Renessanssi historiassa
Yleisessä historiassa uuden ajan alkuna pidetään lähinnä 1400-luvun loppua ja 1500-luvun alkua, jonka ratkaisevasti uusia ilmiöitä ovat kirjapainotaito, löytöretket, kolonialismi ja reformaatio (uskonpuhdistus). Nämä mahdollistivat maailmankuvan mullistuksen, etenkin kun kirjat eivät olleet enää vain harvojen ulottuvilla. Paavin kirkon aseman järiseminen merkitsi syvällistä muutosta ajattelussa, ja reformaation tuloksena eurooppalainen yhtenäiskulttuuri alkoi hitaasti rapautua.
Taidehistoriassa on sen sijaan paljon spekuloitu renessanssin (ital. rinascità, rinascimento = uudelleensyntyminen) olemassaololla ja mahdollisuudella rajata sen niminen itsenäinen aikakausi. Moni tutkija on sitä mieltä, ettei 1400-1500-lukuja ole syytä pitää omana epookkinaan; tällöin 1400-luku oli keskiajan jatkoa ja 1500-luku barokin valmistusta. Taidehistoriassa on kuitenkin ilmiöitä, jotka mahdollistavat 1400-1500-lukujen pitämisen omana kokonaisuutenaan: antiikin löytämisen ansiosta tuolloin kehitettiin uudenlainen rakennusarkkitehtuuri ja maalaustaiteessa otettiin käyttöön perspektiivi.
Renessanssi musiikissa
Kuvataiteen rinnalla musiikissakin kehkeytyi 1400-luvun alkupuolella jotain olennaisesti uutta: löydettiin terssien runsaalle käytölle perustuva kaunissointisuus, joka on paljolti englantilaista perua, ja modaalinen tonaalisuus vahvistui. Lisäksi sanan ja sävelen suhde arvioitiin uudestaan: vähitellen otettiin käyttöön imitaatio- eli jäljittelyperiaate, kromatiikka ja madrigalismit eli sanamaalailut. Toisaalta formes fixes eli kiinteät chansonlajit muototyyppeineen ja isorytminen motetti sekä cantus firmus -käytäntö jatkuvat musiikissa keskiajan perintönä.
Sen sijaan ajatus uuden iloisen maallisuuden valtaamasta musiikista on hieman harhainen. Vaikka renessanssissa syntyi kyllä vähitellen 1500-luvun vaihteesta eteenpäin uusia maallisen laulumusiikin lajeja (frottola, villanella, ranskalainen chanson, madrigaali jne.), tuolloin koettiin ennen kaikkea kirkkomusiikin suuri kukoistus. Tosin sen luojat olivat monissa tapauksissa suuria individualisteja (Josquin, Brumel jne.), joten tämä eräs renessanssin keskeisenä pidetty tunnusmerkki näyttäytyy musiikissakin.
Aikalaisarvioitsijat uuden musiikkityylin havaitsijoina
Eräs olennainen kriteeri musiikinhistoriallisen aikajaon tekemiselle on se, kun oma aika havaitsi musiikin tyylin vaihtumisen 1400-luvun mittaan. Sen lisäksi, että aikalaiskommentoijat löysivät uutuuksia musiikista, he myös pitivät uutta musiikkia aiempaa parempana ja samalla vanhaa musiikkia suorastaan vanhentuneena.
Aikalaisarviot voivat toki perustua näköharhaan tai olla tarkoitushakuisia: kysymys voi olla perusteettomasta hyökkäyksestä menneisyyttä kohtaan, nykyhetken katteettomasta puolustelusta tai uuden ohjelman yltiöpäisestä propagoinnista. Silti ne eivät ole syntyneet tyhjästä.
Englantilainen asu
Martin le Franc (s. n. 1410), Savoyn herttuan sihteeri (1431-) kirjoitti teoksessaan Le champion des dames (Naisten puolustus, n. 1441/42), että Binchois ja Dufay ovat omaksuneet melodioihinsa hienon tyylin:
| Car ilz ont nouvelle pratique De faire frisque concordance En haute et en basse musique En fainte en pause et en muance Et ont prins de la contenance Angloise et ensuy Dunstable Pour quoy merveilleuse plaisance Rend leur chant joyeux et notable. |
Sillä heillä on uusi tapa käyttää raikkaita yhteissointuja niin korkeassa kuin matalassakin musiikissa, keksinnässä, tauoissa ja mutatioissa/vivahteissa. He ovat omaksuneet asun englantilaisilta ja seurannet Dunstablea, minkä ansiosta ihastuttava miellyttävyys tekee heidän lauluistaan iloista ja huomionarvoista. |
Runokatkelmassa ”korkea” ja ”matala” musiikki viittaavat ajan käsitteisiin musica alta, joka tarkoittaa kovaäänistä ulkoilmamusiikkia trumpettien, pasuunoiden, ruokolehdykkäsoittimien ja rumpujen (pommeri, dulcian, skalmeija jne.) kera, sekä huilujen, luuttujen ja jousisoittimien esittämää hiljaisempaa musica bassa -lajia, joka liittyy sisätila- ja (makuu-)kamarimusisointiin.
Säettä En fainte en pause et en muance tutkijoiden on ollut vaikea ratkaista täsmälleen: fainte voi tarkoittaa myös lisättyjä muunnemerkkejä, musica ficta -käytäntöä, pause pitkiä nuotteja, joiden ylle improvisoitiin, ja muance solmisaationheksakordin vaihtamista (mutatio).
Tinctoriksen todistus
Säveltäjäteoreetikko Johannes Tinctoris (1435-1511) kirjoitti saman suuntaisesti (Proportionale musices, n. 1473-74):
Tällä hetkellä musiikin mahdollisuudet ovat lisääntyneet niin mahtavasti, että näyttää olevan olemassa uusi taide, jonka lähde ja alkuperä on englantilaisissa, joiden johdossa seisoi Dunstable. Hänen aikalaisiaan Ranskassa olivat Dufay ja Binchois, joista suoraan polveutuivat nykyajan Ockeghem, Busnois, Regis ja Caron. He ovat hienoimpia säveltäjiä, joita olen koskaan kuullut.
Toisessa opuksessaan Liber de arte contrapuncti (Kirja kontrapunktin taidosta, 1477) Tinctoris sanoo:
Edelleen, on suuren yllätyksen aihe, että ei ole yhtään yli 40 vuotta sitten kirjoitettua sävellystä, jota oppineet pitäisivät esittämisen arvoisena. Juuri nykyaikana, sen lisäksi että löytyy paljon laulajia jotka esittävät mitä kauniimmin, on vireässä vaiheessa joko jonkin taivaallisen vaikutuksen ansiosta tai innostuksesta kovaan työhön lukematon joukko säveltäjiä, kuten Johannes Ockeghem [k. 1497], Johannes Régis [k. 1485], Antoine Busnois [k. 1492], Firmin Caron ja Guillaume Faugues, joilla on ollut kunnia opiskella tätä taivaallista taidetta hiljattain edesmenneiden John Dunstablen [k. 1453], Gilles Binchoisin [k. 1460] ja Guillaume Dufayn [k. 1474] johdolla. Näiden miesten miltei kaikki teokset huokuvat sellaista suloutta, että minun mielestäni niitä täytyisi pitää mitä arvollisimpina ei vain miehille ja sankareille vaan myös kuolemattomille jumalille. En todellakaan koskaan kuuntele tai tutki niitä olematta sen jälkeen virkistyneempi ja viisaampi. Samoin kuin Vergilius otti Homeroksen malliksi taivaalliselle Aeneakselleen, niin, kautta Herkuleksen, käytän minä näitä malleina omille pienille teoksilleni; olen avoimesti jäljitellyt erityisesti heidän kunnioitettavaa sävellystyyliään konsonanssien sijoittelun suhteen.
Renessanssin henki
Tinctoriksen kirjoituksesta välittyy sama henki kuin vaikkapa Leon Battista Albertin (k. 1472) kirjasta I primi tre libri della famiglia (Kolme ensimmäistä kirjaa perheestä, 1441), jossa nähdään ajan taiteilijat – Filippo Brunelleschi (k. 1446), Lorenzo Ghiberti (k. 1455), Donatello (k. 1466), Masaccio (k. 1428) ja Luca della Robbia (k. 1482) – paitsi uuden luojiksi myös antiikin saavutusten ylittäjiksi. Musiikin historian ja taidehistorian näkökulmasta renessanssin syntyhetki olisi siten suunnilleen sama: noin 1420-30.
Itse asiassa jo ennen Tinctorista mantereella oli kuultu englantilaismusiikkia, sillä Konstanzen kirkolliskokouksen (1414-18) kuvauksessaan muuan kronikoitsija kertoo (1416) kuulleensa siellä ”engelschen süßen Gesang” (englantilaista suloista laulua). Se, että englantilaiseen musiikkiin tutustuttiin mantereella, johtui paljolti ”satavuotisesta sodasta” (1337-1453) Englannin ja Ranskan välillä, kun Agincourtin voiton 1415 jälkeen englantilaiset hallitsivat Ranskaa ja Pariisiakin 1430-luvulle saakka ja toivat omia kapelleitaan mannermaalle.