Kirkkovuosi: sanctorale itäslaavilainen kirkkomusiikki
Itäslaavien kääntyminen kristinuskoon
Itäslaavilainen kirkkomusiikki on itäslaavilaisten kansojen (nykyisten venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten) jumalanpalvelusmusiikkia. Enemmistö itäslaaveista on ortodokseja, mutta osa Keski-Euroopan itäslaaveista on historian kuluessa liittynyt roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen säilyttäen kuitenkin itäisen riituksen mukaisen jumalanpalvelusjärjestyksen. Itäslaavilaiselle ja ortodoksiselle kirkkomusiikille on yleensä ominaista säestyksettömyys (vaikka 1900-luvun aikana joissakin kreikkalaisissa kirkoissa on ryhdytty käyttämään urkuja, tätä ilmiötä voidaan pitää marginaalisena, eivätkä säestyssoittimet ole milloinkaan kuuluneet itäslaavilaiseen jumalanpalvelukseen ehkä joitakin tilapäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta).
Itäslaavilaiset kansat kääntyivät kristinuskoon 900-luvun lopussa. Jumalanpalvelusjärjestys tuli käyttöön bysanttilaisessa muodossa, ja kirkkomusiikki ja notaatiojärjestelmät omaksuttiin Bysantista joko suoraan tai bulgaarien välityksellä. Neumijärjestelmistä varhaisbysanttilaiselle Coislin-notaatiolle sukua oleva stolp-notaatio säilyi käytössä.
Venäjän mongolimiehityksen aikana (1340-1480) itäslaavilainen kirkkomusiikki sai kehittyä rauhassa ulkoisilta vaikutteilta. Tällöin muotoutui laajin itäslaavilaisista sävelmistöistä, znamennyj-sävelmistö.
Läntinen ja itäinen itäisen kirkkomusiikin haara
Itäslaavilainen kirkkomusiikki jakaantui itäiseen ja läntiseen haaraan 1500-luvulla. Puolan yhteyteen kuuluneilla alueilla kehitys johti länsimaisen nuottikirjoituksen käyttöönottoon 1600-luvun alussa, kun taas venäläisessä itäisessä haarassa käytettiin edelleen stolp-neumikirjoitusta.
Neuminotaatiojärjestelmän ideografisuuden vuoksi 1600-lukua varhaisemmat käsikirjoitukset eivät ole täsmällisesti tulkittavissa. Notaatio muuttui yksiselitteiseksi vasta siihen 1600-luvulla tehtyjen parannusten jälkeen.
Venäjän valtionkirkkoa reformoitiin 1650-luvulla, mikä aiheutti hajaannusta. Samalla kirkkomusiikin repertuaari laajeni ja siihen kulkeutui vaikutteita ulkomailta. Vanhauskoiset, jotka eivät hyväksyneet uudistuksia, ovat säilyttäneet kirkkomusiikkinsa todennäköisesti siinä asussa, jossa se on ollut 1600-luvun alkupuolella. Venäjän valtionkirkon musiikki koostuu nykyisin traditionaalisten sävelmien moniäänisistä sovituksesta sekä länsimaisen klassis-romanttisen tyylin mukaan sävelletyistä kirkkoveisuista.
Kristinuskon saapuminen itäslaavien keskuuteen
Filioque-kiista
Kristillinen kirkko säilyi muodollisesti yhtenäisenä vuoteen 1054 saakka, jolloin Rooman paavin kardinaali Humbert julisti Hagia Sofian katedraalissa pidetyn jumalanpalveluksen yhteydessä Konstantinopolin patriarkan Mikael Kerularioksen kirkonkiroukseen. Jo tätä ennen oli esiintynyt ristiriitoja, jotka kuitenkin oli lopulta sovittu.
Eräänä syynä hajaannukseen olivat opilliset uudistukset, joita läntisessä kristikunnassa oli esitelty. Tärkeimpänä näistä voitaneen pitää nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen tehtyä filioque-lisäystä, jonka sisältönä on, että Pyhän Hengen katsotaan lähtevän Isästä ja Pojasta, kun taas alkuperäisen tekstin ja ortodoksisen kirkon edelleen noudattaman tulkinnan mukaan Pyhä Henki lähtee yksin Isästä.
Käytäntöjen eriytymistä oli kuitenkin tapahtunut myös jumalanpalveluselämässä, joka oli alkanut kehittyä omiin suuntiinsa sekä idässä että lännessä jo paljon aikaisemmin. Kun Kiovan ruhtinas Vladimir otti kasteen vuonna 988 ja kristinusko omaksuttiin kiovalaisen Venäjän valtionuskonnoksi, itäslaavien lähin kosketuskohta tähän uskontoon oli juuri Bysantti. Näin siis uskonnollinen käytäntö tuli seuraamaan bysanttilaista esikuvaa.
Slaavilaisten varhainen kirjakieli: kirkkoslaavi
Itäslaavien jumalanpalveluskieleksi ei kuitenkaan tullut Bysantissa käytetty kreikka. Perimätiedon mukaan slaavien apostolit Konstantinus (Kirillos, k. 869) ja Metodius (k. 885) olivat tehneet lähetystyötä Keski-Euroopan slaavilaisten kansojen (tshekkien ja määriläisten) parissa jo 800-luvulla ja luoneet samalla ensimmäisen slaavilaisen kirjakielen, kirkkoslaavin.
Kirkkoslaavi muodostettiin, jotta jumalanpalvelukset voitaisiin toimittaa slaavien ymmärtämällä kielellä. Mutta Keski-Eurooppa kuului Rooman paavin alaisuuteen, eikä lännessä haluttu suvaita kansankielistä jumalanpalvelusta. Niinpä paavi Stefanus V määräsi 800-luvun lopussa, että jumalanpalveluksissa oli käytettävä yksinomaan latinaa.
Bulgaarien jumalanpalvelus
Kirilloksen ja Metodiuksen työ ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä kristinusko levisi edelleen Keski-Euroopasta Balkanille ja nykyiseen Bulgariaan, jossa kirkollisen elämän keskukseksi tuli Ohridin kaupunki. Jumalanpalveluskielenä oli kirkkoslaavi, ja myös kirkkomusiikki saavutti korkean tason. On oletettu, että bulgaarien kirkkomusiikki luotiin bysanttilaisen musiikin esikuvia noudattaen, mutta tästä ei ole säilynyt kiistattomia todisteita. Ei ole poissuljettua, etteikö myös lännestä olisi voitu omaksua vaikutteita.
Joka tapauksessa tilanne 900-luvun lopussa oli se, että itäslaavien käytössä oli kattava slaavinkielinen jumalanpalvelustekstiaineisto ja todennäköisesti myös siihen liittyvä kirkkomusiikki, joten kumpaakaan ei ollut tarpeen luoda tyhjästä.
Varhainen itäslaavilainen kirkkomusiikki
Koska 900- ja 1000-luvuilta ei ilmeisesti ole säilynyt neumikäsikirjoituksia, varhaisimman itäslaavilaisen kirkkomusiikin luonteesta voidaan esittää ainoastaan olettamuksia. Todennäköisesti se oli omaksuttu bulgaareilta, bysanttilaisilta tai molemmilta, mutta tiedot heidänkin liturgisesta musiikistaan ovat dokumenttien puuttuessa vajavaiset.
Kun bysanttilainen laulutraditio siirrettiin slaavilaiseen käyttöön, oli tämä tapahtunut sitten bulgaareille tai kiovanvenäläisille, käytännön vaikeudet eivät olleet vähäisiä. Suurin ongelma oli se, että käännettäessä kreikankielisiä tekstejä suorasanaisesti kirkkoslaaviksi alkutekstien runomittaa ei voitu säilyttää, ja slaavinkielisten veisujen säkeet tulivat usein sisältämään eri määrän tavuja kuin alkuteksti.
Tämän vuoksi bysanttilaisia melodioita ei voitu siirtää suoraan uudelle kielialueelle, vaan niitä oli ollut pakko jotenkin muokata. Muokkauksen olivat suorittaneet käytännön kirkkomuusikot Bulgariassa tai Kiovassa. Myöhemmistä dokumenteista on saatavissa jonkinlaista tietoa siitä, miten muokkaus on tapahtunut: verrattaessa slaavilaisia kirkkomusiikkikäsikirjoituksia bysanttilaisiin voidaan havaita, että melodiat on ilmeisesti pyritty yleensä säilyttämään mahdollisimman lähellä bysanttilaista asua.
Kahdeksansävelmistö
Bysanttilainen kirkkomusiikki perustuu kahdeksansävelmistöjärjestelmään (oktoehos), jonka vakiinnutti perimätiedon mukaan 700-luvulla elänyt teologi ja hymnirunoilija Johannes Damaskolainen. Vastaava järjestelmä oli käytössä myös Rooman kirkossa, mutta se poikkeaa bysanttilaisesta.
Bysanttilainen järjestelmä koostuu kahdeksasta ehoksesta eli moodista tai suomenkielisessä terminologiassa sävelmäjaksosta. Neljä ensimmäistä ehosta ovat autenttisia ja neljä seuraavaa plagaalisia. Rooman kirkon gregoriaanisessa järjestelmässä autenttiset ja plagaaliset moodit puolestaan vuorottelevat:
| Bysanttilainen järjestelmä | Gregoriaaninen järjestelmä |
| I ehos (”doorinen”) | I Doorinen (autenttinen) |
| II ehos (”lyydinen”) | II Hypodoorinen (plagaalinen) |
| III ehos (”fryyginen”) | III Fryyginen (autenttinen) |
| IV ehos (”miksolyydinen”) | IV Hypofryyginen (plagaalinen) |
| I plagaalinen ehos (”hypodoorinen”) | V Lyydinen (autenttinen) |
| II plagaalinen ehos (”hypolyydinen”) | VI Hypolyydinen (plagaalinen) |
| III plagaalinen ehos / ehos barys (”hypofryyginen”) |
VII Miksolyydinen (autenttinen) |
| IV plagaalinen ehos (”hypomiksolyydinen”) |
VIII Hypomiksolyydinen (plagaalinen) |
Kahdeksansävelmäisyys on siis yhteistä idän ja lännen kirkkomusiikille, vaikka käytännössä järjestelmien sisältö ei olekaan sama. Sen taustana on pidetty antiikin musiikinteoriaa, jossa myös tunnettiin kahdeksan moodia. On huomattava, että bysanttilaisessa järjestelmässä ehokset eivät nykyisin täsmällisesti sijoitu niihin moodeihin, jotka taulukossa mainitaan, vaan moodien nimet lainattiin mekaanisesti antiikista (tästä syystä ne ovat lainausmerkeissä). Gregoriaaninen musiikki sitä vastoin sijoittuu tarkoin läntisiin moodeihin eli kirkkosävellajeihin.
Aikoinaan sille, että ehoksia on juuri kahdeksan, on pyritty keksimään erilaisia myyttisiä tai teologisia perusteluja, joissa kuitenkin on jälkikäteisen selittelyn makua (ks. esim. Seppälä 1981, 40).
Ehokset ja martyriat bysanttilaisessa kirkkomusiikissa
Jokaiselle kirkkoveisulle on bysanttilaisessa järjestelmässä määrätty tietty ehos, sävelmäjakso, joita siis on kahdeksan kappaletta. Jokaisessa jumalanpalveluksessa esiintyvässä kiinteässä veisussa (ordinarium) on olemassa toisinnot jokaisella ehoksella, kun taas jokainen vaihtuvista veisuista (proprium), jotka määräytyvät kirkollisen ajanlaskun perusteella, sijoittuu yhteen määrättyyn ehokseen. Nykyisessä kreikkalaisessa kirkkomusiikissa ehoksen käsite sisältää paitsi käytettävän sävelasteikon myös valikoiman kullekin ehokselle tyypillisiä musiikillisia motiiveja.
Keski- ja myöhäisbysanttilaiseen notaatioon 1100-luvulta alkaen sekä 1800-luvulta lähtien käytettyyn nykykreikkalaiseen notaatioon on merkitty ehosten tunnukset martyrioilla, jotka yksilöivät paitsi ehoksen myös käytettävän asteikon ja alkusävelen. Melodian tarkkaa kulkua ei voida käytännössä tietää ilman martyriaa, mistä seuraa se, että jokaisen veisun on todellakin kuuluttava johonkin kahdeksasta ehoksesta.
Varhaisbysanttilaisissa notaatioissa näitä merkintöjä ei käytetty, mikä vaikeuttaa niillä esitettyjen melodioiden tulkitsemista. Ei ole myöskään takeita siitä, että ehosten tuonaikaisiin määritelmiin olisi sisältynyt tietoa niihin liittyvistä asteikoista, vaan kukin ehos on saattanut muodostua yksinomaan sille ominaisesta melodiaformuloiden valikoimasta. Ilmeisesti ehosten sitominen sävelikköihin on tapahtunut vasta myöhemmin. (Ks. Velimirovic 1990, 45.)
Kahdeksansävelmistöjärjestelmä itäslaavilaisessa kirkkomusiikissa
Kahdeksansävelmistöjärjestelmä tuli käyttöön myös itäslaavilaisessa kirkkomusiikissa mutta bysanttilaisesta käytännöstä poikkeavassa muodossa. Slaavilaisistakin kirkkoveisuista valtaosa sijoittuu johonkin kahdeksasta sävelmäjaksosta (slaav. glas), ja vaihtuvat veisut (proprium) määräytyvät kirkollisen ajanlaskun perusteella, kuten bysanttilaisessakin perinteessä. Kuitenkin osa kiinteistä veisuista (ordinarium) on menettänyt kytkennän tiettyyn sävelmäjaksoon jo hyvin varhain, ja historian kuluessa tällaisten kirkkoveisujen lukumäärä on edelleen kasvanut.
Käytännössä itäslaavilaisen kirkkomusiikin sävelmistöjärjestelmä on aina poikennut bysanttilaisesta seuraavalla tavalla: Sävelmäjaksot on numeroitu yhdestä kahdeksaan, eli sävelmäjaksoja ei ole jaettu autenttisiin ja plagaalisiin. Tiettyyn sävelmäjaksoon ei ole ilmeisesti milloinkaan liittynyt moodin eli sävellajin konnotaatiota. Itäslaavilaisessa kirkkomusiikissa sävelmäjakso, glas, on yksinkertaisesti kullekin sävelmäjaksolle ominaisten musiikillisten motiivien ja niiden yhdistelysääntöjen kokoelma.
Martyrioita vastaavia symboleita ei ole milloinkaan käytetty, joten sävelmäjaksosidonnaisuudelle ei ole yhtä vahvaa käytännöllistä perustetta kuin bysanttilaisessa musiikissa. Tämä on mahdollistanut sävelmäjaksoihin kuulumattomien veisujen syntymisen.
Neumikirjoitus
Kaksi erilaista notaatiotapaa
Itäslaavilaisen kirkkomusiikin varhaisin aikakausi kesti 1300-luvun alkuun saakka. Tätä edeltävältä ajalta tunnetaan kahta erilaista notaatiota sisältäviä käsikirjoituksia. Kondakaarinotaatiota käytettiin etupäässä kontakkien merkitsemiseen ja sillä notatoitu musiikki oli kohtalaisen melismaattista. Toista notaatiojärjestelmää, stolp-notaatiota, käytettiin muissa veisuissa, joiden melodiat olivat etupäässä syllabisia.
Kondakaarinotaatiolla varustettuja käsikirjoituksia tunnetaan vain muutamia. Tämä notaatio jäi pois käytöstä viimeistään 1300-luvun alussa. Ilmeisesti osa sillä merkityistä veisuista siirrettiin tässä vaiheessa stolp-notaatiolle.
Notaatioiden tulkinnan vaikeuksia
Kumpaakaan notaatioista ei kyetä tänä päivänä lukemaan siten, että melodioiden transkriboiminen ilman myöhempien lähteiden tukea olisi mahdollista. Tämä johtuu notaatioiden ideografisesta luonteesta, mikä tarkoittaa sitä, ettei niissä ole ilmaistu melodioiden tarkkoja säveltasoja tai intervallien suuruuksia. Notaatiot ovat ilmeisesti toimineet yksinomaan kirkkolaulajien muistin tukena, ja musiikin tulkitseminen on edellyttänyt kokonaisten melodioiden tai niiden osien kuulonvaraista tuntemista.
Vaikka Venäjällä tutkittiin kirkkomusiikkia ja vanhoja notaatioita varsin perusteellisesti ennen vallankumousta (kun taas Neuvostoliitossa itäisen kirkkomusiikin tutkimus ei ollut pitkään aikaan laisinkaan mahdollista), itäslaavilaisten notaatioiden bysanttilainen alkuperä todistettiin lopullisesti vasta 1950-luvulla länsimaisten tutkijoiden työn tuloksena. Molemmat notaatiot perustuvat varhaisbysanttilaisten notaatioiden myöhäisiin muotoihin.
Kondakaarinotaatio
Katkelma kolmannen sävelmäjakson sunnuntaihypakoesta
Kondakaarinotaation lähtökohdaksi on kyetty osoittamaan ns. Chartres–notaatio, jolla tunnetaan varsin niukasti dokumentteja ja jonka tarkka ajoitus on osoittautunut vaikeaksi. Oheinen transkriptiokatkelma perustuu kondakaarilähteen ja 1200-luvun bysanttilaisen lähteen vertaamiseen, mutta transkriptio ei mitenkään välttämättä ole luotettava.
Varhainen stolp-notaatio
Katkelma suuren perjantain kanonin 5. irmossista
Stolp-notaation on todettu olevan lähellä bysanttilaista Coislin–notaatiota, jonka varhaisimmat tunnetut bysanttilaiset lähteet ajoittuvat 1100-luvulle. Toisin kuin kondakaarinotaatio, stolp-notaatio säilyi käytössä ja kehittyi edelleen. Siihen perustuvat myös myöhäisemmät itäslaavilaiset neuminotaatiot.
Varhaisella stolp-notaatiolla merkitty musiikki
Varhaisella stolp-notaatiolla merkityn musiikin soivasta asusta on mahdotonta tehdä täsmällisiä johtopäätöksiä. Notaatioita vertaamalla voidaan kuitenkin päätellä, että musiikki on ollut lähellä 900-luvun bysanttilaista kirkkomusiikkia, mutta tämänkään soivaa asua ei varmuudella tunneta. Transkriptioyritykset perustuvat lähinnä siihen, että parisataa vuotta myöhemmät bysanttilaiset lähteet ovat lukukelpoisia, ja on oletettu, että aikaisempi bysanttilainen musiikki on ollut samanlaista.
Edellisestä esimerkistä kuitenkin havaitaan, että myös notaation tasolla on paikoittaisen samankaltaisuuden ohella merkittäviä eroja. Vaikka stolp-notaatio on lähellä Coislin-notaatiota, notaatiot eivät ole täysin identtisiä. Teoriassa on mahdollista, että stolp-notaation esikuvana on jokin vielä vanhempi bysanttilainen notaatiomuoto, Coislin-notaation esiaste, jota sisältäviä käsikirjoituksia ei kuitenkaan tunneta.
Znamennyj-sävelmistön synty
Kun itäslaavien yhteydet Bysanttiin olivat luultavasti melko kiinteät 1200-luvulle saakka, tilanne muuttui vuonna 1240, kun Venäjän ruhtinaskunnat joutuivat mongolien miehittämiksi. Miehitystä kesti vuoteen 1480 saakka, ja tänä aikana kulttuuriyhteydet olivat katkenneet. Bysantti kukistui vuonna 1453, joten suhteita siihen ei voitu mongolimiehityksen päätyttyä palauttaa.
Mongolimiehityksen ajalta on säilynyt vaihtelevasti kirkkomusiikkikäsikirjoituksia – 1300-luvulta niitä tunnetaan ainoastaan viisi. Niinpä kirkkomusiikin kehittymistä 1300-luvulla on vaikea seurata. 1400-luvulta käsikirjoituksia tunnetaan jo kymmeniä, ja vielä runsaammin käsikirjoituksia on säilynyt tämän vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä, kun paperi oli syrjäyttänyt pergamentin kirjoitusalustana.
Myöhemmistä käsikirjoituksista nähdään, että vaikka notaatio oli säilynyt monessa suhteessa aikaisemman kaltaisena, melodiat eivät enää muistuta varhaista bysanttilaista kirkkomusiikkia. Itäslaavilainen kirkkomusiikki oli kehittynyt omaleimaiseksi.
Historian kuluessa syntynyttä sävelmämateriaalia oli alettu kutsua znamennyj-sävelmistöksi. Nimitys tulee notaatiosta – se tunnettiin nimellä stolpovoe znamja eli kahdeksansävelmistön (merkitsemiseen käytetty) merkki(järjestelmä).
Lähteet ja valikoima kirjallisuutta
Allemanov, Dmitrij & A. Zverev 1907. Sovremennoe notopisanie grecheskoj tserkvi. Pamjatniki drevnej pis’mennosti i iskusstva 166: I-II, 5-58. [Kreikan kirkon nykyinen nuottikirjoitus.]
Bezsonov, P. 1864. Sud’ba notnyh pevcheskih knig. Pravoslavnoe Obozrenie Maj: 27-53 & Ijun’: 92-130. [{Synodin painattamien} kirkkolaulunuottikirjojen vaiheet.]
Gardner, Johann von 1980. Russian Church Singing. Volume I. Orthodox Worship and Hymnography. Kääntänyt Vladimir Morosan. New York: St. Vladimir’s Seminary Press.
Gardner, Ivan 1982. Bogosluzhebnoe penie russkoj pravoslavnoj tserkvi. Istorija. Tom II. Jordanville, NY: Holy Trinity Russian Orthodox Monastery. [Venäjän ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmusiikki. Historia. Nide II.]
Gardner, Johann von 2000. Russian Church Singing Vol. 2. History from the Origins to the Mid-Seventeenth Century. Kääntänyt ja toimittanut Vladimir Morosan. USA: St. Vladimir’s Seminary Press.
Harri, Jopi 2001. Suomalainen kahdeksansävelmistö ja venäläinen traditio. Lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, Musiikkitiede. [Moniste.]
Irmologion 1913. Irmosy tserkovnago znamennago penija. Kiev: Knigoizdatel’stvo ”Znamennoe penie”. [Znamennyj-kirkkolaulun irmossit.]
Jasinovs’kyj, Jurij 1996. Ukrajins’ki ta bilorus’ki notolinijni Irmoloji 16-18 stolit’. L’viv: Instytut ukrajinoznavstva im. Krip’jakevicha NAN Ukrajiny. [1500-1700-lukujen ukrainalaiset ja valkovenäläiset nuotti-irmologionit.]
Kalashnikov, L. F. 1996. Azbuka tserkovnago znamennago penija. 3. uudistettu p. Sergiev Posad: Svjato-Troitskaja Sergieva Lavra. [Znamennyj-kirkkolaulun aakkosto. – Faksimile, alkuteos painettu 1915. Moskva: Knigoizdatel’stvo ”Znamennoe Penie”.]
Kalofonia 2002. Kalofonia. Naukovyj zbirnyk z istoriji tserkovnoji monodiji ta gymnografiji 1. Toim. Christian Hannick & Jurij Jasinovs’kyj. L’viv: L’vivs’ka Bogoslovs’ka Akademija. [Kalofonia. Tieteellinen artikkelikokoelma kirkollisen monodian ja hymnografian historiasta.]
Kirkinen, Heikki & Viktor Railas 1976. Ortodoksisen kirkon historia. 2. p. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.
One Thousand Years of Russian Church Music 1991. One Thousand Years of Russian Church Music: 988-1998. The Monuments of Russian Sacred Music I (1). Toimittanut Vladimir Morosan. Washington, DC: Musica Russica.
Seppälä, Hilkka 1981. Bysanttilaiset ekhokset ja ortodoksinen kirkkolaulu Suomessa. Acta musicologica fennica 13. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura.
Silent as Waters We Live 1999. ”Silent as Waters We Live”. Old Believers in Russia and Abroad. Cultural Encounter with the Finno-Ugrians. Toim. Juha Pentikäinen. Studia Fennica. Folkloristica 6. Helsinki: Finnish Literature Society.
Tillyard, Henry J. W. 1923. Byzantine Music and Hymnography. London.
Velimirovic, Milos 1960. Byzantine Elements in Early Slavic Chant. Monumenta Musicae Byzantinae, Subsidia IV. Copenhagen: Ejnar Munksgaard.
Velimirovic, Milos 1990. Byzantine Chant. Teoksessa New Oxford History of Music. Vol. II. The Early Middle Ages to 1300. Toim. Richard Crocker & David Hiley. Oxford & New York: Oxford University Press.
Wellesz, Egon 1961. A History of Byzantine Music and Hymnography. 2. p. Oxford: Clarendon Press.
Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Toropainen, Ritva, toim. (2003). Ikkunoita bysanttiin. Oulun yliopiston julkaisuja 54. Oulu: Oulun yliopistopaino. Uudelleenjulkaisu muokattuna oikeudenomistajien luvalla.