Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Katolisen säveltäjäneron urkumusiikki ylistää Luojaa ja kaikkea luotua. Olivier Latryn kokonaislevytys on ensiluokkaisen vakuuttava.
Suuren yleisön arvostamaa urkumusiikkia
Urkumusiikki on enimmäkseen urkureiden ja kirkkoväen nautinta-aluetta. Isä-Bach ja Olivier Messiaen (1908-92) muodostavat kuitenkin kaksi poikkeusta, joiden urkumusiikkia soitinta vierastava yleisönosakin arvostaa.
Molemmat olivat universaalineroja, oman kieli- ja uskontoalueensa keskeisiä monumentaalihahmoja: Bach protestantismin musiikkievankelista, Messiaen katolisuuden ihanteellinen ilmentäjä – kumpikin samalla sävelajattelun suurmies.
Teologia ja musiikki yhdistyvät
Messiaen loi musiikkikielen, jossa soi koko maailma, näkyvä ja näkymätön. Hänelle lankesi rooli kirkkomusiikin myöhäsyntyisenä skolastikkona, uutena Tuomas Akvinolaisena: musiikin jokainen yksityiskohta todistaa Jumalan olemassaolosta.
Teologia ja musiikki edustivat Messiaenille yhtä ja samaa: mahdollisuutta mietiskellä Luojan ja luodun välistä mystistä yhteyttä. Messiaenin musiikkiteologian perusajatus on selkeä ja varma: ”musiikki koskettaa kaikkea ja samalla se koskettaa Jumalaa”.
Messiaenille maallinen oli samalla jumalallista, tulosta Jumalan luomistyöstä. Maallisen ja Jumalan välillä on analogia, vastaavuussuhde: siksi myös musiikki voi sanoa jotain Jumalasta. Mikään universumissa ei ole liian pientä tai vähäpätöistä julistaakseen ikuista totuutta. Niinpä Messiaenin musiikki syleilee kaikkea: tähtiä ja enkeleitä, lintuja ja vesipisaroita.
17 urkuteosta ja -sarjaa
Messiaenin sävellystekniikassa yhdistyvät kiehtovasti vastakkaiset elementit. Hänen sävelkielensä kehitystä voi seurata läpi 17 urkuteoksen ja -sarjan (1927-84), joista kolme opiskeluajan työtä odottavat vielä julkaisemista.
Hän lähti liikkeelle impressionistisesta harmoniasta ja katolisesta kirkkolaulusta. Jo ensimmäisessä julkaistussa urkuteoksessaan Le banquet céleste (Taivaalliset pidot, 1928) Messiaen käytti lisäksi yhtä seitsemästä ”rajatusti transponoituvasta moodista”, joita hän hyödynsi melodian ja harmonian lähteinä.
Teoksen ehtoollisaihe inspiroi Messiaenia loppuun saakka. Myös sävellyksen äärimmäinen hitaus ja ylimaallinen rauha Fis-duuri-sävellajeineen muodostuivat säveltäjän tavaramerkeiksi.
Messiaenin varhaiskauden päättäneessä, orkesteriteoksesta uruille sovitetussa L’Ascension-sarjassa (Taivaaseenastuminen, 1933-34) säveltäjä sovitti moodeihinsa gregorianiikkaa ja loi persoonallisen toccata-tyylin. Mielenkiintoista kylläkin, Messiaen joutui puolustamaan musiikkiaan, jota kritisoitiin ”epäpuhtaasta pseudo-uskonnollisuudesta” sekä ”paratiisin ja Venus-vuoren yhdistämisestä”.
La nativité du Seigneur
Säveltäjän rakastetuin ja musiikkikielen kehityksen suhteen keskeinen urkusarja on La nativité du Seigneur (Herran syntymä, 1935). Teoksensa esipuheessa Messiaen selittää musiikillista tekniikkaansa, joka käsittää kreikkalaisia ja hindurytmejä, lisättyjä aika-arvoja, kestojen harventumisia ja tihentymisiä sekä polymodaalisia ostinatoja eli useamman moodin yhtäaikaista käyttöä erimittaisina toistuvissa jaksoissa.
Musiikissa on sekä pyhäkouluidylliä paimenineen, enkeleineen ja tietäjineen (osat 2, 6, 8) että väkevää retoriikkaa sanan lihaksi tulemisen kuvauksessa (osa 4, Le Verbe) ja päätösnumerossa Dieu parmi nous (Jumala keskuudessamme), joka on yhä monen urkukonsertin paraatinumero.
Les corps glorieux
Sarja Les corps glorieux (Kirkastetut ruumiit, 1939) sisältää polyrytmiikkaa ja -modaalisuutta sekä nonretrogradisia eli palindromi-rytmejä, joiden lähtökohdan Messiaen löysi koristetaiteiden symmetriakuvioista.
Teosta seurasi 11 vuoden tauko urkusäveltämisessä, kriisi yksityiselämässä sekä musiikin uuden järjestyksen etsintää. Messiaen oli sarjallisen ajattelun käynnistäjiä kokeilemalla 1940-luvun musiikissaan sävelrivien lisäksi myös kesto-, äänenvoimakkuus- ja soittotapasarjoja.
Helluntaimessu
Helluntaimessussaan (Messe de la Pentecôte, 1950) Messiaen hyödynsi ”rytmipersoonia”, hindurytmeistä johdettuja tunnistettavia rytmihahmoja, sekä ”kromaattisia kestoja”, 1/16-nuotin kerrannaisista muodostettuja kestosarjoja.
Myös linnunlaulu, Messiaenin ”vaistonvarainen intohimo”, sai ensi kertaa urkumusiikissa keskeisen aseman. Linnut ovat osin outoja olentoja anonyymissä improvisoinnissaan, mutta Helluntaimessun 4. osassa (Ehtoollinen) mustarastas, käki ja satakieli visertävät kiitollisina Jumalan lapsina ja päätösosassa leivon laulu symboloi ”iloa Pyhässä Hengessä”.
Urkukirja
Vaikeimmillaan hahmottaa Messiaen on Urkukirjassaan (Livre d’orgue, 1951), jossa säveltäjä edellytti kuulijan pystyvän erottamaan toisistaan kaikki 64 sävelkestoa 1/32-nuotista kaksoiskokonuottiin asti. Musiikki on abstraktia ja arvoituksellista, mutta kuitenkin siitä aistii Suuren Arkkitehdin käden jäljen.
Myöhäistuotantoa
Messiaenin myöhäistuotantoon kuuluu vielä kaksi sarjaa: yhdeksänosainen Méditations sur le mystère de la Sainte Trinité (Mietiskelyjä Pyhän Kolminaisuuden ihmeestä; 1969) sekä peräti 18-osainen, reippaasti puolitoistatuntinen Livre du Saint Sacrement (Ehtoolliskirja, 1984).
Niissä on Suuren Synteesin makua, teologis-ornitologisen musiikkikäsityksen syvenemistä sekä vielä yksi uutuus: ”kommunikoiva kieli”. Seuraten Bachin ja Schumannin käytäntöjä Messiaen on antanut siinä aakkosten jokaiselle kirjaimelle oman sävelkorkeutensa ja -kestonsa.
Näin Messiaen pystyi kääntämään mm. Raamatun, Tuomas Akvinolaisen ja Tuomas Kempiläisen tekstejä musiikiksi. Hänellä on sävelaiheensa jopa sijamuodoille, olla- ja omistaa-verbeille sekä kolminaisuuden persoonille. Jumala sai oman johtoaiheensa.
Alkuun kuulija on epäuskoinen, mutta kuunnellessa Messiaenin ilmaisultaan suurenmoista myöhäismusiikkia alkaa vähitellen tunnistaa säveltäjän käyttämiä sävelsymboleita ja myös vakuuttua keksinnön toimivuudesta!
Messiaenin ja muiden levytyksiä
Messiaen oli myös taitava soittaja. Hän toimi vuodesta 1931 lähtien miltei kuolemaansa saakka Pariisin Sainte-Trinité -kirkon urkurina. Onneksi hän myös levytti valtaosan teoksistaan, lähinnä vain viimeinen sarja jäi taltioimatta.
Äänitteiden (EMI 1957 ja Erato 1973 uudelleenjulkaisuineen) arvo on mittaamaton, sillä ne välittävät säveltäjän tarkoittaman alkuperäissoinnin. Lisäksi soittoa leimaa tunnelman eheys ja hengen syvyys, jota ani harva urkuri pystyy tavoittamaan.
Muutkin ovat olleet asialla, osittais- ja kokonaislevytyksin. Hans-Ola Ericssonin sarja (BIS; 1988-92) on tyydyttävimpiä, vaikka ruotsalaisurut soivat toisinaan arkisesti. Perusteelliset levylehtiset valaisevat ansiokkaasti Messiaenin musiikin taustoja. Myös Folke Forsmanin tulkinta Messiaenin Méditations-sarjasta on edustava (Jubal, 2000).
Odotellessa Messiaenin seuraajan Naji Hakimin mahdollista kokonaistaltiointia voi turvallisin mielin tarttua Pariisin Notre Dame -kirkon urkurin Olivier Latryn uunituoreeseen kokonaislevytykseen (DG, 2002), joka on lisäksi aiempia kattavampi.
Latryn urut ovat lähes puolet Messiaenin käyttämiä suuremmat, ja ison katedraalin kaiku tekee sointikuvasta joskus etäisen. Tulkinnoissa on myös neutraalit hetkensä, ja levylehtisen niukat tiedot harmittavat. Mutta Latryn ensiluokkainen urkutaide ja isojen urkujen mahtavat tehot saavat kuulijan vakuuttumaan Messiaenin neroudesta.
Messiaenia levyllä
- Messiaen: Kootut urkuteokset. Olivier Latry (urut). DG. Kuusi levyä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.