John Dunstable ja uusi tyyli
23.4.2010 (Päivitetty 19.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Kun franko-flaamilaisessa ja burgundilaisessa musiikissa tapahtui selvä muutos 1420-30 paikkeilla, se on pantu paljossa John Dunstablen (n. 1390-1453) tiliin. Tässä ilmenee niin historian- kuin aikalaiskirjoittelunkin pyrkimys palauttaa merkittävät asiat aina johonkin suurmiehenä pidettyyn henkilöhahmoon. Dunstable oli epäilemättä kuuluisin ja paras esimerkki englantilaisen musiikin uudesta tyylistä, mutta ei ainoa eikä ainakaan mikään erikoinen uskalikko, vaan pikemminkin musiikissaan tasapainoinen ja kultivoitunut musiikin uusien mahdollisuuksien hyödyntäjä, hioja – contenance angloisen kypsä edustaja. Hänestä ei tullut englantilaisuuden soihdunviejää ensimmäisyyden, vaan määrän ja laadun perusteella.

John Dunstablen muiden kustannuksella – Power, Benet, Damett, Pyamour jne. – korostunut asema saattaa johtua siitä, että vaikka hän ei ollut minkään katedraalin tai edes kuninkaallisen kapellin palkkalistoilla, hän palveli Bedfordin herttuaa, joka Ranskan sijaiskuninkaana asui Pariisissa (1423-29) ja Normandiassa (1429-35). Dunstable mahdollisesti kuului täällä – ainakin jonkin aikaa – herttuan seurueeseen, ja vähintäänkin hän joka tapauksessa sai musiikkinsa kuuluviin mantereella herttuan kapellin kautta.

Bedford-yhteyttä ja mahdollista oleskelua St. Albans’ssa lukuun ottamatta emme tiedä Dunstablesta juuri mitään. Ainoat faktat löytyvät kahdesta epitafista, joissa kuolinpäivän (24.12.1453) lisäksi viitataan hänen oppineisuuteensa matemaatikkona ja astronomina sekä ylistetään, että

Tämä mies oli sinun kunniasi, sinun valosi, sinun ruhtinaasi, oi musiikki.

Musiikki säilynyt mantereella

Yllättävästi Dunstablen säilyneestä tuotannosta – 73 sävellystä, joista 51 ovat varmuudella hänen käsialaansa – valtaosa löytyy mantereen käsikirjoituksista Pohjois-Italiasta (Trento, Modena, Aosta, Bologna) ja Saksasta (München), kun taas vain 20 on säilynyt englantilaisissa lähteissä.

Epäselviä tapauksia ja kiistaa tekijyydestä Powerin ja Bedynghamin kanssa esiintyy useiden sävellysten kohdalla ja ajanmäärittely on mahdollista vain poikkeustapauksissa, mutta Dunstablen tuotannon arvellaan syntyneen n. 1415-35. Eräiden motettien tekstit tosin viittaavat joihinkin historiallisiin tilanteisiin ja nimiin, joten niistä voi päätellä toisinaan sävellysajankohdan. Niinpä esimerkiksi motetti Preco Preheminencie lienee syntynyt ennen vuotta 1416, ja neliääninen motetti Veni Sancte Spiritus on syntynyt joko Henry V:n häihin 1420 tai Henrik VI:n kruunajaisiin Pariisissa 1431.

On mahdollista, että Dunstable olisi säveltänyt elämänsä loppupuolellakin, mutta mannermaiset kopioitsijat eivät päässeet enää Bedfordin herttuan kuoleman jälkeen 1435 hänen teoksiinsa käsiksi. Englannissa Dunstable on saattanut olla myöhäisimmän tuotantonsa osalta sävellysten englantilaisittain anonyymisen käytön ja kulkeutumisen uhri. Sävellysten syntymistä vain 20 vuoden aikajaksolla puolustaa se, että niissä ei tapahdu juurikaan tyylillistä kehitystä.

Musiikin yleisluonnehdinta

Dunstablen musiikki on alusta alkaen konsonoivaa. Usein se edustaa suorastaan pankonsonoivuutta, kaikinpuolista epätäydellisten konsonanssien (terssi, seksti) käyttöä, mikä johtuu duurisointujen ja terssin dominoivuudesta hänen musiikissaan, etenkin vapaissa moteteissa. Ennen kaikkea Dunstablen harmonia merkitsee käännekohtaa dissonanssin käsittelyn historiassa: musiikin ”puhdistamista” dissonansseista tai pikemminkin aiempaa systemaattisempaa dissonanssien käsittelyjärjestelmää.

Rytmisesti hänen musiikkinsa on kekseliästä: Dunstable välttää vahvoja aksentteja ja liikkuu synkoopein vahvojen metristen paikkojen yli; jokaisella ”tahdilla” on avauksen jälkeen yleensä erilainen rytmisisältö. Rytminen imitaatio on tavallisempaa kuin melodinen jäljittely, jolla ei ole koskaan vielä hänen musiikissaan rakenteellista merkitystä.

Ennen kaikkea Dunstable on melodinen lahjakkuus. Hänen musiikistaan löytyy neljä melodista tyyliä:

1. asteittaisuus
2. asteittaisuus terssihyppyjen kera
3. deklamatorinen ja syllabinen linja säveltoistoin
4. ehkä tärkeimpänä ja tunnusomaisimpana on kolmisoinnun ja siihen liittyvän sekstin toimiminen melodian rakennelähtökohtana

Motetin kolme tyyppiä

Parinkymmenen messunosan tai -syklin ohella tärkein Dunstablen viljelemä laji oli motetti ja sen pohjalta syntynyt vapaa latinankielinen liturginen sävellys. Dunstablen puolisensataa motettia voi jakaa kolmeen ryhmään.

1. Ensimmäisen ryhmän (14 teosta) muodostavat isorytmiset motetit. Ne ovat ranskalaisen mallin mukaan kompleksisia, monitekstisiä teoksia, joissa voi olla taipumusta myös isomeeliseen toistoon (= saman tai samankaltaisen melodiajakson kertautumiseen). Koraaliin pohjautuva tenori on tuolloin alin ääni, ja sen lisäksi myös muutkin äänet ovat useimmiten isorytmisiä. Usein motetit jakaantuvat kolmeen vaiheeseen, joissa tenorin aika-arvot pienentyvät suhteessa 3:2:1 tai 6:4:3, ja kukin jakso jakautuu kahteen tai kolmeen taleaan.

2. Motettien toisen ryhmän muodostavat isorytmiikasta vapaat kolmiääniset motetit, joissa cantus firmus tai sen jäänteet esiintyvät missä tahansa äänessä, usein kuitenkin ylimmässä äänessä. Sopraano on tällöin rikkaasti koristeltu ja ylä-äänestä syntyy melodisesti vapaa, persoonallinen linja. Pitkät, melodisesti ja rytmisesti jännittävästi kehräävät duetot keskeyttävät kolmen äänen tuttijakson etenemisen. Nämä teokset noudattavat ns. chanson- tai balladityyliä eli vapaata sopraanotyyliä. Tästä tyypistä ovat esimerkkejä mm. Ave regina celorum (Ollos tervehditty valtijatar taivaiden), Regina celi (Taivaan valtijatar) ja Alma redemptoris mater (Armas vapahtajan äiti).
3. Motettien kolmannenkin ryhmän, Dunstablen esittelemän varsinaisen uutuuden, koraaleista kokonaan vapaan deklamaatiomotetin, aiheena on toisen motettiryhmän tapaan Marian kunnioitus. Aihepiiri yhdessä Korkean veisun tekstien kera edellytti musiikin kaunista ja sensitiivistä luonnetta. Sikäli uusi englantilainen musiikki on musiikinhistoriassa ehkä ensimmäistä kertaa sopusoinnussa tekstin sisällön ja sen ilmaisun kanssa.

Korkea veisu -motetti

Dunstablen suurimpana saavutuksena deklamaatiomotetin alalla on Korkean veisun sävelitys Quam pulchra es (Kuinka kaunis olet, ennen 1430). Siinä teksti luo rytmin. Eri jaksojen alussa ja lopussa esiintyy melismaattisia cauda-jaksoja conductuksen tyyliin. Tekstin samanaikainen, syllabinen lausuminen monissa kohden jalostaa uskomattoman kauniiksi sävelilmaisuksi yksinkertaisen faburdenin, josta jälkiä löytyy tuon tuosta etenkin lopukkeissa.

Seuraavassa motetin Quam pulchra es katkelma (t. 31-38), jonka lopukkeissa (t. 33-34 ja 37-38) on havaittavaissa faburden-kehys. Harras pyyntö Veni, dilecte me (Tule rakkaani) saa vaikuttavuutta pitkistä, pyytävistä aika-arvoista. Päätöksen alleluia-sanan melismointi on varsin ekstaattinen.

Dunstable: Quam pulchra es

Syklinen messu

Syklisen messun tyypit

Messusta syntyi vähitellen 1400-luvun mittaan syklinen kokonaisuus. Osien sattumanvaraisen kokoelman sijaan messuja – aluksi niiden osapareja – ryhdyttiin muokkaamaan jonkin yhtenäistävän menettelyn avulla niin, että messunosien musiikillinen yhteenkuuluvuus lisääntyi. Tällainen menettely perustui yleensä kirkollisen melodian käyttöön, vähitellen myös maalliseen lauluun. Se sijoitettiin tavallisimmin pitkinä aika-arvoina tenori-ääneen, mistä syntyi myös nimitys ”tenorimessu”.

Messusta syntyi kiinteä, syklinen kokonaisuus eri tavoin, jolloin se sai omat nimityksensä:

1. Missa choralis -tyypissä kirkkolaulua, joka oli aluksi erilainen joka osassa, käytettiin tenorin lisäksi ornamentoituna myös diskantissa.
2. Mottomessussa eri osat alkavat samalla melodialla tai moniäänisen kudoksen toistamisella.
3. Cantus firmus -messussa sama melodia, alkuvaiheessa kirkkosävelmä, myöhemmin myös maallinen laulu, toistuu jokaisessa osassa.
4. Parodiamessun osat perustuvat aiemman, maallisen (madrigaali, chanson) tai kirkollisen teoksen (motetti) yhteen ääneen tai useampaan yhtä aikaa soivaan ääneen. Ääritapauksessa koko lähtökohtana oleva satsi on sisällytetty messun osiin. Messu voi olla tällöin moniäänisen lähtökohtasävellyksen muokkausta tai sitten säveltäjä on voinut lisätä parodiatuotokseensa yhden tai useamman äänen.

Syklisen messun uranuurtajat

Machaut vastaa ensimmäisenä säveltäjänä yhtenäisen ordinarium-messun laatimisesta, mutta hän jäi messuineen pitkäksi aikaa erikoistapaukseksi ilman jatkoa. Avignonin koulussa messunosien säveltäminen nousi erääksi keskeiseksi alueeksi, ja siihen liittyi vielä uuden vaihtelevan, deklamatorisen rytmisen tyylin luominen.

Tultaessa 1400-luvun alkuun niin mannermaalla flaamilaiselta alueelta Pohjois-Italiaan kuin Englannissakin sävellettiin joukoittain erityylisiä messun osia: conductuksen ja discantuksen, isorytmisen motetin, caccian ja balladin tapaan. Samalla kun säveltäjät kirjoittavat useampia osia – glorioita ja credoja, sanctuksia ja agnuksia – on luonnollista, että he ryhtyvät laatimaan niitä peräkkäin esitettäviksi. Onkin vaikea sanoa varmuudella, kuka keksi ensimmäisenä säveltää messunosia pareittain tai vielä pidemmiksi ketjuiksi siten, että osat olisi tarkoitettu kiinteästi yhteen kuuluviksi ja että tämä olisi aikaansaatu musiikillisen muotoilun avulla.

Italiassa Ciconia ja Englannissa Power olivat joka tapauksessa samanaikaisesti uranuurtajia, jotka loivat useampia messunosapareja (viimeistään 1410). Myös Richard Loquevilleltä (k. 1418), Dufayn opettajalta, löytyy osapari ilman varsinaisesti muuta kuin tyylillistä musiikillista yhtenäisyyttä. Ciconia ja muutkin italialaiset tähtäsivät Gloria-Credo-parien kiinteyttämiseen tyylin ja tekstuurin samuudella, mottomuodostuksella, motiivisella työllä ja imitaatiolla, minkä lisäksi he käyttivät myös parodiatekniikkaa (messunosa perustuu chansoniin). Powerin ja englantilaisten oma ja renessanssin kannalta keskeinen keksintö puolestaan oli saman kirkkosävelmän käyttö peräkkäisissä messunosissa. Näin syntyi cantus firmus -messu, yhteiseen pohja-aiheeseen perustuva kokonaisuus, joka lajina piti pintansa vähintäänkin seuraavan 200 vuoden ajan.

Varhaisia syklisen messun säveltäjiä mannermaalla

Kaikkia tekniikoita ja ordinarium-osien yhdistämistä toistuvien musiikillisten elementtien tai tekniikoiden avulla – isorytminen motetti lajina, cantus firmuksen käyttö sekä mottoaiheet – kokeiltiin tosin messunosissa 1400-luvun alun mantereellakin.

Estienne Grossinin (fl. n. 1420), joka oli Pariisin Notre Damen katedraalin kuorolainen (1418-21), kirjoittama Missa Trompetta on motiivisesti yhtenäistetty ordinarium-messu. Siitä puuttuu Agnus Dei, mutta edeltävät neljä osaa ovat sidoksissa toisiinsa menettelyllä, jossa kuoro-osien keskellä sijaitsevissa kolmiäänisissä soolojaksoissa alin, lauluduettoa tukeva ääni on merkitty termillä ”trompetta” ja se käyttää toistuvia fanfaarimaisia aiheita.

Frankoflaamilaisten säveltäjien Arnold de Lantins’n (fl. n. 1430) sekä Hugo de Lantins’n (fl. 1420-30) Gloria-Credo-pareissa ylä-ääni alkaa samalla mottoaiheella tai sitten kaikkien kolmen äänen avaukset ovat samanlaiset peräkkäisissä osissa. Ranskalainen Reginaldus Libert (fl. n. 1425-35) loi mielenkiintoisen Marian-messun Missa de beata virgine, jossa on sekä ordinarium- että proprium-osia ja jonka osat Gloriaa ja Credoa lukuunottamatta perustuvat kirkkosävelmän mukailuun ylä-äänessä.

Englantilaiset syklisen messun säveltäjinä

Olennaista on kuitenkin, että englantilaiset ensimmäisinä vetivät nämä linjat yhteen syklisissä tenorimessuissaan, jotka perustuivat isorytmiikkaan, lainattuun tenorimelodiaan ja sen parafraseeraukseen eli mukailuun ylä-äänissä. Tosin englantilaisten erikoisuutena oli ensinnäkin se, että messusta tavallisimmin puuttui polyfonisena osana Kyrie, joka perinteisesti laulettiin yksiäänisenä. Lisäksi runsastekstisissä osissa (Gloria ja Credo) saattoi esiintyä tekstin teleskopointia, ts. eri äänet laulavat yhtä aikaa tekstin peräkkäisiä säkeitä.

Power: Sanctus ja Agnus Dei

Nämä tekijät huomioon ottaen voidaan väittää, että Powerin messu Alma redemptoris mater (Vapahtajan armas äiti) on ensimmäinen syklinen messu. Sen neljä osaa ovat isorytmisiä motetteja, joissa kaikissa esiintyy sama tenorimelodia, koraalin ensimmäinen puolikas, samassa rytmissä. Ohessa on messun Sanctus- ja Agnus-osien alut kohdista, joissa tenori aloittaa osuutensa samalla kirkkolaulumelodialla.

Toinen samoin neliosainen messu Rex seculorum (Aikakausien kuningas) on joko Dunstablen tai todennäköisimmin Powerin. Siinä koraali esiintyy tenorissa kokonaisena, mutta joka kerta erilaisessa rytmisessä asussa sekä pienin nuotti- ja säeinterpolaatioin eli -välilisin. Kolmas, nimetön messu (Missa sine nomine) on pistetty sekä Powerin että Dunstablen nimiin, mutta säveltäjä on luultavimmin John Benet (fl. 1420-50), lontoolainen kuoronjohtajaklerkki ja Dunstablen täsmällinen aikalainen.

Dunstablen tuotannosta miltei puolet (32 teosta) on messunosia: useimmat yksittäisiä tai parillisia osia ja varmuudelta parissa tapauksessa syklejä. Toinen sykleistä on epätäydellisenä – vain Gloria ja Credo – säilynyt messu Jesu Christe Fili Dei, toinen neliosaisena (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus) välittynyt Missa Da gaudiorum premia. Kummatkaan eivät perustu ordinarium-lauluihin, vaan ensimmäinen responsukseen ja jälkimmäinen antifoniin. Edellinen on isorytminen ja jälkimmäinen vailla isorytmistä toistoa, minkä sijaan koraali on muuntamattomana kaikissa osissa tenorissa. Vaikkei Dunstable käytäkään vielä mottoaihetekniikkaa, Glorian ja Credon loppujaksot ovat melodisesti samankaltaiset. Vaihtelua kokonaisuuteen tuovat kaksi- ja kolmiäänisten jaksojen vuorottelut

Myöhempiä englantilaissäveltäjiä

Englantilaiset ja mannermaiset vuorottelevat edistyksen rintamassa

Englantilaisia kirkkomusiikin säveltäjiä 1400-luvulla voi pitää useammassa suhteessa edelläkävijöinä:

• uuden sointikulttuurin luojina
• cantuksesta vapaan deklamaatiomotetin kehittäjinä
• syklisen cantus firmus -messun keksijöinä, sillä se ilmaantui mantereelle vasta 1440-50-luvulla
• moniäänisen magnificatin ensimmäisinä laatijoina

1400-luvun lopulla painopiste siirtyi sitten päättäväisesti mannermaalle ja englantilaiset jämähtivät kertaamaan keksimiään asioita. Niinpä Tinctoris ei imartele enää Dunstablen jälkeisiä englantilaissäveltäjiä (1473-74):

Englantilaiset, joiden sanotaan kansan suulla huutavan, kun taas ranskalaiset laulavat, eivät kestä vertailua jälkimmäisten kanssa. Sillä ranskalaiset sepittävät musiikkia uusimpaan tyyliin tulevia aikoja varten, kun taas englantilaiset jatkavat yhden ja saman sävellystyylin käyttämistä, mikä osoittaa murheellista keksinnän puutetta.

Englannin myöhemmästä alamäestä huolimatta – 1500-luvulla he nousivat taas – 1400-luvun alkupuolella ja puolivälissä ajan paras musiikki luotiin englantilaisten ja mannermaisten säveltäjien tekniikoiden ja tyylien yhdistymisen tuloksena.

Säveltäjänimiä

• Johannes Bedyngham (k. 1459/60), lontoolaissäveltäjä, kirjoitti ainakin kaksi messua. Toisessa on mottoaloitukset ja toinen perustuu Binchois’n balladiin Dueil angoisseus. Bedyngham käyttää balladin tenoria vapaasti, minkä lisäksi osien alut perustuvat koko chansonin siteeraamiseen. Sikäli Bedyngham on ensimmäisiä parodiamessun kehittäjiä.
• Walter Frye (fl. 1450-75) työskenteli mahdollisesti mantereellakin, sillä hänen teoksensa ovat säilyneet lähes yksinomaan ei-englantilaisissa lähteissä. Burgundilaisessa Brysselin käsikirjoituksessa on Dufayn ja Binchois’n ohella kaksi Fryen messua, jotka perustuvat sekä mottoaloituksiin että cantus firmukseen. Hän on lisäksi ensimmäinen englantilaisäveltäjä, joka käytti messunosassaan maallista tenoria: Kyrie So ys emprentid perustuu Fryen (tai Bedynghamin?) samannimiseen chansoniin. Fryen säveltämä motetti Ave regina celorum (Ollos tervehditty taivaan kuningatar) oli sitä paitsi melodisesti villinä ja chansonia muistuttavana aikansa suosikkimotetti, jonka tenorista Obrecht teki sekä motetin että messun.
• John Plummer (n. 1410-84) oli tärkeimpiä Dunstablen jälkeisiä säveltäjiä. Hän toimi kuninkaan kapellissa ja lasten kotiopettajana (1440-62) ja palveli sitten kuolemaansa asti Windsorin linnassa. Plummerin töitä, lähinnä motetteja, on säilynyt sekä englantilaisissa että mantereen lähteissä. Edistyksellisenä piirteenä hänellä on melodian kolmisointuisuus ja ennen kaikkea imitaation läpikäyvyys; Plummeria voi pitää sikäli rakenteellisen jäljittelyn pioneerina. Hieno näyte tästä on neliääninen motetti Anna mater matris (Anna, äidin [Neitsyt Marian] äiti).

Maallinen laulumusiikki

Hymni

Englantilaisen musiikin säilynyt lähteistö 1400-luvulta on lähes yksinomaan kirkkomusiikkia. Ja se, mitä muusta musiikista on säilynyt, on etupäässä anonyymiä, vaikka on todennäköistä, että sitä sävelsivät myös tunnetut nimet. 1200- ja 1300-luvuilta on toki olemassa ei-liturgisia lauluja, joista pääosa on populaareja hymnejä, enimmäkseen latinankielisiä, muutamia englanninkielisiä.

Tunnetuimpia hymnejä on Angelus ad virginem, jota laulettiin 1200-luvulla kaksiäänisenä conductuksena ja 1300-luvun lopulla kolmiäänisenä englanninkielisenä joululauluna Gabriel fram evene king, jossa melodia on väliäänessä kolmiäänisen discantuksen ja faburdenin tapaan. Chaucerin Canterburyn tarinoiden Myllärin tarinassakin mainitaan tämä laulu: Oxfordin himokkaalla klerkki Nicolaksella

Punainen liina hohti lipastolla,
sen päällä oli kaunis harppu, jolla
hän soitteli, ja sorja soitto raikui
yökaudetkin niin että katto kaikui.
Ja Angelus ad virginem hän lauloi,
ja samalla hän salaheilaa kauloi – ”

(suom. Toivo Lyy)

Angelus ad Virginem

Oheisessa nuotinnoksessa melodia on siirretty ylä-ääneksi ja bassoviivalla on sen vastaääni, kun taas kolmas mahdollinen lisä-ääni on nuotinnettu keskelle kahdelle eri viivastolle.

Carol

Tärkein maallisen, joskus mahdollisesti myös kirkolliseen käyttöön soveltunut musiikin muoto oli carol. Se oli alun perin ollut monofoninen tanssilaulu kertosäkeen kera ranskalaisten refrain-laulujen tapaan. Carolia voikin pitää mannermaan formes fixes -muotojen vastineena.

Carolit olivat aluksi uskonnollisia, mutteivät välttämättä kirkollisia joululauluja, kunnes vähitellen aihepiiri kattoi myös rakkauden, politiikan, juomingit jne. Myöhemmän määritelmän mukaan carol on ”laulu mistä tahansa aiheesta, sävelletty samanlaisiksi säkeistöiksi ja rakennettu burdenin kera”, mikä tarkoittaa kertosäkeistöllä (burden) varustettua säkeistölaulua.

Varhaisimmat carol-lähteet 1300-luvulta käsittävät vain tekstejä; mahdollisesti balladityyppinen yksiääninen Lullay, lullay: Als I lay on Yoolis night on 1300-luvun lopulta. 1400-luvulta löytyy jo polyfonisia caroleita, jotka perustuvat kaksiäänisten säkeistöiden ja kolmiäänisten kertosäkeiden vuorotteluun. Siitä huolimatta yksiäänisiä caroleitakin on saatettu laulaa kolmiäänisenä noudattamalla samaa faburden-tekniikkaa kuin mitä sovellettiin tavallisessa kirkkolaulussakin.

Carolit ovat anonyymejä, vaikka on todennäköistä, että esimerkiksi Dunstable sävelsi niitä enemmänkin: I pray you all on säilynyt eräässä käsikirjoituksessa merkinnällä ”J. D.”.

There is no rose

Tunnetuin 1400-luvun moniääninen carol on ns. Agincourt-carol, joka sävellettiin kuuluisan taistelun (1415) ja Englannin voittoisan kuningas Henrik V:n kunniaksi: Owre Kynge went forth to Normandy. Koska kertosäkeenä on Deo gracias, Anglia, redde pro victoria! ja Deo gratias -burdeneita tapaa muistakin caroleista, on ajateltu, että carolia on mahdollisesti käytetty etenkin jouluajan officiumeissa Benedicamus-osaa korvaavana lajina. Nuotinnoksessa säkeistöt ovat kaksiäänisiä ja burden-kertosäe kolmiääninen.

Carolin tyypillinen edustaja on kansanomaisen lyyrinen ja faburdenia käyttävä There is no rose, jossa jälleen kertosäe on kolmiääninen ja säkeistöt kaksiäänisiä.

Myöhemmät carolit saattavat olla sävellyksinä hyvinkin taidokkaita ja teksteiltään monipuolisia, joten ne paikkaavat ehkä osin sitä aukkoa, minkä kirkkomusiikin taantuma – ainakin Tinctoriksen mielestä – 1400-luvun lopulla aiheutti.

Chanson

Englantilaissäveltäjät kirjoittivat toki myös chansoneita. Alkuvaiheessa 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla ne olivat vielä varsin kömpelöitä, mutta vuosisadan puolivälin jälkeen ne olivat jo kehittyneempiä mannermaiseen tapaan ja jopa suosittuja etenkin Burgundissa.

Dunstablen nimissä on esiintynyt neljä chansonia, mutta tyylin perusteella vain yksi niistä on varmuudella hänen käsialaansa: ranskankielinen rondeau Puisque m’amour, johon on olemassa kaksi vaihtoehtoista kontratenoria.

Sen sijaan erittäin kuuluisa italiankielinen ballata O rosa bella, joka löytyy myös Ciconian versiona, on todennäköisesti tyylin vuoksi Bedynghamin säveltämä, sillä 15 käsikirjoituksen, joissa se esiintyy, joukossa Dunstablen nimi mainitaan kerran, kun taas Bedynghamin nimi kahdesti. Yhden lähteen mukaan Bedyngham on joko alkuperäisen kolmiäänisen laulun tekijä tai siihen liitettyjen kolmen vaihtoehtoisen lisä-äänen (concordantie) laatija. O rosa bella -ballatan suosiota kuvastaa käsikirjoitusten määrän lisäksi se, että sen pohjalta tehtiin kolme messusykliä ja yksi kontrafakti (Ockeghem). Kun Bedynghamin monet muutkin ranskan-, italian- ja englanninkieliset laulut (mm. Myn hertis lust) löysivät tiensä mannermaisiin käsikirjoituksiin, häntä voi pitää ylipäätänsä 1400-luvun puolivälin tärkeimpiin kuuluvana säveltäjänä.

Muita mantereen hoveissa suosittuja englantilaissäveltäjiä olivat Walter Frye ja Robert Morton. Fryen pienet laulut levisivät Italiaan, Saksaan, Böömiin ja jopa Unkariin saakka sekä esiintyvät yli 20 lähteessä. Binchois’n tyyliä muistuttava Fryen rondeau Tout a par moy on säilynyt yhdeksässä käsikirjoituksessa ja sen pohjalta ovat tehneet uusia sovituksia ainakin Tinctoris, Alexander Agricola ja Josquin.

So ys emprentid

Ohessa on Bedynghamin tai Fryen säveltämä chanson So ys emprentid, jonka taipuisa ylä-ääni muistuttaa mannermaan ajan säveltäjien (Binchois, Dufay) tyyliä. Sen sijaan balladi-muodon käyttäminen yhä tässä vaiheessa on konservatiivinen piirre.

Takaisin ylös