Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Wagner – oopperan itsekeskeinen nero – teki myyteistä kertomuksia vallasta sekä moderneja rakkauskertomuksia
Richard Wagner (1813-83) on eräs musiikinhistorian kiistellyimpiä hahmoja, jonka musiikki herättää yhä monenlaisia ja vastakkaisia reaktioita mutta joka on muovannut sekä musiikin- että maailmanhistoriaa enemmän kuin ehkä kukaan toinen säveltäjä. Wagner huipensi saksalaisen oopperan, minkä lisäksi hänen tuotantonsa – ja myös sen kirjallinen osa – vaikutti ratkaisevasti 1800- ja 1900-lukujen musiikilliseen, näyttämölliseen, poliittiseen, moraaliseen, jopa rodulliseen ja yltiönationalistiseen ajatteluun; natsismi tuskin olisi ollut samassa määrin mahdollista ilman Wagneria.
Miten Wagner pystyi tähän kaikkeen? Hän oli paitsi peräänantamaton tahtoihminen myös vallankumousmies, joka yritti osallistumisellaan Dresdenin kapinaan Euroopan hulluna vuonna 1848 luoda väkivaltaisella tavalla edellytykset oopperanäkemyksensä toteuttamiselle käytännössä. Seurauksena oli pako lainsuojattomana Sveitsiin ja oleskelu siellä maanpakolaisena (1849-62). Hänen oopperakäsityksensä muovautui tuolloin lopullisesti.
Wagnerin suuri onnenpotku oli häntä sairaalloisesti ihailevan Baijerin poikamieshallitsija Ludvig II:n aulis taloudellinen tuki, mikä mahdollisti vihdoin hänen oopperoidensa esittämisen ja Wagnerin tolkuttoman tuhlailevan ja velkaa tekevän elämäntyylin. Bayreuthin oopperatalon nouseminen yhden miehen monumentiksi on ainutlaatuinen tapaus historiassa. Wagnerin suhde kaikkiin muihinkin ihmisiin oli pelkän hyväksikäytön leimaama: hän lainasi rahaa, ei maksanut tietenkään takaisin, joutui pakenemaan velkojiaan, petkutti jokaista tiellensä joutuvaa uhria häikäilemättömästi, oli lyhyesti sanottuna historian itserakkain säveltävä paskiainen – taiteen nimissä tietenkin.
Wagnerin oopperanäkemys
Wagnerin oopperanäkemys ja käsitys saksalaisuudesta muovautuivat pitkälle jo hänen varhaisvuosinaan. Hän alkoi vihata italialaista ja ranskalaista oopperaa niiden suuren yleisönsuosion vuoksi. Wagner halusi hylätä loisteliaan laulun ja pinnallisen musiikin ylivallan sanojen kustannuksella, sellaisen oopperan, jossa draaman varsinainen sisältö – teksti, juonen sisältämä totuus – hukkuu laulamisen itseisarvoisuuteen ja musiikin roolin ylikorostumiseen.
Musiikki ei Wagnerin mielestä osannut ajatella, mutta se osasi materialisoida ajatukset. Musiikin tehtävänä on tulkita tekstiä ja olla sen intensiivisempää ilmaisua. Vaikutteita ajatteluunsa Wagner sai antiikin draamasta. Hän suuntasi ajattelunsa kritiikiksi ennen kaikkea ranskalaisen oopperan ulkoista tehontavoittelua vastaan. Sen edustaja Meyerbeer sai pyyteettömyydestään huolimatta Wagnerin vihan kuohahtamaan sekä sairaalloisen juutalaisvastaisuuden heräämään, mitä Wagner kuuluttikin monilla antisemiittisillä kirjoituksillaan.
Schopenhauerin filosofia vaikuttajana
Oopperanäkemyksensä ensimmäiset perusteet ja lähtökohdat Wagner muotoili kirjassaan Oper und Drama (Ooppera ja draama, 1851). Kuitenkin tutustuminen Schopenhauerin filosofiaan (Die Welt als Wille und Vorstellung; Maailma tahtona ja kuvitelmana, 1818) muutti hänen käsityksiään ratkaisevasti, mikä näkyy mm. Wagnerin kirjoituksessa Zukunftsmusik (Tulevaisuuden musiikki, 1860). Schopenhauerin mielestä nimittäin
musiikki ei kaikkien muiden taiteiden tavoin esitä ideoita eli tahdon esineellistymisasteita, vaan välittömästi itse tahtoa […] musiikki on itsenäinen taide, jopa kaikista taiteista valtavin ja tarkoituksensa kokonaan omin neuvoin saavuttava, niin se ei myöskään tarvitse laulun sanoja eikä oopperan toimintaa […] sanat ovat ja pysyvät musiikille vieraina, toisarvoisena lisänä, sillä sävelten vaikutus on verrattomasti mahtavampi, erehtymättömämpi ja nopeampi kuin sanojen; jos sanoja liitetään musiikkiin, täytyy niiden sen vuoksi joutua täysin alistettuun asemaan ja mukautua kokonaan musiikkiin.
Uuden ajattelun toteutumana Wagner sävelsi Tristanin, jossa kokonaisuutta ohjasi sittenkin musiikki, ei teksti. Kypsissä oopperoissaan Wagner saavutti musiikin ja draaman ykseyden, ainutlaatuisen kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk), joka ylitti aiemman numero-oopperan kaavamaisuuden ja loi eri taiteenlajien liiton, jota sinfonisesti ajateltu musiikki ohjailee. Saavutus on oopperanhistorian nerokkaimpia, vaikkakin moni voi kysellä, ovatko Wagnerin oopperat lopultakin draamoja, toiminnallisia musiikkinäytelmiä, vaiko staattisia aatedraamoja, joissa ajatuksen ja psykologian kehitys on toki upeaa ja musiikki jatkaa parhaita saksalaisia perinteitä (Beethoven), vaikka näyttämöllä ei tapahdukaan mitään.
Aiheina usein sankaritarut
Wagnerin oopperoiden sisältämä aiheisto – sankaritarut sekä niiden liittyminen valtatematiikkaan ja vahvaan saksalais-kansalliseen painotukseen – loivat teoksille yhtenäistyvässä Saksassa (1870-) sellaisen poliittisen tulkintaperinteen, jossa oopperoiden historiallis-yhteiskunnallinen ulottuvuus korostuu. Wagnerin oopperat – ennen muuta Ring-sykli, mutta myös Tannhäuser, Lohengrin ja Mestarilaulajat – on nähty pitkään valtatematiikan ja kansallisuuskysymyksen musiikkiteatterillisina analyyseinä. Taistelu, valtapelit, väkivalta, miehinen uhoaminen ja sovinismi ovat olleet pitkälle ne nimittäjät, joiden näkökulmasta Wagneria on tarkasteltu ja kuunneltu.
Mutta Wagner saattoi tarkoittaa oopperansa yhtä hyvin tai jopa pikemminkin ajattomiksi, myyttisiksi moraliteeteiksi, joissa yhteiskunnallinen sisältö muodostaa pelkän kulissin, välttämättömän toimintaympäristön hänen henkilötyypeilleen. Keskeisimmiksi kysymyksiksi voivat nousta taiteen suhde todellisuuteen, uutta luovan taiteilijan oikeus luoda omat ilmaisukeinonsa sekä olla rajoittamatta käsittelemiänsä aiheita vain yleisesti hyväksytyn alueen sisälle (vrt. ”taiteilijaoopperat” Tannhäuser, Mestarilaulajat).
Pohjalla ihmissuhdeongelmien analysointi
Loppujen lopuksi Wagnerin suurenmoisissa musiikkidraamoissa voi olla kyse sittenkin ihmissuhteiden vaikeuksien iättömien ongelmien tarkasta psykologisesta analyysistä, jopa rakkaudesta sen eri ilmenemismuodoissa ja vaiheissa, miehen ja naisen välisen suhteen ikuisen ongelmallisuuden tarkastelusta oopperan keinoin. Aineksiahan tähän Wagner sai riittämiin elämästään: myrskyisästä ensimmäisestä avioliitostaan näyttelijättären kanssa (Minna), rakastumisestaan maanpakolaisaikana Mathilde Wesendonckiin sekä vihdoin Hans von Bülowin vaimon ja Lisztin Cosima-tyttären omimisesta itselleen.
Wagnerin kymmenen kypsää oopperaa (Rienzi sekä varhaisoopperat pois lukien) ovat rakkaussuhteen erittelyjä eri puolilta ja vaiheista. Lentävä hollantilainen kertoo rakkauden ehdottomuudesta, täydellisen antautumisen välttämättömyydestä edellytyksenä liiton toteutumiselle. Tannhäuser peilaa ristiriitaa porvarillis-häveliään rakkaus- ja eros-käsityksen sekä aistillisen elämännäkemyksen välillä, sitä ovatko ihanteet ja lihan pyyteet (agape ja eros) yhdistettävissä. Lohengrin näyttää, kuinka rakkauden pitäisi sinänsä riittää parisuhteen muodostumiseksi; kaikki muu on vain sosiaalista julkisuutta, jonka ei pitäisi antaa hämätä suuren mystisen rakkauden pyhyyttä. Tristan ja Isolde kertoo toki taikajuoman avulla, joka on pelkkä triviaali käytännön ratkaisu, rakastumisen ennalta määräytymisestä, jumalallis-sokeasta ulottuvuudesta, rakkauden meistä riippumattomuudesta sekä sen täydellisen toteutumisen käytännöllisistä vaikeuksista.
Valkyyria jatkaa Tristania sikäli, että siinäkin kaksi sattumalta yhteen törmäävää sielua kokevat tahtomattaan ja välittömästi toistensa sukulaisuuden, henkisen yhteyden, mikä johtaa väistämättä totaaliseen rakkauteen. Siegfried on kosivan ja rakkaudestaan varman miehen tahdonnäyttö, kun päähenkilö onnistuu taivuttelemaan sinänsä valmiin, mutta silti epäröivän naisen (Brünnhilde) puolelleen, saavuttamaan tämän luottamuksen. Jumalten tuho näyttää, miten kaikki edellytykset omaava rakkaus voi kääntyä vastakohdakseen ympäristön vihamielisyyden ja petoksen kautta.
Mestarilaulajat on porvarillisen yrittämisen ja kunnollisuuden apoteoosi, jossa työtä tekemällä, opiskelemalla ja hyveillä luodaan edellytykset rakkauden toteutumiselle, avioliitolle. Parsifal on pessimistinen rakkauden suhteen: rakkaus nähdään vain väärän aistillisuuden ilmentymäksi, jota kaiken yläpuolelle pyrkivän (miehisen) yksilön on vältettävä ja torjuttava; voitto fyysisyydestä, lihan himojen kuolettaminen on Parsifalin mukaan korkeinta saavuteltavaa (buddhismin ja kristinuskon yhteisvaikutusta Wagnerilla).
Wagnerin oopperoiden levytyksiä
Wagnerin oopperoista löytyy luonnollisesti monia kilpailevia levytyksiä, mutta sittenkin on merkillistä huomata, miten vähän todella korkeimmat kriteerit täyttäviä levytyksiä on olemassa. Perussääntö kuuluu: mitä vanhempi levytys, sitä parempaa laulamista. Uusilta levyiltä voi löytää hyvältä kuulostavaa orkesterisoittoa ja mahtavaa stereo-soundia, josta voi toki lapsenomaisesti nauttia, mutta silti on opettavaista todeta, miten aidosta, alkuperäisestä kulttuurista nouseva soittokin on intensiivisempää ja vaikuttavampaa vanhoissa levytyksissä kuin nykytaltiointien sinänsä korea mutta usein sisällöllisesti tyhjä soivuus.
Tämän vuoksi seuraavassa listassa, johon on pyritty keräämään oopperoiden parhaat saatavilla olevat levytykset, on vaihtoehtoina useimpien oopperoiden suhteen se paras tai helposti löydettävissä oleva paras historiallinen levytys sekä uudempi levytys.
Der fliegende Holländer
Theo Adam, Anja Silja, Martti Talvela ym. BBC Chorus, New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. EMI 7633442. Levytysvuosi 1967.
Wagnerin ensimmäisessä merkkioopperassa Der fliegende Holländer päähenkilö on kirottu sielu, joka etsii lunastusta kuolemaan saakka uskollisesta naisesta (Senta). Onnekkaasti Lentävästä hollantilaisesta (1841) löytyy hyvä ja melko uusi stereolevytys, joka tyydyttää sekä hifistejä että laulutaiteen vaativia ystäviä. Theo Adam on sekä muhkea- että lämminääninen Hollantilainen, Anja Silja kauniisti eikä kirkuvasti laulava Senta ja Martti Talvela uransa parhaimpiin kuuluvassa roolissa Dalandina.
Tannhäuser
a) Gottlob Frick, Hans Hopf, Elisabeth Grümmer, Dietrich Fischer-Dieskau, Fritz Wunderlich ym. Berliinin valtionoopperan kuoro ja orkesteri, joht. Franz Konwitschny. EMI 7632142. Levytysvuosi 1960.
Venus-vuoren iloja ja aistillista rakkautta ylistävä minnelaulaja Tannhäuser joutuu pyhiinvaellusmatkalle sovittaakseen syntinsä. Hän pelastuu viime hetkellä Elisabethin hyvyyden ja rukousten ansiosta – neidon tosin vasta kuoltua. Tämäkin on stereolevytys, vaikka siinä on vielä vanhan hyvän ajan laulajia koko joukko. Elisabeth Grümmer on vaikuttava Elisabeth, Dietrich Fischer-Dieskau on uransa huipulla, Fritz Wunderlich samoin. Hans Hopf Tannhäuserina on jo vähän kulunut ääneltään, mutta päihittää silti useimmat nykylaulajat. Levyllä on vanhempi ns. Dresdenin versio (1845/47).
b) Matti Salminen, Plácido Domingo, Andreas Schmidt, Cheryl Studer, Agnes Baltsa ym. Covent Gardenin kuninkaallisen oopperatalon kuoro ja Philharmonia Orchestra, joht. Giuseppe Sinopoli. DG 427625-2. Levytysvuosi 1988.
Tässä moderni versio, joka ei kuitenkaan ole huono. Matti Salminen on mies paikallaan, ja Cheryl Studer on kaunis- vaikkakaan ei isoääninen Elisabeth. Plácido Domingo opettelee tässä saksaa ja Wagner-laulua vaihtelevalla menestyksellä. Orkesteri soi hyvin. Levyllä on myöhempi ns. Pariisin versio (1861).
Lohengrin
Jess Thomas, Elisabeth Grümmer, Dietrich Fischer-Dieskau, Christa Ludwig, Gottlob Frick ym. Wienin valtionoopperan kuoro, Wienin filharmonikot, joht. Rudolf Kempe. EMI 7490178. Levytysvuosi 1964.
Graalinritari Lohengrin puolustaa väärin perustein syytetyn Elsan kunniaa ja ottaa tämän vaimokseen. Ortrudin ovelasti myrkyttämä epäilys saa Elsan kysymään Lohengrinin syntyperää, jonka tämä paljastaakin samalla kun hän joutuu palaamaan Graalin luo Elsan tyrmistykseksi, mutta Saksan valtion parhaaksi. Tämä on oopperan (1848) ehdottomasti suositeltavin, kauniisti bel canto -tyyliin laulettu ja orkesterin kannalta autenttisesti toteutettu versio. Jess Thomas ja Elisabeth Grümmer pääosissa ovat lyyrinen lemmenpari, Dietrich Fischer-Dieskau ja Christa Ludwig onneton ja demoninen vehkeilevä antipari.
Tristan und Isolde
a) Ludwig Suthaus, Kirsten Flagstad, Josef Greindl, Dietrich Fischer-Dieskau ym. Covent Gardenin kuninkaallisen oopperatalon kuoro, Philharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler. EMI 7473228. Levytysvuosi 1952.
Tämä on kaikkein legendaarisin Wagner-levytys hänen mullistavimmasta oopperastaan Tristan und Isolde (1859), joka kertoo keskiaikaisen tarinan siirrettynä ajattomaan aikaan. Ritari Tristan on viemässä Skotlannin prinsessa Isoldea puolisoksi kuninkaalleen, Cornwallin Markelle, mutta rakkaus iskee heihin lemmenjuoman vaikutuksesta juuri ennen perille saapumista. Yöllinen rakkauskohtaus linnan puutarhassa päättyy Tristanin kuolettavaan haavoittumiseen ja myöhemmin myös Isolden kuolemaan (Isolden lemmenkuolo). Furtwängler tekee oopperasta pakahduttavan rakkaus- ja kärsimysnäytelmän, Flagstad on 1900-luvun kuuluisin Wagner-sopraano. Muuta ei tarvita.
b) Siegfried Jerusalem, Waltraud Meier, Matti Salminen ym. Berliinin valtionoopperan kuoro ja Berliinin filharmonikot, joht. Daniel Barenboim. Teldec 4509-94568-2. Levytysvuosi 1994.
Tässä on niin hyvä Tristanin levytys kuin mitä nykyvoimilla voi saada aikaiseksi. Laulaminen on kelvollista, mutta ei erityisen loisteliasta. Matti Salmista parempaa Markea saa tosin etsiä nykypäivänä. Muhkeasti soiva orkesteri toki korvaa paljon, onhan Barenboim Furtwängler-entusiasti.
Die Meistersinger von Nürnberg
a) Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ym. Berliinin valtionoopperan ja saksalaisen oopperan kuorot, Berliinin filharmonikot, joht. Rudolf Kempe. EMI 7641542. Levytysvuosi 1956.
Nürnbergin mestarilaulajat (1867) on Wagnerin ainoa koominen ooppera. Siinä pilaillaan Beckmesserin, laulukriitikon, kustannuksella. Hans Sachsin humaani olemus tuo draamalle syvyyttä, nuori minnelaulaja Walther von Stolzing on uuden taiteen edustaja, joka kuitenkin vasta omaksumalla vanhan tradition pääsee tavoitteeseensa ja saa Evan. Kempen levytys on aitoa tavaraa, juuri niin kuin tämän saksalaisista saksalaisimman oopperan haluaa kuulla esitettävän: lämpimästi ja juurevasti.
b) René Kollo, Helen Donath, Theo Adam, Peter Schreier ym. Dresdenin valtionoopperan ja Leipzigin radion kuoro, Dresdenin Staatskapelle, joht. Herbert von Karajan. EMI 7496832. Levytysvuosi 1970.
Tämä oli niitä viimeisiä hetkiä historiassa, kun saatiin kasaan vielä hyvä saksalainen levytystiimi. Homma toimii ja on turvallisissa käsissä periarjalaisen Karajanin otteessa.
Der Ring des Niebelungen (Das Rheingold, Die Walküre, Siegfried, Die Götterdämmerung)
a) Ferdinand Frantz, Wolfgang Windgassen, Elisabeth Grümmer, Julius Patzak, Josef Greindl, Gottlob Frick, Sena Jurinac, Martha Mödl, Ludwig Suthaus, Alfred Poell, Margarete Klose ym. Italian radion sinfoniaorkesteri ja kuoro, joht. Wilhelm Furtwängler. EMI CZS 7671232. Levytysvuosi 1953.
Wagnerin monumentaalisin aikaansaannos, Niebelungin sormus (1848-74) oli pitkän ja vaivalloisen työn hedelmä, jonka säveltämisen kuluessa hänen ajattelunsa muuttui ratkaisevasti ja löysi pitkän keskeytyksen (1857-64) jälkeen schopenhauerilaisen muotonsa, jossa merkillepantavaa on pessimistinen elämännäkemys. Kulta ja vallanhimo toimivat liikevoimina, rakkaudella ja sankaruudella on sijansa, mutta hyvä tuhoutuu väistämättä vihamielisten voimien tuloksena. Satua, myyttiä, tragediaa ja allegoriaa on tarjolla; vasta kun Reininkulta on palautettu takaisin jokeen, kullan kirous lakkaa ja päästään takaisin luonnon alkutilaan. Ring on sikäli ihmissuvun historia ja tulevaisuuden profetia. Alun perin Wagner suunnitteli Ringin kolmen koko illan oopperan kokonaisuudeksi: Valkyyria (1854-56), Siegfried (1856-71) ja Jumalten tuho (1869-74) ; hän lisäsi alkuun kuitenkin prologiksi Reininkullan (1853-54).
Ringistä löytyy kymmenkunta hyvää kokonaislevytystä, ja jokaisella on oma suosikkinsa. Vanhoista parhaita ovat Wilhelm Furtwänglerin, Hans Knappertsbuschin, Clemens Kraussin ja Georg Böhmin versiot. Furtwänglerin versio on tavallaan itsestään selvä valinta, sillä kukaan muu tämän vuosisadan kapellimestareista ei ole samassa määrin aidon ja positiivisen germaanisen hengen läpikotaisin täyttämä kuin hän. Hyvää saksalaista laulamista ja väkevän rotevaa orkesteritaidetta siitä huolimatta, että Furtwänglerillä on tässä käytössään italialaisorkesteri!
b) Bodo Brinkmann, John Tomlinson, Graham Clark, Linda Finnie, Eva Johansson, Günter von Kannen, Matthias Hölle, Paul Elming, Nadine Secunde, Anne Evans, Siegfried Jerusalem, Waltraut Meier, Philip Kang, Birgitta Svendén ym. Bayreuthin juhlaviikkojen kuoro ja orkesteri, joht. Daniel Barenboim. Teldec 0630-10010-2. Levytysvuosi 1991-92.
Daniel Barenboim lienee – Leif Segerstamin ohella – ainoa nykykapellimestari, jolla on wagnerilainen laaja linja hallinnassaan ja joka kykenee luonnehtimaan voimallisesti myös detaljeja ja yksittäisiä karaktereita. Laulajista enää vain noin puolet on saksalaisia, mikä näkyy vaihtelevana suhteena kieleen, mutta yllättävän hyvää laulaminen nykytasoiseksi on tässä Bayreuth-produktiossa. Tätäkin kuuntelee mieluusti, kiitos ennen kaikkea upean äänityksen.
Parsifal
a) George London, Arnold van Mill, Ludwig Weber, Wolfgang Windgassen, Hermann Uhde, Martha Mödl ym. Bayreuthin juhlaviikkojen kuoro ja orkesteri, joht. Hans Knappertsbusch. Teldec 9031-76047-2. Levytysvuosi 1951.
Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal (1882) jatkaa Lohengrin-aihetta, sillä tässä Graalinritarit vartioivat aarteitaan (keihästä ja maljaa) ja johtaja Amfortas odottaa puhdassydämistä (Parsifal), joka voisi parantaa hänet keihäällä. Kundry-viettelijätär ja Klingsor-noita yrittävät estää, mutta viattomuus voittaa. Kyse on moraliteetista, kristinuskon ja buddhalaisuuden yhdistymisestä ja usein staattisesta aate- ja kertomusoopperasta, jota hallitsee hartaudellinen ilmapiiri.
Knappertsbusch oli ehkä vanhan koulun hitain ja samalla jämerin Wagner-johtaja, jolla ei ole mitään kiirettä. Musiikki jatkuu loputtomiin hänen käsissään, mutta säilyttää silti sisäisen intensiteettinsä. Laulaminen on ensiluokkaista.
b) José van Dam, John Tomlinson, Matthias Hölle, Siegfried Jerusalem, Günter von Kannen, Waltraut Meier ym. Berliinin saksalaisen valtionoopperan kuoro ja Berliinin filharmonikot, joht. Daniel Barenboim. Teldec 9031-74448-2. Levytysvuosi 1990.
Barenboim on taas esityksen kantava voima, ja musiikki leijailee ja meditoi hänen johdollaan värikylläisenä ja merkityksellisenä. Laulaminen on jälleen vain niin hyvää kuin se nykyään voi olla: matalissa miesäänissä ei ole ongelmia, mutta Siegfried Jerusalemin Parsifalia ja Waltraut Meierin Kundryä kuunnellessa voi tulla ikävä vanhoja aikoja. Silti nautittava ja paras moderni versio.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.