaisesta musiikista oli paljon opittavaa. Saint-Saënsin ja Franckin orkesterimusiikki olikin paljossa yhdistelmä molempien kulttuurien musiikillisista ja muodollisista ideoista.
Saksalaissuuntaus osittain jopa vahvistui 18oo-luvun lopusta lähtien, kun 1894 perustettiin Schola cantorum johtohahmonaan Vincent d’Indy, joka laati neliosaisen sävellyksen oppikirjan ja loi Beethovenin ja muiden saksalaissäveltäjien musiikille perustuvan mallin ns. syklisellä muotoperiaatteellaan, jossa moniosaisen teoksen teemat johdetaan parista perusideasta, joita muokataan ja kierrätetään läpi teoksen ja ne kasataan yhteen finaalissa. N’in monet Franckin ja d’Indyn oppilaat käyttivät tätä malli sinfonioissaan: mm. Dukas, Magnard, Roussel. Lopputulokset saattoivat olla joskus skemaattisia, mutta hyvät säveltäjät saivat kuitenkin ne kuulostamaan tuoreilta.
Ratkaisevaa ranskalaisen musiikin jatkolle olivat Chabrierin, Debussyn ja Satien hahmot, jotka loivat myös tietoisia antiteesejä saksalaisuudelle, vaikka eivät olisi kokonaan päässeet siitä eroon (Debussyn Pelleas ja Melisande). Ennen kaikkea he joko hylkäsivät sinfoniamuodon tai muunsivat sitä tuntuvasti. Vielä tärkeämpää oli teatterista ja kevyemmästä musiikista saadut vaikutteet: teatteri- ja balettimusiikit sekä karakterisarjat, joissa ranskalaiset hyveet – selkeys, eleganssi, henkevyys – kukkivat. Samoin erilaiset ”impressionistiset” luonnonkuvat ja sosiaalisten tilainteiden musiikilliset luonnehdinnat olivat tärkeitä. Tämän ranskalaisen musiikin ensi airuita olivat Debussyn jälkeen Dukas ja Roussel vieläkin selvemmin, ja seuraavaksi Koechlin ja etenkin Schmitt loivat ranskalaisen musiikin uuden suuruuden, toki Ravelin ohella ja ennen Messiaenia.
Paul Dukas
Paul Dukas (1865–1935) opiskeli 16-vuotiaasta lähtien Pariisin konservatoriossa pianoa Chopinin oppilaan Georges Mathiaksen, teoriaa ja sävellystä Dubois’n ja Guiraudin johdolla, ja hän ystävystyi Debussyn kanssa. Rooman palkinnon Dukas voitti 1888, minkä jälken hän toimi kriitikkona ja vapaana säveltäjänä. Alkusoitto Polyeucte (1891) Corneillen tragediaan valmistui asepalveluksen jälkeen ja oli hänen ensimmäinen merkittävä esiintymisensä säveltäjänä. Sinfonia C (1895–96) kuuluu harvoihin valmistuneisiin sävellyksiin, kuten myös suursuosikki, orkesterischerzo L’apprenti sorcier (”Noidan oppipoika”, 1897). Näiden jälkeen valmistui vielä pianosonaatti (1901), ooppera Ariane et Barbe-Bleue (1907) sekä orientaalinen baletti La Péri (1912).
Dukas’n musiikki on kääntymässä klassismin suuntaan: hän oli ensimmäinen neoklassisti Ranskassa, vaikka 1890-luku oli vaikeaa aikaa ranskalaisille säveltäjille vahvojen mallien vuoksi (Franck, Wagner, d’Indy). Dukas tosin oppi orkestraation pikemminkin Berliozilta ja Lisztiltä kuin Wagnerilta. Dukas oli vaatimaton ja tahdikas vallankumouksellinen, joka tiesi, ettei Wagnerin jäljillä voinut jatkaa ja ettei d’Indyn opettama syklinen menettely ollut ainoa tapa luoda yhtenäistä sinfoniaa. Dukas oli mm. Ravelin, Duruflén, Manuel Poncen, Joaquin Rodrigon, Jehan Alainin, Jean Langlais’n, Carlos Chávezin ja Messiaenin opettaja; lisäksi hänen musiikkinsa ennakoi Prokofjevin ja Stravinskyn neoklassismia. Liika itsekritiikki toimi loppuvaiheessa hänen onnettomuudekseen: Dukas vaikeni käytännössä La Périn jälkeen ja tuhosi osan teoksistaan. Dukas sai kärsiä jossain määrin ranskalaisesta antisemitismistä, jota edusti pahiten Dukas ja vähän myös Debussy, jonka mukaan ”Dukas’n musiikki ei ollut tarpeeksi ranskalaista”. Natsien järjestämässä Hampurin musiikkitapahtumassa 1935 piti esitettämän Dukas’n ooppera, mutta Goebbelsin kiellettyä sen, Dukas veti oopperansa takaisin, vaikka R. Strauss puolsi sitä.
Mielikuvituksellisia orkesteriteoksia
Polyeucte
Polyeucte-alkusoitto (1891/2) on varhaisteos, jossa Franckin ja Wagnerin vaikutus on vielä tuntuvaa. Silti orkesterinkäsittelyn upeus ja mielikuvituksellinen orkesterivärien käyttö on jo tässä havaittavissa. Alussa heti esiintyy kantava teema: wagnerilaisittain laskeva kvintti ja sen täyttö – mikä kuvannee rakkautta, yhtä hyvin aviollista kuin kristillistä.
Teos perustuu uskonnollisen kiihkon sekä fyysisen rakkauden ja kaipauksen teemoihin, nimihenkilön sisäiseen konfliktiin. Corneillen tragediassa nimihenkilö on armenialainen aatelismies, joka kääntyy Pauline-vaimon ja appi Felixin kauhuksi kristinuskoon aikana, jolloin kristittyjä vainottiin. Polyeuctesta tulee marttyyri, jolloin roomalaisritari Severus toivoo saavansa Paulinen, joka kuitenkin isänsä tavoin kääntyy kristityksi. Uhkaus- eli marttyyrimusiikki on kipakkaa:
Rakkaus- ja marttyyrimusiikki vuorottelevat keskivaiheilla:
Tapa kirjoittaa jousille harpun kera tuottaa lämpimiä sointeja, minkä vuoksi kollega Ropartz kehui teoksen loppua erityisen kauniiksi; pääteema kuuluu ensiviuluissa, joita tukevat oboe ja englannintorvi:
L’apprenti sorcier, “Scherzo d’après une ballade de Goethe” (Noidan oppipoika, Scherzo Goethen balladin mukaan, 1897) on täynnä tehokasta orkesterinkäyttöä ja -väritystä. Dukas olisi voinut jäädä muutoin vain harvojen tuntemaksi laatusäveltäjäksi, mutta tämä teos teki hänestä kuuluisan, etenkin Disneyn Fantasia-elokuvan ansiosta. Partituuri sisältää runon ranskannoksen sävellyksen ohjelmana (“Taikurinoppilas”, suom. O. Manninen 1928. Goethe. Runoja. Helsinki: Otava). Tämän musiikin ”kaikki” tuntevat ja ehkä tunnistavatkin:
Peri
La Péri, “Poème dansé en un tableau” (”Peri. Tanssirunoelma yhdessä kohtauksessa”, 1912) on orientaalinen, Wagnerin Tannhäuserin ”Venusvuori”-kohtauksen inspiroima sävellys, jonka Dukas kirjoitti venäläistanssijatar Natalia Trouhanovalle, teoksen ensiesittäjälle Pariisissa (1912). Partituurin alussa on laajahko ohjelmateksti. Tarinassa persialainen prinssi lähtee hakemaan kuolemattomaksi tekevää lootuskukkaa, jota nukkuva peri, persialaisen mytologian mukainen langennut enkeli, vartioi. Peri herää ja tanssii, mikä saa prinssin rakastumaan, mutta teos loppuu raukenemiseen ja tyhjyyteen. Musiikki tulee taidokkaassa orkesterikäytössään ja eksotismissaan lähelle Ravelin tyyliä.
Balettiin liittyy alkusoittona Fanfaari.
Teoksen päämelodia ”Peri” eräässä huipennuksessaan puupuhallinten (paitsi huilut) ja käyrätorvien soittamana:
C-duuri-sinfonia
Sinfonia C (1895-96) on vain kolmiosainen teos vailla systemaattista syklistä menettelyä, vaikka sen osien välillä onkin temaattisia sidoksia. Dukas’n ainoaksi jäänyt sinfonia on parhaita ranskalaisia sinfonioita Bizet’n, Saint-Saënsin, Franckin, d’Indyn, Rousselin ja Honeggerin sinfonioiden ohella. Dukas tavoittaa sinfoniassaan jotain klassikoiden ja varhaisromantiikan mestareiden ajatusprosesseista; hän on tässä sekä klassisti että franckisti. Historian jännittävästä kulusta, eri virtausten päällekkäisyydestä todistaa se, että kun Debussy liittyi tuolloin symbolisteihin, Dukas sävelsi samanaikaisesti C-duurissa! Sibelius sai varmaan vahvistusta omalle suunnalleen Dukas’n sinfoniasta, jonka hän kuuli 1911 Pariisissa ja jota hän ylisti harvinaisen lämpimästi (kirje Aino Sibeliukselle 5.12.1911): ”Toissapäivänä kuulin konservatorion konsertissa nerokkaan sinfonian Paul Dukas’lta. Se on niin mukavaa, kun nyttemmin voin olla iloinen, todellakin iloinen uudesta musiikista, koska se ei enää haparoi vaan paljastaa jo persoonallisuuksia.”
Avausosa esittelee ensin rytmisen ja jäntevän C-duuri-teeman jännittävin kromaattisin lisin: teeman lopussa kuullaan as, es ja des muunnesävelinä. Muunnesävelten vaikutus on havaittavissa välittömästi: poikkeuksellisesti a-mollissa olevassa lyyrisessä sivuteemassa (harj.kirjain B) esiintyy sävelkulku gis[= as]-g. Esittelyn päätösteemana kuullaan riemukas F-duuri-vaskiaihe (harj.kirjain C), joka toimii samalla sinfonian mottona. Siten sävellajikehitys on medianttinen C-a-F, vaikkakin esittelyjakson viime hetkillä käännytäänkin G-dominantin suuntaan (harj.kirjain D-8). Kehittelyjakso on pitkähkö ja perusteellinen, ja kertausjaksoon (harj.kirjain H) tullaan kunnollisen valmistelun jälkeen. Sivuteema kerrataan c-mollissa (harj.kirjain J), päätösteema C-duurissa (harj.kirjain K). Rauhallisen unelmaisesti käynnistyvä kooda (harj.kirjain N) tuo loppuvaiheessaan (harj.kirjain P) kokonaisuuteen oman mainiosti repäisevän makunsa.
- Paul Dukas’n C-duuri-sinfonia. Ensimmäisen osan teemoja.
Toinen osa (Andante espressivo e sostenuto) on e-mollissa. Osassa esiintyy kolme aihetta, minkä lisäksi eteneminen perustuu taitavaan teemojen väliseen vuorovaikutukseen ja kehitykseen. Aluksi melankolis-haaveilevaa pääaihetta, joka on selvästi johdettu avausosan sivuteemasta, säestää rytmisesti rauhaton motiivi, joka kuitenkin nousee myöhemmin melodiseksi motiiviksi (harj.kirjain B-4). Kolmannen aiheen synty ja kehitys on jännittävä: aluksi pääteemassa esiintyy laskeva kulku (teeman tahdit 3-4 ja 8-9); se löytyy toisen aiheen lopusta (harj.kirjain B-1) ja sen jatkosta (harj.B+4-7). Lopulta siitä tulee oma teemansa (harj.kirjain D+7), joka kokee muodonmuutoksia (harj.kirjain G: soolosellot), kunnes se huipentuu vielä uutena koraalimaisena versiona osan keskivaiheilla ennen kertausjakson alkamista (Primo tempo; harj.kirjain L-7). Osan keskivaiheen staattinen harmonia luo maisemaimpressionistisen vaikutelman.
- Paul Dukas’n C-duuri-sinfonia. Toisen osan (Andante espressivo e sostenuto) teemoja.
Kolmannen osan (Allegro spiritoso) pääteema on avausosan pääteeman muunnos ja se sisältää myös avausosan päätös- eli mottoteeman lähes sellaisenaan toisessa tahdissaan. Ensimmäinen sivuteema (harj.kirjain C) on tanssillinen pisterytmeissään ja moduloiva; gis/as-säveltaso on jälleen aktiivinen ja teeman kolmas tahti on muunnos pääteeman toisesta tahdista. Osa on rondomuotoinen, ja ensimmäinen pääteeman paluu on kirjaimella F. Toinen sivuepisodi (harj.kirjain I) tuo sisään E-duurissa alkavan teeman, joka on vähintäänkin avaus- ja keskiosien sivuteeman karakterissa; lisäksi gis-g-suhde on jälleen esillä. Eräs huipennus koetaan ensimmäisen sivuteeman harvennetulla versiolla (harj.kirjain N), jonka trumpetit soittavat alkuun nähden alakvinttitasolla, siis subdominanttikertauksena. Varsinainen kertausjakso pääteeman vahvistetulla esiintymällä alkaa myöhemmin (harj.kirjain R). Myös ensimmäinen sivuteema palaa (Più vivace; harj.kirjain S+8), samoin toinen sivuteema (harj.kirjain V-8). Koodassa C-duuriin (dis-sävelen kera) siirretty toinen sivuteema (harj.nro 11) saa saumattomaksi jatkokseen pääteeman rytmisesti tihentyneen version. Sankarillinen osa saavuttaa kohonneen liikemäärän myötä lopuksi triumfaalisen, jopa riehakkaan ilmeen.
- Paul Dukas’n C-duuri-sinfonia. Kolmannen osan (Allegro spiritoso) teemoja.
Lähteet ja kirjallisuus
Albert Roussel. Lettres et Écrits, toim. Nicole Labelle 1987. Harmoniques Flammarion.
Cooper, Martin 1951. French Music. From the death of Berlioz to the death of Fauré. London etc.: Oxford University Press.
Deane, Basil 1961. Albert Roussel. London: Barrie and Rockliff.
Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle 2003, toim. Joël-Marie Fauquet. Fayard.
Duchesneau, Michel 1997. L’avant-garde musicale à Paris de 1871 à 1939. Mardaga.
Faure, Michel 1985. Musique et société du second empire aux années vingt. Autour de Saint-Saëns, Fauré, Debussy et Ravel. Harmoniques Flammarion.
––– 1997. Du néoclassisme musical dans la France du premier XXe siècle. Paris. Éditions Klincksieck.
Ferroud, P. O. 1927. Autour de Florent Schmitt. Paris: A. Durand et fils.
Flaubert, Gustave 1984 [1863). Salambo suom. Annikki Suni. Porvoo etc.: WSOY.
French Music, Culture, and National Identity, 1870–1939, toim. Barbara L. Kelly 2008. University of Rochester Press.
Fulcher, Jane F. 1999. French Cultural Politics & Music. From the Dreyfus Affair to the First World War. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2005. The Composer as Intellectual. Music and Ideology in France 1914–1940. Oxford University Press.
Gavoty, Bernard 2012 [1975]. Alfred Cortot. Biographie. Buchet/Chastel.
Goldsworthy, Adrian 2011 [2010]. Antonius ja Kleopatra, suom. Heikki Salojärvi. Ajatus Kirjat. Gummerus.
Hepokoski, James 1993. Sibelius: Symphony No. 5. (Cambridge Music Handbooks, toim. Julian Rushton). Cambridge: Cambridge University Press.
Hill, Edward Burlingame 1969 [1924]. Modern French Music. New York: Da Capo Press.
Hirschbrunner, Theo 1995. Die Musik in Frankreich im 20. Jahrhundert. Laaber: Laaber-Verlag.
Hucher, Yves 1953. Florent Schmitt. L’homme et l’artiste. Son epoque et son oeuvre. Paris: Éditions de bon plaisir. Librairie Plon.
Jost, Peter 1994. “Die französische Symphonie im 20. Jahrhundert”. Die Musikforschung, 47 (2).
La musique à Paris sous l’Occupation, toim. Myrian Chimènes & Yannick Simon 2013. Fayard/Cité de la musique.
La Vie musicale sous Vichy, toim. Myriam Chimènes 2001.IHTP, Éditions Complexe.
Locke, Ralph P. 1997. “The French Symphony: David, Gounod, and Bizet to Saint-Saëns, Franck, and Their Followers”. The Nineteenth-Century Symphony, toim. D. Kern Holoman. New York: Schirmer Books.
Lorent, Catherine 2012. Florent Schmitt. Paris: Bleu Nuit Éditeur.
Marceron, Madeleine 1945. Florent Schmitt. Paris: Ventadour.
Moore, Christopher Lee [August] 2006. Music in France and the Popular Front (1934–1938): Politics, Aesthetics and Reception. PhD thesis in McGill University. [https://core.ac.uk/download/pdf/41887316.pdf]
Musiciens de France. La Generation des grands symphonistes 1979. Paris: La Revue musicale. Éditions Richard-Masse.
Poe, Edgar Allan 1980 [1959]. Korppi ja kultakuoriainen, suom. Niilo Idman, Yrjö Kivimies, Yrjö Jylhä & Eero Ahmavaara. Helsinki: Kustannus Oy Forma [1959 WSOY] [orig. ”The Haunted Palace”, in The Fall of the House of Usher 1839.]
––– Kootut kertomukset, suom. Jaana Kapari 2006. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.
Simon, Yannick 2009. Composer sous Vichy. collection Perbetuum mobile.
Orledge, Robert 1989. Charles Koechlin (1867–1950): His Life and Works. London: Psychology Press.
Paul Dukas. Chroniques musicales sur des siècles 1892–1932, toim. Jean-Vincent Richard 1980 [1948]. Éditions Stock.