Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Satavuotissynttärijuhliaan pilvenlongalta seuraileva Francis Poulenc (1899-1963) oli hulvaton, määritelmiä pakeneva säveltäjä, joka ei itsekään oikein ymmärtänyt ominaislaatuaan.
Poulenc tunnusti (1919): ”Neljä lempisäveltäjääni ovat Bach, Mozart, Satie ja Stravinsky. En välitä lainkaan Beethovenista ja inhoan Wagneria; en pidä myöskään Franckista, koska hänen taiteensa ei ole latinalaista. En ole säveltäjänä kubisti, vielä vähemmän futuristi enkä missään tapauksessa impressionisti. Olen säveltäjä vailla leimaa.”
Hänen makunsa muovautui kansallisen perinnön pohjalta klavesinisteista (Couperin, Rameau etc.) myöhäisromantikkoihin ja impressionisteihin (Chabrier, Debussy, Ravel). Pääruoan asemassa olleen Stravinskyn lisäksi myös Schönberg sisältyi hänen menuunsa.
Tavallisimmin uusklassikoksi luokiteltu säveltäjä
Tavallisimmin Poulenc luokitellaan uusklassikoksi hänen menneisyyden musiikin tuntuvan hyödyntämisensä vuoksi. Ennen muuta Poulenc oli ranskalainen säveltäjä, mikä tarkoittaa nuorekkaan (jeunesse) railakasta epäpateettisuutta, romantiikan ja sankarillisuuden epäilyä ja vastustusta.
Aistillinen, henkevä ja hienostunutkin Poulenc saattoi olla, myöhäisvaiheessaan myös melankolinen ja eleginen, mutta yhtä usein sarkastinen, maanläheinen, jopa vulgaari. Hän oli kaiken epäpyhittäjä, rajoja tuntematon hedonisti. Poulencin poetiikka nousi proosallisesta realismista, konkreettisista aistimuksista ja kuvista.
Poulenc oli varpaitaan myöten oman aikansa lapsi: teatteri-, salonki- ja kahvilamusiikin jalostaja ja esitaistelija, koko soivan elinympäristön rekisteröijä ja uusiokäyttäjä.
Jos ei materiaalin, niin hengen suhteen Poulenc oli modernisti. Poulencin Satielta omaksuma asenne, skeptisyys ja kaiken huoleton kierrättäminen sekä laaja älyllis-emotionaalinen liikkuvuus tekevät hänestä jopa musiikin postmodernistien isähahmon.
Ylittämätön melodikko ja rytmikko
Aikalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että Poulenc oli ylittämätön melodikko. Hän keksi loputtomiin uusia, kauniita, yllätyksellisiä ja mieltä kiihdyttäviä melodioita. Siinä on myös hänen laajojen muotojensa salaisuus: melodian virta on ehtymätön. Mozart kurkkii taustalla.
Lisäksi Poulenc oli herkullinen rytmikko, kaikenlaisen ja -ikäisen tanssimusiikin suurkuluttaja, jonka musiikin liike-energia on vastustamaton. Tässä samoin kuin estottomassa soinnutuksessaan Poulenc tulee usein lähelle Prokofjevia.
Taitava konserttipianisti
Poulenc olisi voinut ansaita halutessaan leipänsä konserttipianistina. Onkin valaisevaa kuunnella hänen omaa soittoaan, jota löytyy Poulenc d’après Poulenc -cd:ltä (Pearl, 1988) sekä EMI:n Composers in Person -sarjan Honegger-Poulenc-levyltä (1994).
Äänitteiden perusteella selviää – kuten myös Bartókin ja Prokofjevin tapauksissa – että Poulenc liittyy vanhaan, keveän luistavaan ja irtonaiseen bel canto -traditioon, jossa soiton kirkkaus ja selkeys ovat pääasioita.
Rytminen elämä Poulencin soitossa on ihmeellistä ja hän pitää tempon yllä minimaalisin rubatoin. Säkeet hengittävät levollisesti ja luontevasti, kosketuksen ja pedaalin muuntelu on ainutlaatuista.
Poulencia levyillä
Ensimmäisen sävellyskauden tuotantoa
Poulencin ensimmäisellä, ”vaistomaisella kaudella” (1917-20) syntynyt, maailmanmaineen tuonut Mouvements perpétuels (1918) on lapsenomaiseen toistoon perustuva kolmiosainen teoskokonaisuus. Poulenc soittaa (1928) sen hurmaavan itsestään selvästi ja vauhdikkaasti ajassa 4’33. Mutta hän inhosikin pianistien maneereita ja rubatoja.
Vertailuaineistoksi löytyy juhlavuoden kunniaksi julkaistu EMI:n koko piano- ja kamarituotannon sisältävä viiden levyn kansio. Siinä soittavat pianoteoksia Poulencin ikätoveri ja luottomies Jacques Février (s. 1900) sekä myöhempi uskottu Gabriel Tacchino (s. 1934). Toisen vertailukohdan tarjoavat Pascal Rogén viisi irtolevyä (Decca, 1987-95), joilla on Poulencin keskeisen pianotuotannon ohella kamarimusiikkia sekä konserttoja.
Käy ilmi, että traditio on säilynyt hyvin ranskalaispianistien soitossa. Toisaalta uudet tendenssit ovat näkyvissä: Tacchino (1966) esittää Ikiliikkujat hitaammin, ajassa 5’00; hän ilmeittää vähän rohkeammin ja suhtautuu tempoon joustavammin kuin säveltäjä. Rogé (1986) on jo maltillinen, aikaa kuluu 5’27. Tulkinnan sentimentaalisuus kasvaa ja finaalin kiinteys alkaa höllentyä.
Lisäksi myöhemmät pianistit käyttävät yleensä enemmän pedaalia ja seuraavat tässä orjallisesti Poulencin lausuntoa, jota hän ei tosin itse noudattanut omassa soitossaan: ”et voi käyttää koskaan liikaa pedaalia, pistä enemmän voita kastikkeeseen … ei mitään dieettikuuria.”
Muutkin Poulencin varhaisvaiheen pianoteokset Ikiliikkujien tavoin tarjoavat saman kihelmöivän tunteen klaviatuuriakrobatiasta: lyhyt, nelikätinen Sonaatti (1918), Suite in C (1920) sekä Viisi impromptua (1920), joissa bitonaalisuus ja ragtime halivat toisiaan.
Toisen sävellyskauden tuotantoa
Toisella, ”ammatillistumiskaudellaan” (1920-30) Poulenc siirtyi kohden työstetympiä tekstuureja, polymetriikkaa ja -harmoniaa. Kauden pääteoksia on kymmenosainen sarja Promenades (1921), joka sijoittuu Satien Sports et divertissements -sikermän (1914) ja Honeggerin orkesteriteoksen Pacific 231 (1923) välimaastoon.
Kulkukappaleissa on bruitistisia piirteitä: auto kiitää häkkismäisellä vauhdilla, vene keikkuu uhkaavasti ja bussi rämistelee mielettömästi mekastaen (matkustajien kauhuako?). Sen sijaan rautatie saa Poulencin sympatiat osakseen, ja pyöräily tuottaa estotonta fyysistä nautintoa.
Kolmiosainen sarja Napoli (1925) tyrkyttää eksotiikkaa ja virtuoosisuutta. Päätösosa Caprice italien on kutkuttava yhdistelmä D. Scarlattin sonaatteja ja Albenizin Iberiaa: tehokasta pianismia, joka seikkailee flamencosta serenadin kautta valssiin ja poloneesiin. Napolin etnistä moninaisuutta siis.
Vuosikymmenen lopulla syntyi Poulencin ehkä jännittävin klaveerikonsertto, cembalisti Wanda Landowskalle kirjoitettu Concert champêtre (1928). Se löytyy Aimée van de Wielen soittamana (1962) kokoomalevyltä Poulenc, Œuvres orchestrales (EMI; 1990). Kyse on riemastuttavasta kavalkadista, jossa ryntäillään Lullyn ja Scarlattin maisemista Händel– ja Bach-sitaattien kautta Fauré-pastissiin. Menneisyys ja nykyisyys, hauskanpito ja nostalgia sekoittuvat nerokkaalla tavalla.
Kolmannen sävellyskauden tuotantoa
Poulencin kolmannella sävellyskaudella (1930-36), jolla ”Poulenc torjui hyödyttömän aggressiivisuuden sekä ylettömän yksinkertaisuuden”, syntyivät tai käynnistyivät säveltäjän keskeisimmät pianosarjat.
Kahdeksanosainen Nocturnes (1929-38) hämää nimellään, sillä tunnelmaromantiikan à la Chopin sijaan osat maalaavat vauhdikkaita tai peljästyttäviä yöllisiä kohtauksia ja tapahtumia.
Maaseutuasunnolla Tourainen Noizayllä sai alkunsa vieraita viihdyttäneistä improvisaatioista kokonaisuus Les soirées de Nazelles (1930-36). Se on Poulencin ehkä hienoin yksittäinen piano-opus, vaikka hän itse halveksikin aikaansaannostaan.
Teos koostuu preambulista, kahdeksasta muunnelmasta sekä kadenssista ja finaalista. Jokainen variaatio on ystävän tai tutun muotokuva Couperinin malliin. Tarjolla on paatosta ja charmia, tansseja ja kahvilasävelmiä, ja kokonaisuus päättyy rakastettavaan valssiin.
Poulenc itse piti parhaana piano-opuksenaan 15-osaista Improvisations-sarjaa (1932-59). Sen osat ovat hetken tuotteita, mutta samalla nykyihmisen tunnetilojen tosia vangitsijoita: hellyys ja kaiho sekoittuvat ironiaan ja leikillisyyteen.
Viimeisen kauden tuotantoa
Säveltäjän viimeinen, ”ilmaisukeinojen hallinnan” kausi (1936-63) alkoi ystävän kuolemasta auto-onnettomuudessa sekä katolisuuteen palaamisesta. Poulenc teki pyhiinvaellusmatkan, sävelsi kirkkomusiikkia, kirjoitti oopperansa ja loi merkittäviä kamariteoksia. Musiikki sai vakavampia, samalla myös pehmentyneitä sävyjä.
Sen huomaa yhtä hyvin pianoteoksista Mélancolie (1940), Intermezzo As (1943) sekä Thème varié (1951) kuin myös synteesinomaisten viulu-, sello-, huilu-, klarinetti- ja oboesonaattien (1948-62) kypsyneestä lyyrisyydestä ja moni-ilmeisyydestä.
Säveltäjä tekee niissä kaihoista hyvästijättöä ihanalle elämälle ja ”la Belle France”lle. Eräs aika oli ohi, mutta jäljelle jäi Poulencin musiikki sen kirpeänsuloisesti soivana muistomerkkinä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.