Myöhäisiä mélodie-säveltäjiä
17.11.2005 (Päivitetty 12.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Déodat de Séverac

Talonpoikaismuusikko

Déodat de Séverac (1872–1921) tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin ehkä ensimmäisen polven takaisin maalle palanneista, juuriaan etsivistä muusikoista. Séverac syntyi Etelä-Ranskassa ja hän kävi koulunsa Toulousessa. Opiskeltuaan Pariisin Schola Cantorumissa (1896–1907) hän kypsyi pääkaupunkiin ja siirtyi eteläisimpään Ranskaan, Céret-nimiseen pikkukaupunkiin.

Muuton takana oli se, että hän piti konservatoriolaitosta turmiollisena, sillä se irrotti musiikinopiskelijat juuriltaan ja teki heistä virallisen musiikkielämän edustajia, standardituotteita. Ottamalla vaikutteita Ranskan eri alueiden paikallisesta elämästä oli hänen mukaansa mahdollista vastustaa ulkonaisuutta ja saavuttaa musiikin aitous.

Pianisti Alfred Cortot sanoi, että Séverac oli ”paikallinen muusikko, täsmällisemmin ranskalainen muusikko ja vielä paremmin – kuten hän halusi sen sanoa – talonpoikaismuusikko”. Debussyn mukaan Séverac kirjoitti musiikkia, joka “tuoksui hyvälle” (sent bon).

Séverac teki Etelä-Ranskan maakunnasta Languedocista osan Ranskan musiikkia. Hän osallistui kaikin tavoin kotiseutunsa elämänmenoon: keräsi, sovitti ja julkaisi kaksi kokoelmaa kansanlauluja: Chansons du XVIIIe siècle (Lauluja 1700-luvulta, 1905, 1907) sekä Les vieilles chansons de France (Ranskan vanhoja lauluja, 1905). Edellisiin kuuluu mm. viehättävä Maria Antoinette -ajan kampiliiralaulu Musette.

Séveracia pidettiin 1900-luvun alun Ranskassa Debussyn ja Ravelin veroisena säveltäjänä. Säveltäjä Henri Sauguet tunnusti: “Löysin Déodat de Sévéracin yhtä aikaa Debussyn ja Ravelin kanssa. He muodostivat kolmikon, minulle uuden musiikin kolmikon.”

Lauluja

Séverac sävelsi aina raikkaasti ja luonnollisesti, huumorintajuisesti. Hänen laulunsa hengittävät vuorien ja ulkoilman henkeä.

Les hiboux (Pöllöt, Baudelaire, 1898) on osuvan karu ja lakoninen kohteensa, liikkumattomien, ajattelevien ja viisaiden pöllöjen kuvaus. Baudelairen syvällinen ja ajatuksia herättävä runo on saanut tässä hienon sävelityksen.

Katveessa mustien marjakuusten jotka niitä suojaavat, pöllöt pysyvät rivissä, kuten muukalaisjumalat, muljauttaen punaisia silmiään. Ne ajattelevat.	Sous les ifs noirs qui les abritent, Les hiboux se tiennent rangés, Ainsi que des dieux étrangers, Dardant leur oeil rouge. Ils méditent.
Liikkumatta ne pysyttelevät alakuloiseen hetkeen saakka, jolloin työntäen auringon syrjään pimeys asettuu taloksi.	Sans remuer ils se tiendront Jusqu’à l’heure mélancolique Où, poussant le soleil oblique, Les ténèbres s’établiront.
Niiden asenne opettaa viisaalle ettei tässä maailmassa tarvitse pelätä muuta kuin hälinää ja liikettä;	Leur attitude au sage enseigne Qu’il faut en ce monde qu’il craigne Le tumulte et le mouvement;
ohittavan varjon huumaama ihminen kantaa aina rangaistusta haluttuaan vaihtaa paikkaa!	L’homme ivre d’une ombre qui passe Porte toujours le châtiment D’avoir voulu changer de place.
Suom. V. Murtomäki

A l’aube dans le montagne (Hämärtyessä vuorilla, Séverac, 1903) on kenties Séveracin merkittävin laulu, toinen säveltäjän oman runon sävelitys. Pianon väritys on mestarillinen debussymäisyyksineen ja laululinja hieno yhdistelmä kohoavaa melodisuutta ja puheenomaisuutta.

Philis (Phyllis, 1907) on sävelletty 1700-luvun anonyymin rondeaun tekstiin ja merkitsee siten vanhan laulukulttuurin erästä persoonallista henkiinherätystä. Teksti mainitsee Cupidon, Psykhen, Bacchuksen sekä Ariadnen ja toimii lähtökohtana somalle rakkauslaululle.

Chanson pour le petit cheval (Laulu pienelle hevoselle, Estieu, 1910) on Sévéracin keskeisiä lauluja. Se on viesti hänen kotiseudultaan espanjalaisrytmien ja -melodiikan kera. Laulu alkaa harmittoman lystikkäästi, mutta ajurin hätääntyneisyys lisääntyy laulun mittaan, kunnes se lopulta purkautuu epätoivoisiin huutoihin, kun kaukaa kuuluvat kuolinkellot viestivät miehen mielitietyn menehtymisestä.

Ma poupée chérie (Rakas nukkeni, Séverac, 1914) on Séveracin tunnetuin laulu, joka kertoo isän ja tyttären välisestä rakkaudesta. Laulu on kansanlaulunomaisen raikas, vetoava ja aito hellyydessään.

Reynaldo Hahn

Myöhäinen laulusäveltäjä

Reynaldo Hahn (1875-1947) syntyi Venezuelassa espanjalaissukuisen äidin ja Hampurista Etelä-Amerikkaan emigroituneen juutalaisisän nuorimpana lapsena. Hän saapui kolmevuotiaana Pariisiin, jossa hänen lahjakkuutensa havaittiin jo hänen ollessa lapsi. Hahn opiskeli mm. Massenet’n johdolla (1885). Hahn oli itse baritoni, joka esitti omia laulujaan pianon ääressä.

Ensimmäiset Hahnin laulut syntyivät hänen ollessa konservatoriossa. Lauluistaan ehkä tunnetuimman, Si mes vers avaient des ailesin, Hahn sävelsi jo 13-vuotiaana. 20 laulun julkaistu kokoelma (1895) teki Hahnista kuuluisan.

Hahn sai Ranskan kansalaisuuden 1909 ja palveli vapaaehtoisena sotarintamalla (1914-), jossa hän sävelsi viiden laulun sarjan Cinq petites chansons (Viisi pientä laulua, 1915) R. L. Stevensonin teksteihin. Natsimiehityksen aikana Hahn oli pannassa, mutta sodan jälkeen hänestä tuli Opéran johtaja.

1970-luvulta lähtien hänen laulunsa ovat eläneet uutta kukoistusta, ja Hahnia on verrattu Faurén ja Duparcin kaltaisiin mestarillisiin laulusäveltäjiin. Hahn sävelsi myös lukuisia oopperoita, näyttämömusiikkia ja suosittuja operetteja, joista tunnetuin on Ciboulette (1923).

Hahn sanoi itse, että “muusikin rooli laulussa ei saisi koskaan olla suurempi kuin parrasvaloilla näytelmässä”. Hän piti Fauréta laulun suurimpana mestarina ja luonnehti itseään “pikku mestariksi” (petit maître).

Hahn ja Proust

Hahn on ranskalaisen laulun myöhäinen edustaja, jonka laulut saattavat olla salonkimaisia, mutta hienostuneita ja hurmaavia. Ne avaavat nykykuulijalle pariisilaiselämän ja kadonneen kauniin ajan (belle epoque), siinä missä Marcel Proustin, hänen mieskumppaninsa, romaanitkin.

Hahn sävelsi sarjan Portraits de peintres (Maalarimuotokuvia, 1896) Proustin teksteihin lausujalle ja pianolle. Yhteisellä matkalla Proustin kanssa Venetsiaan syntyi italiankielinen sarja Venezia (1901).

Proustin kuvaus Hahnista on elävä yksityiskohdissaan:

Kun hän ottaa paikkansa pianon ääressä, savuke suupielessä, jokainen on hiljaa ja kerääntyy ympärille kuuntelemaan. Jokainen sävel on sana tai itku. Hänen päänsä nojautuu hieman taaksepäin: hänen suunsa on melankolinen ja jotensakin pilkallinen. Hänestä lähtee surullisin ja lämpimin ääni mitä voi kuvitella. Tämä nerouden välikappale, nimeltään Reynaldo Hahn, liikuttaa sydämiämme, kostuttaa silmämme, parantaa meidät yksi toisensa jälkeen hiljaisessa ja juhlallisessa värähtelyssä. Ei koskaan Schumannin jälkeen musiikki ole maalannut surua, hellyyttä, luonnon synnyttämää tyyneyttä samanlaisin inhimillisen totuuden ja ehdottoman kauneuden siveltimen vedoin.

Debyyttilaulu

Hahnin 13-vuotiaana säveltämä laulu Si mes vers avaient des ailes (Jos säkeilläni olisi siivet, Hugo, 1888) oli häälahja hänen Maria-sisarelleen. Se on säveltäjän mottolaulu, täydellinen avaus laulusäveltäjänä ja samalla Massenet’n esikuvan mukainen sävelitys.

Debyyttilaulu sisältää jo Hahnin tyylin keskeiset piirteet: pehmeästi soljuvan murtosointuisen piano-osuuden ja unelmaisesti kaartuvan melodian. Kokonaisuutta leimaa ihmeenomainen herkkyys, joka syntyy osin dynamiikan pysyttelemisestä pääosin pp-, p- ja mf-tasoilla; vain yksi forte kuullaan ja laulu päättyy ppp-merkintään. Kolmisäkeistöisen laulun melodia muuntuu joka säkeistöllä hieman. Laulun suomennos:

Säkeeni pakenisivat, suloisina ja hauraina, puutarhaanne niin kauniiseen, jos säkeilläni olisi siivet, siivet kuten linnulla.	Mes vers fuiraient, doux et frêles, Vers votre jardin si beau, Si mes vers avaient des ailes, Des ailes comme l’oiseau.
Ne lentäisivät, kuten kipunat, luo lietenne joka nauraa, jos säkeilläni olisi siivet, siivet kuten sielulla.	Ils voleraient, étincelles, Vers votre foyer qui rit, Si mes vers avaient des ailes, Des ailes comme l’esprit.
Luoksenne, puhtoisina ja uskollisina, ne rientäisivät öin ja päivin, jos säkeilläni olisi siivet, siivet kuten rakkaudella!	Près de vous, purs et fidèles, Ils accourraient, nuit et jour, Si mes vers avaient des ailes, Des ailes comme l’amour!
Suom. V. Murtomäki

Ensimmäisen kokoelman (1895) lauluja

• Rêverie (Unelma, 1888) on toinen varhaislaulu Hugon runoon ja niin ikään rakkauslaulu, vaikkakin liikkuva melodiassaan ja hauska pamppailevassa säestyksessään.
• Paysage (Maisema, Theuriet, 1890) on rauhallinen Bretagnen luonnon, meren rannan ja seudun lähteineen sekä myllyineen inspiroima laatukuva.
• Offrande (Lahja, Verlaine, 1891) on Hahnin parhaita lauluja tulkitessaan Verlainen runoa, jossa runoilija purkaa homoseksuaalista intohimoaan ja epätoivoaan toista runoilijaa, Rimbaudia kohtaan.
• Infidélité (Uskottomuus, Gautier, 1891) on aran tunnustelevan rakkauden ilmaus, jossa soi eron haikeus.
• Trois jours de vendange (Viininkorjuun kolme päivää, Daudet, 1891) on eloisa laulu, joka tarjoaa balladimaisen kertomuksen: nuorukainen kohtaa ensimmäisenä päivänä enkelimäisen tytön, joka toisena päivänä on kalpea ja sairas haamu, kunnes kolmantena päivänä nuorukainen näkee tytön mustassa samettisessa arkussa. Musiikissa soi lopulla Dies irae -aihe kuolinkellojen tapaan.
• Fêtes galantes (Lemmekkäät juhlat, Verlaine, 1892) sisältää runossaan serenadi- ja mandoliinivihjeet sekä Italian madrigaalikirjallisuudesta tuttujen paimenien nimiä; kyse on Versailles’n juhlista Ludvig XV:n aikana.

Toisen kokoelman (1921) lauluja

Hahnin toinen laulukokoelma sisältää kuten ensimmäinenkin 20 laulua.

• Quand la nuit n’est pas étoilée (Kun yössä ei ole tähtiä, Hugo, 1900) on tilaan upeasti levittäytyvä laulu, jonka piano-osuus tavoittaa syvän soinnin ja lauluääni melodisesti uusiutuvia kaarroksia. Viisisäkeistöinen laulu on muodoltaan ABCA’D.
• Le rossignol des lilas (Sireenien satakieli, Dauphin, 1913) on Hahnin ihastuttavimpia saavutuksia, pastissimainen, tekstiltään 1400-luvulle vihjaava laulu, jossa piano ja melodia ovat kietoutuneet yhteen.
• À Chloris (Chlorikselle, Viau, 1916) lienee Hahnin paras pastissi, jonka alku muistuttaa laskevine bassoineen ja melodian etuheleineen J. S. Bach kuuluisaa Airia G-kielellä, mutta loppu onkin sitten Hahnin omaa musiikkia. Musiikki on nyt pastellista barokkia.

Harmaita lauluja

Hahn sävelsi kaikkiaan yhdeksän laulusarjaa ja yhden sarjan lausujalle pianon säestyksellä. Laulusarjoista edelleenkin suosituin on Hahnin opiskeluaikana syntynyt Chansons grises (Harmaita lauluja, Verlaine, 1887-90). Runoilija itki kuullessaan laulujen esityksen 1893 kirjailija Alphonse Daudet’n kotona, sillä Hahn tavoittaa lauluissaan täydellisesti runojen herkkyyden.

• Chanson d’automne (Syyslaulu) on väräjävän haikea, Massenet-henkinen.
• Tous deux (Me molemmat) on ihastuttava kesäpäiväisen liikkuvassa, kevyessä onnellisuudessaan.
• L’allée est sans fin (Puistokäytävä on loputon) kylpee suloisessa rauhassa; Hahn on tavoittanut lausumisen ja melodisuuden ihanteellisen yhdistelmän.
• En sourdine (Salaa) tihkuu luontoidyllin ja rakkauden huumaa; laulu on riutuvan ihana.
• L’heure exquise (Ihastuttava hetki, 1892, Verlaine) on sarjan tunnetuin laulu. Sen runous on ihmeellistä. Kolme säkeistöä saavat hieman melodisesti muunnellut musiikilliset toteutukset. Melodia lepää sensuaalin matalassa rekisterissä pianon lempeän kimmellyksen alla, kunnes säkeistöjen rajakohdilla säkeet “Oi rakastettu” (O bien-aimée), “Unelmoikaamme” (Rêvons) ja “ On ihana hetki” (C’est l’heure exquise) melodia nousee ylempään oktaavialaan.
• Paysage triste (Suruinen maisema) on nimestään huolimatta lähinnä pehmeän ja lohduttavan surumielinen.
• La bonne chanson (Hyvä laulu) päättää sarjan yllättäen reippaan marssilliseen C-duuriin, kuin havahtumiseen melankolisesta mielentilasta, sillä runo kuvaa morsiamen toiveikasta odotusta.

Muita sarjoja

Douze rondels (Kaksitoista piirilaulua; C. d’Orléans, Banville, Mendès; 1898–99) on sävelletty pääosin 1400-luvulla eläneen Orléansin Charlesin (1391-1465) ja Théodore de Banvillen (1823–91) runoihin. Rondel-laji oli 13-säkeinen ja muotoa Abba abAB abbaA, joten quatrain-säkeistön avaava kertosäe palaa päätöksen cinquain-säkeistössä ja esiintyy toisen quatrainin keskellä. Pursuava Le printemps (Kevät, Banville), vanhatyylinen Quand je fus pris au pavillon (Kun naiseni vangitsi sydämeni paviljongissa, Kaarle) ja yltäkylläinen Les étoiles (Tähdet, Banville) ovat sarjat muistettavimmat laulut.

Etudes latines (Latinalaisharjoituksia, Lisle, 1900) on eräs Hahnin lukuisten matkojen hedelmä, Italian ja Rooman inspiroima laulusarja. Muutamassa laulussa on mukana kuoro, Kokoelman päättävässä Phidylé-laulussa vaaditaan esittäjiksi bassosolisti, sekakuoro ja pianoduo.

Muita laulusäveltäjiä

Takaisin ylös