César Franck
César Franck (1822–90) ei ollut täysin kotonaan mélodien kirjallista sivistystä ja hienostunutta prosodiaa, tekstin lausuntaa melodian keinoin vaativassa maailmassa; melodian painotukset ovat toisinaan hänellä poikkiteloin kielen kanssa. Franck sävelsi vain 18 melodiaa ja kuusi duettoa.
Franckin varhaiset laulut (1840-luku) ovat epäyhtenäisiä ja paikoin banaaleja. Vasta toisen keisarikunnan aikana (1851-70) hän saavutti lauluissaan kypsyyden ja tuotti muutaman kestävän laulun.
Keskeinen laulutuotanto
- S’il est un charmant gazon -runosta (Jos on mukava nurmikko, Hugo) on olemassa kaksi sävelitysversiota (1847 ja 1855/57). Jälkimmäisessä versiossa neljä säkeistöä on sävelletty piano-osuudeltaan kuviollisesti nopeutuviksi.
- Le mariage des roses (Ruusujen häät, David, 1871) on Franckin kenties ihastuttavin, luonnollisen siro melodia. Nelisäkeistöinen laulu on muodoltaan ABAB ja perustuu säestykseltään liikkuvien ja soinnullisesti pysäyttävien vaiheiden vuorotteluun.
- Lied (Paté, 1873) on kansanlaulunomainen, yksinkertaiselle sointusäestykselle perustuva ja melodialtaan kaksiosainen laulu.
- Nocturne (Fourcaud, 1884) on syvällinen ja ylevä, yön majesteettisuutta kuvaava laulu, joka tarjoaa lavean melodian ja mielikuvituksellisen, rytmisesti kiihtyvän (1/8-nuotteja, 1/8-trioleja, 1/16-nuotteja) piano-osuuden. Sen pianoavaus on kuin urkualkusoitto, ja harmoniaa leimaa kromaattisuus. Guy Ropartz orkestroi laulun myöhemmin. Runo on täynnä herkän juhlavaa yön mystiikkaa.
- La procession (1888) on uskonnollinen laulu alun perin sooloäänelle ja orkesterille, mutta myös pianosäestyksen kera. Piano-osuus alkaa kuin urkuimprovisaatio, sisältää imitaatioita, ja lauluäänen sisääntulossa vasen käsi soittaa Lauda Sion -kirkkomelodian (Ylistä Siion).
Camille Saint-Saëns
Camille Saint-Saëns (1835–1922) sävelsi lauluja, yhteensä lähes 150, läpi elämänsä, ensimmäiset romanssinsa jo kuusivuotiaana. Hänellä ja Charles Gounod’lla on läheinen yhteys musiikeissaan. Robert Schumann oli alkuvaiheessa tärkeä innoittaja Saint-Saënsille.
Saint-Saënsin lauluista löytyy selkeyttä, eloisuutta ja huumoria, vieraiden seutujen kuvausta, kiinnostavaa pianolle kirjoittamista sekä laajakaarista melodiikka. Laulut ovat harvinaisen vapaita sentimentaalisuudesta ja mauttomuuksista.
Hugo-lauluja
Saint-Saëns on Hugo-sävellysten pioneereja ja samalla vahvimpia edustajia. Hienoja esimerkkejä hänen varhaisista Hugo-lauluistaan on kosolti. Lyyrisen tunnelmallinen Réverie (Unelma, Hugo, 1851) on kenties Saint-Saënsin ensimmäinen mestarillinen laulu.
Le pas d’armes du Roi Jean (Kuningas Juhanan turnajaiset, Hugo, 1852) on saksalaisvaikutteinen balladi historiallisesta aiheesta, samalla ranskalaisohjelmiston tunnetuimpia arkaaisaiheisia lauluja. Myöhäisempi La fiancée du timbalier (Rumpalin morsian, Hugo, 1887) on yli kymmenen minuutin pituudessaan vielä kunniahimoisempi balladi.
Saint-Saëns saavutti ensimmäisen kypsyyskautensa Es-duuri-sinfoniallaan op. 2 (1855), jota seurasi lisää hienoja Hugo-sävellyksiä: menestyksekäs La cloche (Kello, n. 1855), säveltäjän tunnetuin, moto perpetuo -tyyppinen laulu L’attente (Odotus, n. 1855), Extase (Hurmio, n. 1860) sekä ylevän rauhallinen Soirée en mer (Ilta merellä, 1862).
Si vous n’avez rien à me dire (Jos teillä ei ole mitään sanottavaa minulle, Hugo, 1870) on Saint-Saënsin myöhempiä hienoja Hugo-sävelityksiä, hypnoottinen salonkilaulu.
Kuun loisteessa
Saint-Saënsin ihastuttavimpiin lauluihin kuuluu Clair de lune (Kuun loisteessa, Mendès, n. 1865). Se on tunnelmaltaan rikkumaton laulu, jota Debussyn on täytynyt “kerran rakastaa kovasti”. Sille rinnakkainen on Le lever de la lune (Kuunnousu, Ossian, 1855).
Clair de lune (suom. Veijo Murtomäki):
| Metsään joka synnyttää haaveen menen iltaisin metsään; sinun hauras kuvasi minulle ilmestyi ja kulkee kanssani keskeytyksettä. |
Dans la forêt que crée un rêve, Je vais le soir dans la forêt; Ta frèle image m’apparait Et chemine avec moi sans trève. |
| Eikö se ole hieno huntusi, kevyt auer synkässä yössä? vai onko se kuutamon loiste läpi kuusen varjon? |
N’est-ce pas là ton voile fin, Brouillard léger dans la nuit brune? Ou n’est-ce que le clair de lune A travers l’ombre du sapin? |
| Ja nuo kyyneleet, ovatko ne minun jotka kuulen vierivän suloisesti? Vai onko se olla todellakin niin, että vierelleni kyynelehtien sinä tulet? |
Et ces larmes, sont ce les miennes Que j’entends couler doucement? Ou se peut-il réellement Qu’à mes côtés en pleurs, tu viennes? |
Laulun mainioita piirteitä on kolmisäkeistöisen muodon vapaus: Uudet säkeistöt ovat luontevasti kehkeytyvässä melodisessa variaatiosuhteessa avaussäkeistöön, jopa niin, että kolmas säkeistö etenee jo varsin kauas ensimmäisen säkeistön melodisesta hahmosta. Lähes impressionistinen tunnelma syntyy toonika- ja dominattiurkupisteiden päällä vapasti yhdistyvistä kolmisoinnuista.
Muita lauluja
- La cigale et la fourmi (Heinäsirkka ja muurahainen, La Fontaine, 1868) on jälleen ranskalaisten suosima eläintarinaan perustuva laulu, totta kai täynnä nokkelaa huumoria.
- Mélodies persanes -kokoelman laulut (Persialaislauluja, Renaud, 1870) ovat orientaalisuudessaan monipuolisempia kuin Berliozin, Bizet’n ja Lalon pelkät naiskaipaukset. La brise (Vihuri) kuvaa seraljitanssijoita, La splendeur vide (Tyhjä loisto) hekumallista unta, La solitaire (Erakko) kiihkeää intohimoa, Sabre an main (Sapeli kädessä) kiivasta beduiinia, Au cimetière (Hautausmaalla) mietiskelyn viisautta ja Tournoiement: songe d’opium (Kieppuminen: ooppium-uni) ooppiumhumalaa huippuvaikean piano-osuuden kera.
- Dans ton coeur (Sydämessäsi nukkuu kuutamon valo, Cazalis/Lahor, 1872) on sensuelli rakkauslaulu. Teksti on tullut tunnetuksi myös Duparcin sävelittämänä otsakkeella Chanson triste (Suruinen laulu).
- Danse macabre (Kalmantanssi, Cazalis/Lahor, 1872) oli alun perin soololaulu ja semmoisenaankin vaikuttava. Siitä syntyi myöhemmin ensin orkesterisäestyksellinen versio ja lopulta kuuluisa sinfoninen runo (1874). Sen tritonus-alku on jo käsite.
Lauluja omiin teksteihin
Saint-Saëns oli harvinainen säveltäjä sikäli, että hän kirjoitti useita lauluja omiin runoihinsa. Taidelaulun historiassa ei ole montaa rinnakkaistapausta.
Guitares et mandolines (Kitaroita ja mandoliineja, 1890) sisältää pianistisesti vaativia repetitioita ja on espanjalaishenkinen. Valse chantée, lauluvalssi, La libellule (Sudenkorento, 1893), on sävelletty laulaja Sybil Sandersonille.
Muita kokonaan Saint-Saënsin omia lauluja ovat pateettinen rakkauden ja myötätunnon kerjäyslaulu Sonnet (Sonetti, 1898), säveltäjän suosikkiolinpaikan inspiroima Lever de soleil sur le Nil (Auringonnousu Niilillä, 1898), dramaattinen, uhkaava ja tunnelmaltaan itsepäinen Les cloches de la mer (Meren kellot, 1900) sekä abstraktin oloinen Thème varié (Muunnettu teema, 1900).
Myöhäisiä lauluja
Aikana 1873-85 Saint-Saënsilta syntyi vain kolme laulua, mutta säveltäjä jatkoi myöhemmin laulujen säveltämistä, vaikkei pariisilainen kritiikki kohdellutkaan kovin hyvin hänen musiikkiaan. Hän eli äitinsä kuoleman jälkeen 1888 vaeltavaa elämää ilman omaa kotia ja matkusteli 1890-1904 ahkerasti. Hän kävi Espanjan, Portugalin, Italian ja Kreikan lisäksi Uruguayssa, mutta Pohjois-Afrikka, Algeria ja Egypti, oli hänen lempipaikkansa, niin terveydellisistä syistä kuin alueen vapaamielisen seksuaalisuuden vuoksi.
Tuon ajan satoa ovat La flûte invisible (Näkymätön huilu, Hugo, 1885), joka sisältää huiluosuuden, Aimons-nous (Rakastakaamme, Banville, 1892), joka väittää, että “Rakkaus on vahvempi kuin Jumalat ja Kuolema”, La sérénité (Kuulaus/Levollisuus, Barbier, 1893), pastoraali Pourquoi rester seulette? (Miksi jäädä ypöyksin?, Croze, 1894) ja Papillons (Perhosia, Léché, 1918).
Loppuvaiheessa syntyi vielä kolme laulusarjaa: yhdeksän laulun sarja La cendre rouge op. 146 (Punainen tuhka, Docquois, 1914) sekä antiikkisoivat sarjat Cinq poèmes de Ronsard (Viisi Ronsardin runoa, 1921) ja Vieilles chansons (Vanhoja lauluja, 1921).
Emmanuel Chabrier
Francis Poulenc totesi (1960) Emmanuel Chabrieristä (1841-94) , että ”tämä toi Ranskan musiikkiin hellyyden ja ilon”. Debussy puki useimpien kollegoidensa ajatuksen sanoiksi tunnustamalla, että ilman Chabrieria ranskalaissäveltäjät eivät olisi sitä mitä he ovat.
Chabrier loi ranskalaisen sävelkielen. Hän heitti sivuun Gounod’n, Saint-Saënsin ja Franckin vaaliman germaanisuuden, jossa vakavuus, syvällisyys ja tyylin moitteettomuus olivat etusijalla. Tilalle tulivat hulluttelu, kelmeily, hassuttelu ja musiikin monimielisyys, jossa vakava ja koominen sekoittuivat. Satie ja Poulenc, Debussy ja Ravel olivat sikäli hänen oppipoikiaan.
Georges Jean-Aubryn mukaan Chabriella oli ”kaikki ranskalaiset hyveet: hyvä huumorintaju, eloisa herkkyys, hurmaavuus ilman teeskentelyä ja taipumus hellyyteen, jonka katkaisee sukkela sukkeluus. Hän on usein mauttomuuden rajalla, muttei koskaan ylitä sitä.”
Chabrier laulusäveltäjänä
Laulujakin Chabrier sävelsi, tosin vähän ja enimmäkseen haluttomasti; niitä syntyi 26. Edes rahapulassa hän ei halunnut salonkien suosikkisäveltäjäksi. Hän valitti kustantajalleen:
En ole juurikaan romanssisäveltäjä luonteeltani ja se on onnetonta, koska laulu miellyttävästi sirkutettuna salongissa on nykyään ainoa keino ranskalaiselle säveltäjälle kyetä maksamaan vuokransa. Massenet’n Les enfants, Holmès’n Sur les lèvres ovat vuokrarästin osasuorituksia. Mutta kultaiset pellot, kultakutrit, huhtikuun yöt ja toukokuun kultaiset kuukaudet eivät sovi keskiluokkaiseen pirtaani. (Chabrier 1995.)
Chabrier ei pitänyt itseään vakavana mélodie-säveltäjänä Faurén tai Duparcin tapaan, vaan hän suosi pääsääntöisesti keveämpiä tyylilajeja. Hänen lähempänä vanhaa romanssi-lajia olevat usein kansanomaiset säkeistölaulunsa muistuttavat aika ajoin kabaree- tai kahvilalauluja.
Chabrierin laulujen määrittely on vaikeaa. Hän piti Chaussonin ja jopa Debussyn lauluja nerokkuudessaankin liian tutkittuina ja liian valittavina. Chabrier halusi ”luoda iloisia asioita, mutta iloisia molemman sukupuolen kannalta; kelpoa ja hyvänluontoista musiikkia, tarinoita ja satuja”.
Kansanlaulusovitukset
Chabrier oli maaseudun mies, joten hänelle sopi senkin puolesta mainiosti ranskalaisen kustannustalon hanke kansanlaulusovitusten tekemiseksi. Toki myös hankkeen taloudellinen puoli kiinnosti Chabrieriä.
Kokoelmassa Les plus jolies chansons du pays de France (Ranskan maiden somimmat laulut, 1888) on 16 Chabrierin sovitusta, joilla hän on suuntauksen pioneerejä ennen Canteloubea, Ravelia, Graingeria, Bartókia jne. Kyse on usein pitkistä säkeistölauluista, joihin Chabrierin säestykset ovat säästeliäitä mutta toimivia kekseliäisyydessään.
Eläintieteelliset romanssit
Hykerryttävimpiä Chabrierin tuotoksia on sarja ”eläintieteellisiä romansseja” (1889), joita säveltäjä nimitti ”kanafarmikseen”. Näissä Chabrier liittyy pitkään ranskalaiseen Fontainen eläinsatujen (fables) sävelitystraditioon, joka alkoi Daquinin Käestä (Le coucou) ja Rameaun Kanasta (La poule) sekä jatkui Offenbachin, Charles Lecocq’n (1832-1918), Gounod’n, Saint-Saënsin ja André Caplet’n (1878-1925) kautta Raveliin (Histoires naturelles), Francis Poulencin ja Louis Dureyn (1888-1979) sävelityksiin Apollinairen Bestiaire-kokoelman runoihin sekä Marcelle de Manziarlyyn (1899-1988).
Chabrierin Villanelle des petits canards (Pienten ankanpoikien villanella, Gérard), Ballade des gros dindons (Balladi pulleista kalkkunanpojista, Rostand), Pastorale des cochons roses (Vaaleanpunaisten possujen pastoraali, Rostand), Les cigales (Laulukaskaat, Gérard) sekä Toutes les fleurs (Kaikki kukat, Rostand) Edmond Rostandin ja tämän vaimon Rosemonde Gérardin runoihin ovat pitäneet Chabrierin laulut konserttilavoilla ja taanneet hänelle kuolemattomuuden.
Kuusi melodiaa
Neljä eläinlauluaan Chabrier julkaisi kuuden laulun kokoelmassa Six mélodies (1890). Muita kokoelman lauluja ovat Toutes les fleurs ja L’île heureuse.
Balladi pulleista kalkkunanpojista pilkkaa pönäköitä porvareita – samalla kun välisoitoissa siteerataan valssirytmissä Don Giovannin serenadia Mozartin oopperasta!
”Pulleat kalkkunanpojat, läpi niittyjen
juhlavin ja rauhallisin askelin
aamuin ja nukkumaanmenon aikaan
hölmöinä marssivat jonossa,
Takana paimenen, joka johdattaa
hyräillen vanhoja viisuja,
menevät somassa kulkueessa
pulleat kalkkunanpojat!
Pienten ankanpoikien villanella on pirteän ihastuttava. Vaaleanpunaisten possujen pastoraalin Chabrier on säveltänyt rakastettavasti ja kiintymyksellä, vailla törkeyksiä. Laulukaskaat on melodinen täysosuma, joka sanoo tekstinsä kautta, että
| Kaskailla, näillä pikku elukoilla, on enemmän sielua kuin alttoviuluilla, kaskaat, nämä pikkuiset, laulavat paremmin kuin viulut! |
Les cigales, ces bestioles, Ont plus d’âmes que les violes, Les cigales, les cigalons, Chantent mieux que les violons! |
Chabrier: Les cigales (Laulukaskaat), 2 ensimmäistä säkeistöä; tekstin suomennos toisesta säkeistöstä.
Riehakkaimmillaan Chabrier on kukkahullusta – Sir Elton John! – kertovassa olohuoneballadin parodiassaan Toutes les fleurs. Kukkia luetellaan läjäpäin, ja litania tulee laulaa tristanmaisen sankaritenorin tapaan. Säveltäjän antamat esitysohjeetkin ovat luku sinänsä: ”Se on vastustamattoman sorttista salonkimahlaa, jota laulettaessa pitää näyttää vähintään 64 hammasta, ja kolmas säkeistö edellyttää, että se esitetään silmät nurinpäin kääntyneinä, käsi housunsaumassa, suu vaahdossa ja kaikkien paholaisten kiihkolla. Vaikutus on taattu, varma ja vissi.” (Emt.)
Muita lauluja
Chabrierin muita hurjasteluja ovat saksalaisittain – tarkoituksellako? – otsakoitu Lied (Banville, 1886), joka on vitsikäs paimenlaulun vääntely, mestarillisen hyväntuulinen musiikillisen huumorin Poulencia ennakoiva näyte.
Credo d’amour (lemmentunnustus, Silvestre, 1883) laulaa vakavaa barokkityyliä lainaten naisen ylistystä tekstillä ”uskon, että kaikki maan päällä elää auringosta ja suudelmasta”.
Useat laulut ovat enemmän tai vähemmän eroottisia. Tärkeimpiä niistä ovat kurtisaanirakkaudesta kertova juovuttava valssilaulu (grande valse) Ivresses (Päihtymyksiä, Labarre, 1869), Duparcin ja Chaussonin lähistölle tuleva Tes yeux bleus (Sinisilmäsi, Rollinat, 1883) sekä Wagneria ja Watteaun maalausten aiheistoa yhdistävä L’île heureuse (Onnellinen saari, Mikhaël,1889).
Pari yllättävän vakavaakin, tummansävyistä laulua Chabrierilta löytyy. Sommation irrespectueuse (Epäkunnioittava vaatimus, Hugo, 1880) on epäilemättä säveltäjän kuoleman aiheuttaneen syfiliksen ensioireiden synnyttämä reaktio, sillä tekstissä puhutaan hurmiosta ”synnin naapurina”.
Chabrieria vainonneen epäonnisuuden eräs ilmentymä on hänen ainoa ensiluokkaisen runoilijan, Baudelairen, tekstiin tekemä laulunsa L’invitation au voyage (Matkaankutsu, 1870), jonka sattui säveltämään samana vuonna myös Henri Duparc. Siinä missä Duparcin laulusta tuli ranskalaisen mélodien klassikko, Chabrierin huomattavasti jännittävämpi, fagottiosuuden sisältävä laulu jäi syyttä pimentoon.
Jules Massenet
Jules Massenet (1842-1912) oli 1800-luvun kenties johtava ja joka tapauksessa tuotteiliain ranskalainen laulusäveltäjä 28 oopperallaan ja oratorioillaan sekä noin 260 laulullaan. Lauluista monet heijastavat fin-de-siècle -ajan salonkikulttuuria ja ovat vastauksia laulujen suureen kysyntään.
Massenet’ta voi pitää Gounod’n seuraajana laulusäveltäjänä ja Schumannin tyylin esittelijänä ranskalaisyleisölle. Hänen omat laulunsa puolestaan toimivat esikuvina ainakin Faurélle ja myös Debussylle.
Massenet’n laulut ovat herkän hienostuneita ja sentimentaalisia. Massenet sävelsi melodisesti oivallisesti sooloäänelle, mutta jätti usein piano-osuuden vähemmälle huomiolle. Massenet’n lauluja on luonnehdittu “melodioiksi mokkahansikkaissa”.
Huolellinen tekstin käsittely johti eräänlaiseen musiikilliseen proosaan, fraasien nelikulmaisuuden häviämiseen, kun hän kokeili resitaatiota osana laulusävellyksiä alku- ja myöhäistuotannossa. Tätä piirrettä on pidetty hänen laulusävellystaiteensa mestarillisimpana saavutuksena.
Laulujen vaikea jälkimaine
Massenet’n laulut ovat moitteettomia ja miellyttäviä, mutta ne ovat silti jääneet muiden kollegoiden tuotteiden varjoon, osaksi kenties yksilöllisyyden puuttumisen vuoksi. Lauluissa on paljon hurmaavia onnistumisia, mutta yhtä lailla hyvän tekniikan varassa syntyneitä rutiinimaisia tuotteita. Kuvaavaa on, ettei baritoni Pierre Bernac suorastaan suosittele niiden laulamista kirjassaan ranskalaisen laulun tulkinnasta (Bernac 1978 [1970]).
Debussy kehuu Massenet’n melodioita ja pukee sanoiksi joitain Massenet’hen usein liitettäviä ajatuksia: ”Hän on vallannut nykytaiteessa aseman, jota me salaa häneltä kadehdimme. Yhdessä vaiheessa katsottiin hyväksi matkia Massenet’n melodisia maneereita niiden suuren menestyksen takia. Sitten yhtäkkiä ne, jotka häneltä niin tyynesti olivat varastaneet, kääntyivät kiivaasti häntä vastaan. Massenet olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jatkanut neroutensa kehittämistä kirkkain sävyin ja kuiskailevin melodioin ilmavan keveyden läpäisemissä teoksissa.” (Monsier Croche 2001.)
Runoelma-sarjoja
Massenet julkaisi laulujaan sekä yksittäisinä että kokoelmina ja sarjoina. Hän oli ensimmäinen ranskalaissäveltäjä, joka julkaisi oikeita laulusarjoja. Tärkeimpiä ovat Runoelma-sarjat, jotka useimmiten on sävelletty yhden runoilijan, enimmäkseen Armand Silvestren (1837-1901) runoihin.
- Poème d’avril (Huhtikuun runoelma, Silvestre, 1866?) sisältää kahdeksan laulua pianosoolojen ja runonlausunnan kera. Sarja alkaa resitoidulla Prélude-numerolla, jossa säkeistöjen välissä kuullaan seuraavien laulujen motiiveja. Sitä seuraavat Sonnet matinal (Aamusonetti) ja Voici les grands lys (Tässäpä isot liljat), joiden jälkeen tulee toinen resitoitava runo Riez-vouz? (Nauratteko?) ilman keskeytyksiä. Seuraa pianon sanaton romanssi, joka liittyy melodiaan Vous aimerez demain (Te rakastanette huomenna). Sarja päättyy kolmella laululla, joista viimeistä edeltää runoresitaatio ja joista Que l’heure est donc brève (Kuinka lyhyt on hetki) on tyypillinen esimerkki Massenet’n ariosomaisesta tyylistä.
- Poème du souvenir (Muiston runoelma, Silvestre, 1868?) on kuuden laulun sarja. Sen laulut eivät liity yhtä kiinteästi yhteen, vaikka piano lainaakin lopussa avauslaulun musiikkia. Sarjassa ei esiinny resitointia, paitsi viimeisessä osassa, epitaafissa eli hautakirjoituksessa Souvenir éternel (Ikuinen muisto), joka tosin lienee tarkoitettu luettavaksi.
- Poème pastoral (Paimenrunoelma, Florian ja A. Silvestre, 1870-72) baritonille ja kolmelle naisäänelle sisältää kuusi laulua. Se alkaa ja päättyy naiskuorolla. Sarjan suosituin laulu on yksinkertaiselle sointusäestykselle perustuva, melodisesti hieman kuvioiva Crépuscule (Hämärä).
Ensimmäisen runoelman, Huhtikuun runoelman mallille perustuvat enemmän tai vähemmän myös myöhemmät sarjat:
- Poème d’octobre (Lokakuun runoelma, Collin, 1876?) sisältää seitsemän laulua.
- Poème d’amour (Rakkauden runoelma, Robiquet, 1878-80) on kuuden laulun sarja, joiden joukossa on yhä suosittu Ouvre tes yeux bleus (Avaa sinisilmäsi).
- Poème d’hiver (Talven runoelma, Silvestre, 1882) sisältää viisi laulua.
- Poème d’un soir (Iltarunoelma, Vanor, 1895) sisältää kolme laulua.
- Poème des fleurs (Kukkien runoelma, 1907?) on neliosainen sarja kolmelle naisäänelle ja pianolle.
Muita sarjoja
Massenet ryhmitteli laulunsa mielellään kokonaisuuksiksi; Runoelma-sarjojen lisäksi syntyivät seuraavat kokoelmat:
- Chants intimes (Sisäisiä lauluja, Chouquet, 1869) sisältää kolme laulua, joista söpö Berceuse (Kehtolaulu) on tunnetuin ja lienee tarkoitettu säveltäjän 1868 syntyneelle tyttärelle.
- Quattre mélodies op. 12 (Neljä melodiaa, 1868) on sävelletty Gautierin, Ruellen ja Ronsardin teksteihin.
- Chansons des bois d’Amaranthe (Amaranthen metsälauluja, Legrand / Redwitz, 1900) on sarja neljälle lauluäänelle ja sisältää duoja, tertsettoja ja kvartetteja.
- Quelques chansons mauves (Joitain malvalauluja, Lebey, 1902).
- Expressions lyriques, mélodies avec déclamation rythmée (Lyyrisiä ilmauksia, melodioita rytmisen lausunnan kera; 1902-12) on Massenet’n parhaita ja yksilöllisimpiä saavutuksia. Nämä melodraamalla ja rytmisoidulla tekstideklamaatiolla kokeilevat laulut edellyttävät hyvää lausuntaa ja perustuvat yhden esiintyjän käymälle dialogille peräkkäisten laulujen kesken.
Elegia
Kokoelmiin sisältyvien laulujen lisäksi Massenet sävelsi 160 erillistä laulua.
Élégié teki Massenet’sta maailmankuulun. Kappaleesta löytyy lukuisia sovituksia. Se aloitti elämänsä pianokappaleena kokoelmassa Dix pièces (Kymmenen kappaletta, 1866), kunnes säveltäjä sovitti sen L. Gallein runoon (n. 1872) ja käytti sen vielä kolmannen kerran osana musiikkia Leconte de Lisle’n näytelmään Les Érinnyes (1873).
Elegian suomennos (Veijo Murtomäki):
| Oi suloiset keväät menneiden aikojen vihreät vuodenajat, olette paenneet iäksi! En näe enää sinitaivasta, en kuule enää sulolauluja lintujen. Vieden onneni mukanasi, oi rakastettuni, olet mennyt pois, ja turhaan palaa kevät. Niin, vailla paluuta, kanssasi kirkas aurinko, säteilevät päivät ovat poissa. Oi sydämessäni kaikki on pimeää ja jäistä, kaikki on kuihtunut ikuisesti. |
Ô, doux printemps d’autre fois, vertes saisons, Vous avez fui pour toujours! Je ne vois plus le ciel bleu; Je n’entends plus les chants joyeux des oiseaux! En emportant mon bonheur, mon bonheur… Ô bien-amé, tu t’en es allé! Et c’est en vain que le printemps revient! Oui, sans retour, avec toi, le gai soleil, Les jours riants sont partis! Comme en mon coeur tout est sombre et glacé! Tout est flétri pour toujours! |
Lauluja
Varhaisista lauluista hurmaava on Souvenir de Venise (Venetsian muisto, Musset, 1865). Madrigal (Silvestre, 1869?) on pastissimainen laulu, jossa runotekstin aikaviite kuuluu säestyksen luuttukuviointina.
Nuit d’Espagne (Espanjan yö, Gallet, 1872) liittyy ranskalaisten suosimaan espanjalaisaiheistoon ja jäljittelee säestyksessään kitaraa. Laulu on muokattu orkesterisarjasta Scènes pittoresques (Maalauksellisia kohtauksia).
Si tu veux, Mignonne (Jos tahdot, Mignonne/sydänkäpynen, Boyer, 1876) on suosittu elävyytensä, liikkuvuutensa ja hellän tunteellisuutensa ansiosta.
Soleil couchant (Nukkumaan menevä aurinko, Hugo, 1912) on synkkä ja ylväs myöhäislaulu. Surumielinen La mort de la cigale (Laulukaskaan kuolema, M. Fauré, 1911) liittyy Chabrierin ja Chaussonin vastaaviin eläinmoraliteettilauluihin.
Lähteet
Bernac, Pierre 1978 [1970], The Interpretation of French Song, engl. Winifred Radford. New York & London: W. W. Norton.
Chabrier, Emmanuel 1995, Mélodies en 2 volumes. Toimittanut ja esipuheen laatinut Roger Delage, Paris: Heugel.
Faure, Michel & Vincent Vivès 2000. Histoire et poétique de la mélodie française. Paris: CNRS Éditions.
Johnson, Graham & Stokes, Richard 2000: A French Song Companion. Oxford: Oxford University Press.
Kimball, Carol 2005. Song. A Guide to Art Song Style and Literature. Milwaukee: Hal Leonard Corporation.
Le Roux, François & Romain Raynaldy 2004. Le chant intime. De l’interprétation de la mélodie française. Fayard.
Noske Frits 1970, French song from Berlioz to Duparc : the origin and development of the mélodie. Revised and by Rita Benton. New York: Dover.
Monsier Croche – Antidiletantti 2001, suom. Minna Pöllänen. Atena.
Osborne, Charles 1974. The Concert Song Companion. A Guide to the Classical Repertoire. New York: A Da Capo Publications paperback.