Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Historialliset äänitteet näyttävät liedin dramaattiset mahdollisuudet
Samana vuonna 1811, kun 14-vuotias Franz Schubert (1797-1828) kirjoitti ensimmäiset liedinsä, Leipziger Allgemeinen Zeitungissa oli laulunopettaja, musiikkikirjoittaja ja kansanvalistaja Hans Georg Nägelin kirjoitus saksalaisesta laulukulttuurista.
Nägeli peräänkuulutti uutta lauluestetiikkaa, jossa voitettaisiin liedin varhaisvaiheen (C.P.E. Bach) ”yleisluonteisuus vailla erityisempää sanailmaisua”. Toisessa ”deklamatorisessa” suuntauksessa (J.A.P. Schulz) tämä puute oli pyritty poistamaan, ja kolmannessa vaiheessa (Zumsteeg, Reichardt, Zelter) musiikki ”osallistuu keskusteluun” entistä voimallisemmin.
Mutta Nägeli ei ollut vielä tähänkään tyytyväinen, vaan hän kaipasi seuraavassa kirjoituksessaan (1817) neljättä laulutyyliä. Siinä ”puhe-, laulu- ja soittorytmi yhdistyvät korkeammaksi taidekokonaisuudeksi – polyrytmiaksi, joka on vokaalitaiteelle yhtä tärkeää kuin polyfonia soitintaiteelle”.
Myös E.T.A. Hoffmann, romantiikan moniottelija, oli julistanut 1814, että liedsäveltäjän ”ei pidä ainoastaan käsittää liedin merkitystä syvällisesti, vaan pikemmin hänestä täytyy tulla liedin runoilija”, sillä ”tekstin ja musiikin täytyy juurtua yhteisestä perustasta, joka on ollut olemassa jo ennen tekstiä”.
Liedin uudistaja
Uuden liedin idea roikkui ilmassa. Ja juuri tuona vuonna 1814 Schubert oli luonut kaksi mullistavinta teostaan: balladin Erlkönig (Keijukaiskuningas) sekä Goethen Faustukseen perustuvan laulunsa Gretchen am Spinnrade (Kerttunen rukin ääressä). 17-vuotias nuorukainen pisti näissä kerralla lajin uusiksi.
Tähän asti lied oli ajateltu runouden levikin kasvattajaksi, kotoisaksi puuhailuksi, joka ei vaatinut liikoja esittäjiltään, yhteisöllisen seurahengen lujittajaksi. Liedien tuli olla ”somia, kauniita, naiiveja, ei niin runollisia, ettei kaunis laulajatar voisi niitä ymmärtää”.
Lied oli Schubertin edeltäjillä aina yksikertainen säkeistölaulu vaatimattoman sointusäestyksen kera, kenen tahansa keskiluokkaisen diletantin tavoitettavissa. Reichardt oli säveltänyt moisia käyttökulttuurin hyödykkeitä peräti noin 1 500.
Schubert sen sijaan pyrki alusta alkaen säkeistöperiaatteen ylittämiseen, läpisävellettyyn muotoon. Niinpä ei ole ihme, jos hänen aikalaisensa saattoi väittää: ”Herra Fr. S. ei kirjoita varsinaisia [=säkeistö]liedejä eikä tahdokaan niitä kirjoittaa, vaan vapaita lauluja, joskus niin vapaita, että niitä voisi nimittää hätätilassa kapriiseiksi tai fantasioiksi.”
Schubertin uudistukset uhkasivat liedin harmitonta yhteisöllistä funktiota, musiikkia ”yhteiskunnan viattomimpana ja miellyttävimpänä sivistysvälineenä”. Niinpä Goethe palautti Schubertin tälle lähettämät liedit takaisin säveltäjälle vailla kommentteja: Schubertin sävelitykset asettivat runot uuteen näkökulmaan ja peittivät osin alleen runoilijan.
Aiemman söpön luonto- ja rakkauslyriikan sijaan Schubertin tekstivalinnat käsittivät antiikin jylhiä tekstejä, 1700-luvun saksalaisten klassikoiden antikisoivaa lyriikkaa, aikalaisromantikoiden idyllisiä, aavistelevia ja pelottaviakin runoja.
Schubert kyllä sävelsi liedejänsä myös aiemman kansanlaulun ideaalin hengessä (Heidenröslein, Das Wandern), mutta yhtä usein dramaattisia ja kauhistuttavia kohtauksia (Gruppe aus Tartarus, Doppelgänger), joista liedin lyyrinen perusviritys on tyyten poissa.
Hän olisi halunnut päteä oopperassa ja nousta ajan suosikkisäveltäjien joukkoon. Schubert sai vokaalisen peruskoulutuksensa Wienin laulajapoikien ohella kuulun Salierin opissa. Tuskin on silloin yllättävää, että Schubert ilmaisee itseään kauniin, osin italialaisesti sävyttyneen melodisen kielen kautta sekä hakee ilmaisulle myös järisyttäviä purkausuomia.
Vogl Schubertin liedien esittäjäksi
Schubert lauloi itsekin hennohkon tenoraalisella baritonillaan liedejään, mutta onnistui saamaan taiteensa edistäjäksi kuuluisan oopperabaritonin Johann Michael Voglin (1768-1840).
Vogl oli laajasti sivistynyt mies, runouden tuntija ja jopa säveltäjä, jolla oli vaikuttava ääni ja hieno diktio. Oopperalaulajana hän teki Schubertin liedeihin haluamiaan muutoksia, lisäsi koristeita. Hän lauloi myös hienostuneesti, mutta saattoi sisällyttää esityksiinsä ilman säveltasoa lausuttuja sanoja, huudahduksia ja falsettisäveliä – oopperamaneereita.
Schubert puolestaan toivoi äänen virtaavaa kauneutta, hidastusten ja kiihdytysten tarkkaa noudattamista eikä hän suvainnut mielivaltaisia temposta poikkeamisia.
Epäilemättä Schubertin liedeissä on sisäänrakennettuna ristiriita tai hedelmällinen konflikti lyyris-intiimin ja dramaattis-ekspressiivisen ilmaisuotteen kesken. Tasapaino pitää saavuttaa, mutta mitään dieettilaulamista lied ei edellytä.
Varhaisia Schubertin lied-levytyksiä
Schubertin liedien varhaisimmat äänitteet vuosilta 1898-1952 näyttävät hyvin laulujen kaksinaamaisuuden, heilumisen teatterin ja kamarin välimaastossa. Kokonaisuus sisältää 93 eri laulua, 129 esitystä 64 laulajan laulamana. Esityksistä tapaa myös melodian aika-arvoista ja tempon säilyttämisestä piittaamatonta, älyttömiä hidastuksia sisältävää, vanhanaikaisen pateettista laulamista, jossa Schubert syleillään lähes tunnistamattomaksi.
Mutta ennen muuta törmää vahvoihin, nykypäivää huomattavasti yksilöllisempiin ja rohkeampiin tulkintoihin, laulamiseen, jossa Schubert elää suurenmoisena pienmuotodramaturgina, jossa vokaalisen ilmaisun koko oopperasta lähtevää arsenaalia käytetään vavahduttavan ilmapiirin luomiseksi.
Ranskankielisiä käännöksiä
Ranskan käyttäminen alkukielen, saksan, sijaan ei koidu laulujen turmioksi tai perussävyn muutokseksi läheskään siinä määrin kuin vaikkapa Schubertin liedien englannin- tai venäjänkielisissä esityksissä.
Itse asiassa levykokonaisuuden shokeeraavimpaan ja toimivimpaan antiin kuuluu Erlkönigin orkesteriversion esitys, jossa balladin kolmea päähenkilöä laulamaan on otettu tenori Georges Thillin lisäksi baritoni ja poikasopraano. Ja kaikki tietysti ranskaksi!
Autenttista ja opettavaista materiaalia
Autenttisinta traditiota edustaa böömiläinen tenori Gustav Walter (1834-1910), joka tunsi vielä Schubertin aikalaisia. Hänen tulkintansa liedistä Am Meer on täysinäistä laulamista: ääni soi ja kaikuu kuin teatterin palkeilla ja tekee uskomattoman vaikutuksen.
Varhaisäänitteiden opettavaisimpaan antiin kuuluu monien laulajien ehdottoman selkeä ja luonnollinen deklamaatio. Sitä tarjoavat mm. saksalainen basso Ernst Wachter, joka käyttää myös ohenteita, makean sointuva moravialainen baritoni Leopold Demuth, böömiläinen basso Wilhelm Hesch sekä Yrjö Kilpisen hovilaulajana kunnostautunut, lausunnaltaan esimerkillinen saksalaisbaritoni Gerhard Hüsch.
Äänitteiden namupaloja on irlantilainen bassobaritoni Harry Plunket Greene, joka laulaa kyllä liedin Abschied saksaksi, mutta hupaisan hyppivään tyyliin, ärrät mainiosti sorauttaen – kuin irlantilainen katu- tai kapakkalaulaja ikään!
Saksalaissyntyisen baritoni Sir George Henschelin 64-vuotiaana laulama ja itse säestämä Das Wandern on otteeltaan ihastuttavan kertova ja laulava. Kansanlaulu ja taidelaulu voivat olla yksi ja sama asia! Ihanan imelää tenorilauluakin kuullaan: Leo Slezak, Karl Erb, Julius Patzak.
Tauber huipentuma
Mutta koko liedlevykirjallisuuden erään huipun muodostaa itävaltalaisen Richard Tauberin tenoriliedtaide. Hänen esityksensä laulusta Frühlingstraum on verraton karakterisoinnissaan, kontrasteissaan. Laulaminen on samalla luonnollista ja dramaattista, hellyttävää ja intensiivistä. Tekstin lustigem Vogelschrei kohdalla kuulijan sydän liikahtaa ilosta; Und als die Hähne krähten -säkeellä on viiltävä sävy. Tästä ei enää tekstisensitiivisyys parane!
Kaksi hienoa saksalaista oopperasopraanoa, Lotte Lehmann ja Elisabeth Schumann, ovat selvästi modernimman asiallisen tulkintatyylin pystyttäjiä – ilman vähäverisyyttä.
Tauberin tasolle tulkkina ja äänenkäyttäjänä nousee vain itävaltalainen bassobaritoni Hans Hotter, jonka lauluäänen uskomaton lämpö ja linja, Gruppe aus Tartarus -laulun hellittämätön eläytyminen saavat kuulijan hykertelemään tyytyväisyydestä. Auktoriteettiaseman viime vuosikymmeninä saavuttanut Dietrich Fischer-Dieskau on lähinnä pikku-Hotter!
Jossain määrin epätasaisenakin nämä historialliset Schubert-äänitteet antavat tukevan pohjan nykyisen lied-laulun arvioinnille ja vahvistavat kuvaa Schubertin liedeistä yllättävän draamallisina ja kertovina dynamiittikimppuina.
Kaikki Scubertin liedit levylle
Siihen verrattuna Hyperionin kunnioitettava hanke levyttää kaikki Schubertin yli 600 liediä tarjoaa tyypillistä nykyaikaista laulantaa – hyvässä ja pahassa mielessä.
Hyvää on se, että laulajat pysyvät rytmissä ja tempossa ja lausuvat pääosin korrektisti. Osaaminen on hallittua, ote sivistynyt. Välillä vain laulaminen on turhan sisäsiistiä, varovaista, munatonta: rosot ja elämänmaku puuttuvat.
Pääosin englantilaisvoimin toteutettava hanke välittää kyllä lied-kulttuurin intiimin ulottuvuuden. Samalla se on kuin englantilaisittain leppoisan yläluokkaisen kartanokulttuurin ilmentymä.
Vanhoissa äänitteissä on floppeja, kurittomuutta, tempon oikkuja; korvaukseksi sitäkin enemmän persoonallista ilmaisua, elävyyttä. Samalla vahvistuu ajatus: lied voi toimia (ooppera)laulajan vademecumina, mutta liediä laulamalla ei tulla selvästikään muuta kuin – lied-laulajaksi!
Mutta korvaamattomaksi uuden, 35-osaiseksi kaavaillun sarjan tekee harvinaisuuksienkin saaminen levylle. Sekä sentään eräät hienot nykyhetken lied-laulajat: Peter Schreier, Brigitte Fassbaender, Thomas Hampson, Elisabeth Connell, Thomas Allen, Ian Bostridge, Christoph Prégardien, Martyn Hill, Stephen Varcoe.
Kokoelman avulla Schubertin aiheiltaan yllättävään laaja-alaiseen lied-tuotantoon tutustuminen osoittaa, ettei vähänläntä, ujo miekkosemme ollut taiteessaan mikään ojanpohjia kuljeksiva luuseri, vaan uuden taidemusiikin lajin perustaja, joka samalla näytti taidelaulun kaikki mahdollisuudet.
Schubert: Lieder on Record, 1898-1952, vol. I-II, 6 levyä. EMI. The Hyperion Schubert Edition, Complete Songs, vol. 1-27 (sarja jatkuu), Hyperion. Kätevä tapa tutustua kokonaisuuteen on läpileikkauslevy A Voyage of Discovery, A Selection from the first 27 volumes.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.