Klavesinismi
Klavesinistit (clavecin = ransk. cembalon nimitys) muodostavat yhtenäisen tradition, johon kuuluvat tietyt lajit ja erityinen soittotyyli.
Ranskalainen luuttutyyli oli tärkeä klaveerimusiikin kehitykselle Ranskassa ja myös Saksassa, sillä Froberger tunsi mm. D. Gaultierin musiikkia, ja lisäksi koko ranskalaiselle sävellystyylille 1600-luvulta 1700-luvun alkuun. Viimeistään 1630-luvulla cembalistit rupesivat jäljittelemään luutistien murrettua soittotyyliä.
Ranskalainen cembalo kasvoi 1600-luvun alussa ulottuvuudeltaan aiemmasta neljästä oktaavista (C–c3) alaspäin G’:een ja F’:een käyttämällä aluksi ns. lyhyttä oktaavia (H’ viritettiin G’:ksi, Cis A’:ksi, Dis H’:ksi). Viimeistään 1760, osin jo 1720-luvulla, normaaliulottuvuus oli viisi oktaavia (F’–f3). Ranskalainen iso clavecin syntyi, kun flaamilaisen Ruckers-perheen työpajan cembaloita (1500-luvun loppu–1600-luvun loppu) laajennettiin (ravalement) François-Etienne Blanchet‘n (n. 1695–1761) ja hänen oppilaansa Pascal Taskin‘in (1723–93) toimesta.
Ruckers- ja Taskin-cembalot.
1600-luvulla sävelletystä yli 700 kappaleesta suurin osa on kaksiosaisia tansseja. Lisäksi kirjoitettiin muutamia preludeita, chaconneja ja passacailleja sekä Lullyn oopperoiden soitinnumeroiden ja laulujen klaveerisovituksia. Tanssisarjojen rungon muodostavat vakava ja oppinut allemande, populaari ja rytmisesti kompleksi courante, yhtenäinen sarabande sekä pisterytminen ja nopea gigue. Lisäksi otettiin luutisteilta chaconne sekä käytettiin optionaalisia tansseja: minuet, galliard, gavotte, pavane, bourrée, canarie, volta, passepied, louré jne.
CLAVECINISTEJA
Jacques Champion de Chambonnières
Chambonnières (1601/2–72)siirsi luuttutyylin klavesiinille ja loi siten idiomaattisen cembalotyylin. Hän on klavesiinikoulun perustaja oppilaineen L. ja F. Couperin, Cambert, D’Anglebert, Lebègue, Hardel ja Nivers. Hän oli Louis XIII hovicembalisti, jonka kosketuksen kauneutta, käsien keveyttä ja nopeutta ihailtiin; 1630-luvulla Chambonnières oli kuuluisa kautta maan ja Mersennen mielestä “kautta maailman”. Hän joutui kuitenkin ihmeellisesti Louis XIV epäsuosioon (mahdollisesti Lullyn takia).
Chambonnières lisäili soittoonsa monenlaisia korukuvioita:
• port de voix (äänen kantaminen) vastaa appoggiaturaa ennen iskua ja on kotoisin hovilaulajien tyylistä;
•cadence (vastaa trilliä);
• coulè (terssin murto);
• harpegement (arpeggio);
• pincé(ment) (vastaa mordenttia);
• double cadence (vastaa kaksoishelettä eli doppelschlagia)
Chambonnières julkaisi 1670 kaksi cembalokirjaa, joissa molemmissa on 30 teosta, minkä lisäksi on säilynyt käsikirjoituksia, yhteensä 142 teosta. Kaikki teokset ovat tansseja, jotka säveltäjä järjesti kirjoissa 11 sarjaksi, joissa kussakin on 4–8 osaa. Sarja alkaa allemandella tai pavanella, minkä jälkeen sarja couranteja, joskus välissä gigue; couranteja on eniten tansseista. Harvoilla teoksilla lisänimi: “Allemande dite l’Affligée” (Ahdistunut/Murheinen A.); myös “Drollerie” (Kepponen/Hullutus) ja “Brusque” (Kiukkuinen). Chambonnières oli erityisesti melodinen lahjakkuus.
Élisabeth-Claude Jacquet de la Guerre
Jacquet de la Guerre (1659–1729) oli ihmelapsicembalisti, jota Louis XIV suosi ja joka sävelsi musiikkia lähes kaikissa ajan lajeissa (oopperaa ja balettia myöten). Le pièces de clavessin (1687) on harvoja 1600-luvun puolella julkaistuja cembalokirjoja. Siinä on 34 kappaletta on jaettu neljän sävellajin ryhmään (d, g, a, F) ajalle hämmästyttävällä johdonmukaisuudella, sillä avausosaa (3 preludia, 1 tocade!) seuraa A–C1–C2–S–G ja lopuksi pari muuta (chaconne, cannaris, gavotte) sekä aina lopuksi menuetti. Neljännen, F-ryhmän avauskappale Tocade (toccata) on ainoa lajin edustaja Ranskassa.
I kirjassa, eritoten toisessa sarjassa, g, luuttutyyli on tuntuvilla: mm. Gigue 2 on tasajakoinen E. Gaultierin tapaan, joten 12/8 saatiin aikaan inegalisoivalla soittotyylillä. Pièces de clavecin qui peuvant se Joüer sur le Viollon (“Cembalokappaleita joita voidaan soittaa viululla”; 1707) ei kerro miten viulu- ja cembalo-osuudet toteutettaisiin, mutta epäilemättä jaettuna niin, että viulistilla on ylä-ääni ja cembalisti soittaa continuota. Kyseessä on joka tapauksessa ensimmäisiä tapauksia “avec”-klaveerisonaatista. I sarjassa, d, on 11 kappaletta doubleineen, joka on aina edellisen kappaleen diminuoitu versio. Avaus-allemande lisänimellä “La Flamande” (Flaamitar).
Jean-Henri D’Anglebert
d’Anglebert (1628–1691)on “ranskalaisen klavesiinikoulun” eräs keskeinen edustaja. Hän seurasi Chambonnièreä hovicembalistina, oli Lullyn ystävä ja tämän näyttämöteosten harjoittaja cembalistina. Musiikki on usein viisiäänistä Lullyn tyyliin ja on tiheäksi, työstetyksi kirjoitettua, samalla klassisen ylevää ilmeessään.
Pièces de Clavecin (1689) sisältää neljä sarjaa (G, g, d, D), joissa runkona on P–A–C–S–G on yhtä lukuun ottamatta kaavana. Couranteja, sarabandeja ja gigueita voi olla 2–4, ja osia sarjoissa 7–12. Mukana on kolme prélude non mesuré‘tä. Kirjassa on myös 19 Lullyn ym. orkesteriteosten sovitusta, jotka oli alun perin sijoitettu “kaoottisesti” osiksi sarjoja; siinä on lisäksi kuusi urkuteosta, Bachinkin käyttämä ornamenttitaulukko sekä lyhyt kenraalibasson oppikirja (Principes de l’accompagnement). Kirja sisältää ainoan ranskalaisen folian muunnelmineen (22) klaveerille 1600-luvulla; myöhemmin niitä on F. Couperinilla ja Dandrieu’lla. Neljäs sarja sisältää myös kunninanosoituksen opettajalle: “Tombeau de Mr de Chambonnières”. Seuraavassa kaksi osaa I suitesta ja tombeau IV suitesta:
Jean-Nicolas Geoffreyn (k. 1694) ilmeisesti postuumisti koottu klavesiinikirja on kaikkein laajimpia käsittäessään 255 sävellystä: 14 sarjaa eri sävellajeissa (C, c, D, d … B, h). Kaavana sarjoissa on A–C–S–G–M, ja päätöksenä on rondeau, gigue, canarie tai chaconne. Hän viljelee outoja harmonioita, joista ei voi olla varma, ovatko ne “tarkoitettuja, huijausta vaiko väärin kopioituja”.
Nicolas-Antoine Lebègue (1631–1702) oli ensimmäinen systemaattinen tanssisarjasäveltäjä. Hän julkaisi kaksi kirjaa klavesiinikappaleita (1677, 1687). I kirja sisältää viisi eri sävellajissa olevaa kokonaisuutta, jotka alkavat tahtiviivattomalla preludilla. II kirja antaa varhaisimpana nimityksen suite (suitte) kuudelle sisältämälleen sarjalle: ne alkavat allemandella, ja järjestys on sitten melko säännönmukainen, sillä optionaalisia tansseja ovat gavotti, menuetti, canarie, bouré, passacaille ja chaconne. Lebègue ei käytä enää vanhoja tansseja (pavane, galliard, volte, branle).
Louis Marchand
Marchand (1669–1732) julkaisi kaksi kirjaa (1699, 1702), joissa kummassakin on yksi sarja. I sarjassa, d, on 10 osaa: Prélude–A–C1–C2–S–Gigue–Chaconne–Gavotte–Rondeau–Menuet; Prélude on kirjoitettu aika-arvoin. Tanssiparien puoliskojen musiikillinen yhteys on aiempaa suurempi. II sarjassa, g, on yhdeksän osaa: P–A–C–S–G–Gavotte–Menuet 1–Menuet 2–Rondeau. Kirja on klaveristisesti helpohko ja vaikuttaa pedagogiselta.
Louis-Nicolas Clérambault
Clérambaultin (1676–1749)klavesiinikirjassa (1702–04) on kaksi sarjaa, jotka alkavat tahtiviivattomalla preludilla. I sarjan koostumus on P–A–C–S1–S2–Gavotte–G–M1–Rondeau–M2 ja II sarjan P–A–C–S–G. Musiikissa on runsaasti pieniä nuottiarvoja.
Gaspard Le Roux
Le Roux’sta (k. 1705/7) ei tiedetä juuri mitään, paitsi että hän oli kuuluisa opettaja ja hänet luettiin ajan parhaimpiin cembalisteihin. Hänellä on karakterikappaleita enemmän kuin aikalaisilla. Le Roux käytti sarjan perinteisiä tanssiosia persoonallisen, hellän ja melankolisen ilmaisun välineinä. Sarabande, chaconne, passacaille ja folia yhdistyvät ajatuksellisesti, sillä saattoivat kaikki olla 3/4-tahtilajissa muunnelmateoksia, refrainin kera tai ilman. Le Roux’n musiikkia kopioitin ja myös piraattiedioita painettiin: se levisi hyvin, ja ainakin Walter, Bach (jolta löytyy myös yhtäläisyyksiä) ja Krebs tunsivat sitä.
Pièces de Clavessin (1705) sisältää seitsemän sarjaa, jotka ovat melko johdonmukaisia: P–A–C–S toteutuu lähes kaikissa, mutta sarjoissa on myös lisätansseja tai karakteriteoksia; lisäksi kirjassa on 45 sooloa ja kuusi duettoa (kahdelle cembalolle). Le Roux muodostaa yhdistävän lenkin D’Anglebertin F. Couperinin välillä, sillä musiikissa on edistyksellisiä tekijöitä: binaari muoto ja motiivinen yhtenäisyys; myös kolmiosainen laulumuoto käytössä A:||BA:||. Musiikissa on myös sekvenssejä ja Rameau’ta ennakoivaa dissonanttista harmoniaa. Kahden cembalon kappaleet (kuusi sarjaa) sekä erilliset stemmat viululle tai diskanttisoittimille (contrepartie) ovat myös nekin tulevaisuuteen viittaavia piirteitä.
Jean-Philippe Rameau
Rameau (1683–1764)oli urkuri ja cembalisti, vaikka on tullut tunnetuksi oopperoillaan ja harmoniatutkielmastaan Traité de l’harmonie (1722), jossa hän esitteli sointujen käännös- ja funktio-oppinsa. Rameau julkaisi silti myös kolme cembalokirjaa, joissa on sekä suosittuja että edistyksellisiä kappaleita. Premier livre (1706) on kahdeksan kappaleen sarja (P–A–G–S–”Vénitienne” [Venetsialainen]–Gavotte–M), jossa preludin alku on viimeisiä näytteitä tahtilajittomasta kirjoitustavasta.
Pièces de Clavecin (1724, 1731) käsittää 20 kappaletta, joissa ovat keskeisessä asemassa populaaritanssit (rigaudon, musette, tambourin) sekä karakterikappaleet, jotka viittaavat teatterimusiikin vaikutuksee: mm. “Le Rappel des Oiseaux” (Lintujen takaisinkutsu), “Les tendres Plaintes” (Hellät valitukset), “Les Niais de Sologne” (Solognen houkat), “Les Soupirs” (Huokaukset), “L’Entretien des Muses” (Muusien ylläpito) sekä erittäin suosittu “Les Tourbillons” (Tuulispäät) ja virtuoosinen “Les Cyclopes” (Kykloopit). Kokoelma sisältää myös sormitekniikkaoppaan De la Mechanique des Doigts sur le Clavessin, joka esittelee taulukkona ja menuetin muodossa sormituksia ja korukuvioita.
Nouvelles Suites de Pièces de Clavecin (“Uusia cembalokappalesarjoja”; n. 1728) sisältää 16 kappaletta, jotka muodostavat “sarjan” (A–C–S -avaus) jännittäviä kappaleita: oopperamainen “Le Triomphante” (Voittoisa); “Les Trois Mains” (Kolme kättä) käyttää Scarlattin muodikasta käsien ristiinmenemistä; “La Poule” (Kana) on varmaankin kuuluisin “kot-kot”-kappale; “Les Savages” (Villit) on teatterillinen kappale, jonka säveltäjä sisällytti myöhemmin balettioopperaansa Les Indes galantes (“Lemmekkäät intiaanit/villit”); “L’Enharmonique” on harmonisesti rohkean kokeileva teos; “L’Egyptienne” päättää kokonaisuuden. Rameau julkaisi vielä myöhemmin kamariteosten yhteydessä neljä cembaloteosta (1741), ja käsikirjoituksena on säilynyt “La Dauphine” (Kruununprinssin puoliso, 1747).
Nicolas Siret
Siret (1663–1754) toimi Troyesin katedraalin urkurina, joka julkaisi kaksi cembalokirjaa (n. 1710–15, 1719). I kirja sisältää kaksi cembalosarjaa (A, d), jotka alkavat Ouverturella; 1. sarja on Overture–A–C1C2–S–G–Gavotte–Menuet ja 2. sarja Overture–A–C1C2–Gavotte–Menuet–Passacaille.
II kirja sisältää myös kaksi sarjaa (g, G), jotka alkavat prélude-non-mesuréllä. 1. sarja on muotoa P–A–C1–C2–C3–S–G–Rigaudon 1– Rigaudon 2–M1–M2–Gavotte–”Entrée joyeuse”, 2. sarja P–A–C1–C2–S–M–G–”L’Espagnole”. Lisäksi hänellä on 12 muuta kappaletta a/A-moodeissa, joiden joukossa on mm. kaksi chaconnea sekä “La Manon. Rondeau”, “Gavotte Rondeau” ja “Rondeau champé(s)tre”.
Jean-François Dandrieu
Dandrieu (1682–1738) on Couperinin ohella tärkeimpiä cembalosäveltäjiä. Hän oli ihmelapsi, minkä vuoksi ei ole outoa, että kirjoitti jo noin 1704/5 kolme varhaista klavesiinikirjaa, joissa on tanssisarjoja ilman otsakkeita; tosin myöhemmin sisällytti niitä III kirjaansa (1734) ja otsakkeiden kera. I, II ja III varsinainen kirja ilmestyivät vasta 1724, 1728, 1734, joten näillä hän halusi tehdä pesäeron nuoruuden töihin.
[I] Livre de Pièces de Clavecin Contenant plusieurs Divertissements dont les principaux sont les Caratères de la Guerre, ceux de la Chasse et la Fête de Vilage (“Klavesiinikappalekirja, joka sisältää erilaisia viihdytyksiä, joiden aiheina ovat sodan sekä metsästyksen ja kyläjuhlan karakterit”; 1724) käsittää viisi karakterisarjaa, joiden kaikilla osilla on kuvaileva otsake. Esimerkiksi I sarjan osat ovat “La Plaintive” (Valittava), “L’Harmonieuse” (Sopuisan soinnin tuottaja), “La Languissante” (Rakastunut kaipaaja), “La Coquète” (Koketti), “La Musète” (Musette), “La Melodieuse” (Melodisesti ilmeikäs karakteri), “Les Folies Amusantes” (Rakastettavia puhuttuja hassutuksia) ja “Les Caractères de la Guerre” (Sodan karakterit). Viimeisestä osasta on olemassa orkesteriversio (Suite de Symphonies). Dandrieun musiikki on ilmeikästä, mainiosti luonnehtivaa ja tarttuvaa.
II kirja (1728) sisältää myös kaksi divertissementeä: “La Pastorale” ja “L’Aubade” (Iltarusko) sekä Couperinia jäljitellen 1. sarja alkaa osalla “La Lully” ja jatkuu osalla “La Corelli”.
Louis-Antoine Dornel (n. 1680/5–1756 jälk.) oli pariisilainen urkuri ja cembalisti, Saint-Genevièven kuninkaallisen luostarin urkuri (1719–) ja Ranskan akatemian musiikinjohtaja (1725–). Hänen clavesiinikirjassaan (1731) on 40 kappaletta kuutena sarjana; kaikissa on jo kuvaileva otsake, vaikkakin monissa ilmoitetaan yhä myös tanssilaji, minkä lisäksi rondeau-lajia on paljon. Musiikki on raikasta Couperin-yhteyksissäänkin.
François d’Agincour/Dagincour(t) (1684–1758) oli Boyvinin ja Lebèguen johdolla opiskellut urkuricembalisti, joka toimi lähinnä Rouenissä ja Kuninkaallisen kapellin urkurina (1714–). Hänen klavesiinikirjassaan (1733) on neljä sarjaa, jotka sisältävät 7–13 osaa, yhteensä 43 kappaletta. Dagincourt oli ilmeisesti tekemisissä Couperinin kanssa, sillä hän mainitsee tämän esipuheessaan ja 4. sarjan avaus-allemande on otsakoitu “La Couperin”; lisäksi Dagincourt käyttää Couperinin ornamenttitaulukkoa. Musiikki on tanssiosia, rondoja ja karakterikappaleita, joiden tekstuuri on jo ajankohdan mukaankin kevyehköä, 2–3-äänistä enimmäkseen ja kaksiäänisyyttä on paljon.
Louis-Claude Daquin
Daquinin (1694–1772) klavesiinikirjassa (1735) on neljä erimittaista, lyhyehköä sarjaa (9, 6, 4 ja 2 kappaletta) myöhäisen Couperinin tapaan, ja niissä on kuvailevat otsikot lähes poikkeuksetta. 3. sarjan osat: ovat”Le Coucou” (Käki)–”La Joyeuse” (Iloinen)–”L’amusante” (Hauska)–”La tendre Silvie” (Herkkä Silvie). “Käki” on kuuluisa piano-opiskelukappale.
Kirjan päättää divertissement, joka kielii oopperan vaikutuksesta. Sen otsakkeen “Les plaisirs de la Chasse” (Metsästyksen ilot) alta löytyvät osat “L’appel des chasseurs” (Metsästäjien kutsu)–”Marche”–”L’appel des chiens” (Koirien kutsu)–”La Prise du Cerf” (Hirven saalistus)–”La Curée” (saaliinjako)–”Rejouissance des chasseurs” (Metsästäjien iloitseminen)–”Menuet en Rondeau”–”Gavotte en Rondeau”. Musiikki on populaaria, miellyttävää ja helppoa.
Joseph-Hector Fiocco (1703–41) syntyi Brysselissä, toimi siellä hovissa sekä Antwerpenissä ja Brysselissä kuoronjohtajana. Pièces de clavecin (Brysseli, 1730)sisältää kaksi sarjaa, joissa molemmissa on 12 osaa. 1. sarja sisältää ensin kuusi tyylipuhdasta ranskalaista osaa, minkä jälkeen tulee italialaisesta sukutaustasta johtuen täysin itsenäinen italialainen kokonaisuus (L’adagio–L’alegro–L’andante–La vivace), jonka voi soittaa erillisenä sonaattina (sen osia onkin sovitettu monenlaisille kokoonpanoille). 2. sarja on täysin ranskalainen, vaikkakaan kappaleiden nimet eivät aina ole aivan sopusoinnussa musiikin luonteen kanssa. Musiikkia soitettiin ja painettiin vielä kauan kuoleman jälkeen, sillä se on laadukasta.
Joseph-Nicolas-Pancrace Royer
Royer (n. 1705–1755) syntyi Torinon lähellä burgundilaiseen perheeseen ja muutti Pariisiin (1725), jossa hän vakiinnutti pian maineen taitavuudellaan urkujen- ja cembalonsoitossa. Hän sai virkoja roppakaupalla: Kuninkaallisen musiikkiakatemian musiikinopettaja, kuninkaan lasten musiikinopettaja, kuninkaan kamarimusiikin laulaja, kuninkaan kamarimusiikin opettaja. Royer pääsi 1748 Concert Spirituel -konserttisarjan johtajaksi, ja hän sai sen kukoistamaan uusilla ohjelmavalinnoillaan (Hassea, Pergolesia, Jommellia, Vivaldia jne.). Paljon aktiviteetin vuoksi vain vähän musiikkia on säilynyt: seitsemän oopperaa (1730–50; niistä yksi on kadonnut), kolme vokaaliteosta ja cembalokirja.
Ranskalaiseen cembalomusiikkiin oli tuonut suuren muutoksen Handelin kahdeksan cembalosarjan (1720) julkaiseminen sekä D. Scarlattin ensimmäinen sonaattijulkaisu (n. 1740). Couperinin viimeinen kirja (1730) ja Rameaun viimeiset julkaisut (1728–) summasivat ranskalaista perinnettä ja lisäsivät siihen italialaisen ulottuvuuden. Louis XIV kuoleman (1715) jälkeinen rokokoo on enemmän velkaa Venetsian karnevaaleille ja italialaisuudelle kuin ranskalaiselle klassiselle tragedialle. Mondonville ja Léclair toivat italialaisen tyylin täysineen Ranskaan, ja myös Royer liittyy tähän tilanteeseen.
Pièces de clavecin, Premier Livre (1746) on tarkoitettu kuninkaan lapsille: se sisältää 14 kappaletta, joissa musiikki Lullystä Rameau’hon ja italialaisvaikutteet (Vivaldi) ovat kuuluvilla. Cembaloteoksista iso osa on sovitettu näyttämömusiikista, ja sitä on kehitelty eteenpäin juoksutuksilla, arpeggioilla, Alberti-bassoilla jne. Musiikki on rohkeaa, värikästä, vaativaa ja villin virtuoosista.
Balettioopperasta Zaïde, reine de Granade (“Granadan kuningatar Zaïde”; 1739) on irroitettu kolme numeroa cembalolle: “La Zaïde”, joka on ihastuttavan hellää musiikkia; “La Marche des Scythes” (Skyyttien marssi), jossa on verenhimon ja villin kansan tuntua, sekä “La chasse de Zaïde” (Zaïden metsästys).
Balettioopperasta Le pouvoir de l’amour (“Rakkauden voima”; 1743) syntyi kolme cembalonumeroa: “Les Matelots” (Merimiehet), joka on julma ja marssimainen (kuvaa Pactolen asukkaita [jotka olivat ilmeisen pelottavia], “Tambourins” sekä “Allemande” (alun pitäen “Uhrausmarssi”). Muita osia ovat “L’Incertaine” (Epävarma), jossa on mielenkiintoista kromatiikkaa ja lyhyitä synkooppeja, “L’Aimable” (Rakastettava), “La Bagatelle” (Pikku asia/joutava vähäpätöisyys), jossa on lyhyitä taukojen erottamia motiiveita, “La Remouleuse” (Hiojatar/Teroittajatar), “Les tendres Sentiments” (Hellät tunteet) sekä “La Sensible” (Tunteellinen). “Le Vertigo” (Huimaus) on hurja kappale, jossa Vivaldi-vaikutteet ovat tuntuvilla, mutta on silti omintakeista musiikkia, nopeita sointurepetitioita, asteikkojuoksutuksia ja bassokuviointeja.
Michel Corrette
Corrette (1707–1795)syntyi Rouenissa ja asettui Pariisiin 1726, jossa hän aloitti teosten julkaisemisen (1727–). Hän esiintyi( 1732–) Saint Lauretin ja Saint Germainin markkinoilla, jotka olivat valtavan väenpaljouden kerääviä ja useita kuukausia kestäviä tapahtumia ja joissa esitettiin teatterikappaleita, musiikkia, vähitellen myös koomista oopperaa (1715–). M. Corrette sävelsi sinne 25 “Concertos-Comiques” (1732–60) populaarilauluihin, minkä vuoksi vakavat muusikot halveksivat häntä; lisäksi vanhojen soittimien käytön takia (musette eli säkkipilli ja vielle eli kampiliira) koettiin liian alatyyliseksi. Kappaleissa on tuntuvia Vivaldi-vaikutteita ja -lainoja. Hän sävelsi myös paljon vaudeville-näytelmiä eli on koomisen oopperan edelläkävijöitä Ranskassa. Hän sai 1735 toisen lisenssin kaikenlaisen musiikin painamiseen, urkurinviran 1737, ja samalla syntyi I urkukirja.
Premier Livre de Pièces de Clavecin, op. XII (1734) käsittää neljä sarjaa ja 20 kappaletta. 1. sarjan kappaleet ovat “Prélude”–”Les Giboulées de Mars” (Marsin sade/raekuurot)–”Les Jumelles” (Kaksoset)–”Les Amants Enchantés” (Lumoutuneet rakastavaiset)–”Feste Sauvage” (Villi juhla)–”La Babillarde” (Lörpöttelijä)–”Le Courier” (Lähetti). 4. sarja sisältää teokset “Les Fanatiques” (Kiihkoilijat)–”Sarabande”–”La Prise de Jéricho” (Jerikon valtaus).
Muita hänelle tyypillisiä kappaleita ovat “Le Grondeur” (Äreä), “Les Botes de sept lieues” (Seitsemän peninkulman saappaat) ja “Les Etoiles” (Tähdet). Musiikki on populaarin ranskalaisen ja italialaisen yhdistelmää. Hän julkaisi myös muita klaveeriopuksia noëleihin (n. 1783) saakka. Corrette oli myöhemmällä iällä äveriäs klaveristi ja opettaja, joka selvisi vallankumouksestakin.
Antoine ja Jean-Baptiste Forqueray
Antoine (n. 1671–1745) oli hovigambisti, (1689–), poika Jean-Baptiste (1699–1782) antoi gambatunteja kuninkaalliselle perheelle. Poika julkaisi 1747 postuumisti isänsä gambateoksia sovitettuna cembalolle sekä gamballe ja continuolle, joissa näkyy vahvasti pojan kädenjälki. Klavesiinikirja sisältää viisi suitea, 32 kappaletta, jotka jäivät ainoiksi teoksiksi kumpaiseltakin, vaikka Antoine puhuu noin 300 sävellyksestään. Musiikki on sekä virtuoosista että herkkää : jokunen tanssi, muut ovat karakterikappaleita, kollegoiden (Couperin, Leclair), suojelijoiden (Régente) tai Pariisin seurapiirijulkkisten (Latour, Ferrand) muotokuvia.
I sarjan osat ovat “Allemande. La Laborde”–”La Forqueray”–”La Cottin”–”La Bellmont”–”La Portugaise” (Portugalilaisnainen)–”La Couperin”. V sarjassa ne ovat “La Rameau”–”La Guignon”–”La Léon. Sarabande”–”La Boisson”–”La Montigni”–La Sylva”–”Jupiter”. Näistä “La Léon” ja “La Sylva” on soitettava niin kuin nuotteihin on merkitty eli diskantti ja basso soitetaan harvoin yhtä aikaa samalla iskulla. Musiikki on värikästä, kokeilevaa ja rohkeaa sekä jo melko galanttia.
Jacques Duphly
Duphly (1715–1789) oli Rouenista kotoisin oleva urkuri ja cembalisti, joka asettui Pariisiin 1742. Hänellä ei ollut virkoja, joten hän eli ilmeisesti opettamalla, sillä oli Pariisin parhaita opettajia. Daquinin pojan mukaan “hänen kosketuksensa on erittäin kevyt ja siinä on tiettyä pehmeyttä, joka yhdessä koristelun kanssa antaa hänen kappaleilleen ihmeellisen luonteen”. Rousseaun mukaan “ennen kaikkea hänen sormityöskentelynsä oli täydellistä.
Maine levisi neljän klavesiinikirjan ansiosta (1744, 1748, 1758, 1768). Neljässä kirjassa on 45 kappaletta, joilla on enimmäkseen (34:llä) nimi jonkun henkilön mukaan, ja vaikka ne ovat artikkelin mukaan feminiinimuodossa, sen ei tarvitse viitata naiseen tai merkitä voimallista kuvailevuutta: kannattaa suhtautua niihin enemmänkin kutsumanimenä tai omistuksena. Joka tapauksessa nimet kertovat Duphlyn laajasta tuttavapiiristä, joihin kuului aatelisia, muusikko- ja taiteilijakollegoita.
Musiikissaan ei antaudu pökerryttävään virtuoosisuuteen ja efektien hakemiseen, vaan jatkaa hienostunutta ja sensitiivistä traditiota. Musiikki on ennen muuta sävelletty käsille, ja hän käyttää paljon alempia rekistereitä. Musiikki jatkaa vielä III kirjassa vanhaa clavesiini-koulua eikä ole liian tietoinen ympäristöstään. Sen sijaan IV kirja on jo galantti.
Eloisa “La Victoire” (Voitto) aloittaa II kirjan. III kirjan “La Forqueray” on kuuluisan gambistin muotokuva, ja se aloittaa kirjan, jonka toisena numerona on hieno laaja chaconne; seuraava kappale “Médée” (Medeia) on pateettinen f-mollissaan ja on harvoja selvästi kuvailevia teoksia. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksirepriisisiä ja tanssit ovat taustalla.
Christophe Moyreau
Moyreau oli erittäin hieno säveltäjä, jonka viisi cembalokirjaa (1753) havainnollistavat uuden ja vanhan tyylin rinnakkaineloa: uvertyyrien ja mitä mielikuvituksellisimpien karakterikappaleiden lisäksi niissä on myös konserttoja ja sonaatteja. Hän kirjoitti uskomattoman kuvallista musiikkia: mm. “Les cyclopes forgeants le foudre meurtrier d’Esculape” (Kykloopit takomassa E:n murhaavaa salamaa), jossa jyskytetään matalassa rekisterissä samoja säveliä; “Apollon vient les exterminer” (Apollo saapuu tuhoamaan heidät); “Concert des sicilliens delivrez du bruit des cyclopes” (Kyklooppien metelöinnistä vapautettujen sisilialaisten konsertti).
Musiikissa esiintyy myös kansallisuuksia: “L’Iroquoise” (Irokeesi), “La Japonnaise”, “La Chinoisse”, “La Canadienne”, “L’Holandoise”, “Le Prussien” (Preussilainen). Luonteen kuvauksiakin löytyy: “L’espion” (Vakooja), “La dupe” (Houkkio), “Le filou” (Veijari), “La bourruë” (Yrmeä), “L’étourdi” (Vallaton), “Le croustilleux” (Rivo). Seuraavassa Orléansin kellot Vi kirjasta (1753):
Claude Bénigne Balbastre
Balbastre (1727–1799) tuli Dijonista 1750 Pariisiin ja valloitti sen soitollaan: hänestä tuli Saint-Rochin urkuri (1756–), Notre Damen urkuri (1760–), Kuninkaallisen kapellin urkuri ym. Hän sai Concerts Spirituels -sarjassa sai yleisön puolelleen soittamalla cembalolla (1755–60) Rameaun alkusoittojen sovituksia sekä Handelin tapaan urkukonserttojaan. Pariisin arkkipiispa kieli kahdesti tätä soittamasta noëleita, joita hän julkaisi 1770, keskiyön messussa, sillä ihmismassat eivät mahtuneet katedraaliin. Klavesiinikappaleissa (1759) Couperin-traditio sekä Rameau-, Duphly- ja Scarlatti-vaikutteet näkyvät. Ne ovat enimmälti perinteisiä tansseja henkilönimiotsakkeiden kera (aatelistoa, kuuluisia naisia, kollegoita, johtavia poliitikkoja, mm. valtiovarainministeri). Suunnattoman suosittu oli ja on yhä Marche de Merseillois et l’Air Ça-ira (“Marseljeesi ja Ça-ira -laulu”), jossa hän käsittelee kahta vallankumouslaulua lennokkaasti.
Muita klavesiinisäveltäjiä
Clavesiinikirjallisuus on tosi laaja ja vain osin elvytetty, ja säveltäjiä riittää yhä löydettäväksi. Ajalta 1701–1782 tunnetaan ainakin 127 säveltäjän cembalokokoelmia. Kaikkiaan ranskalainen klavesiinikirjallisuus on huikean upea luku kosketinsoitinmusiikkia, barokissa verrattavissa vain saksalaiseen urkukirjallisuuteen. Seuraavassa muutamia huonosti tunnettuja säveltäjiä kokoelmien julkaisuvuosineen:
• Durocher (1733)
• Pierre Février (1734): kokoelmassa esiintyvät ranskalainen barokki ja italialainen galantti rinta rinnan.
• Jean-Odéo Demars (1735)
• J. Bodin de Boismortier (1736): neljässä ssä sarjassa on tosi osuvia karakterisointeja ja varsin galanttia musiikkia, osina mm. “La Caverneuse” (Luolainen/Luolassa asuja), “La Valetudinaire” (Raihnainen), “La Décharnée” (Laihtunut), “La Choquante” (Loukkaava), “La Puce” (Kirppu), “La Flagorneuse” (Imartelija), “La Veloutée” (Samettimainen), “La Frenetique” (Raivostunut).
• Bernard de Bury (1737)
• Ch.–A. Jollage (1738)
• Philippe-François Veras (1740)
• C. Harst (1745)
• Pierre-Claude Foucquet (1751)
• Charles Noblet (1757)
• Parant (1762)
• Dufour (n. 1770): musiikki on jo kieleltään uutta ja yksinkertaista, mm. “Les Forgeronts” (Sepät), “Les Colombes” (Kyyhkyset), “Petitte Ariette” (Pikku laulu), joka on liikuttava Albertin bassoissaan ja söpössä melodiassaan, “Les Matelots” (Merimiehet).
Kirjallisuutta
Anthony, James R. 1978 [1974]. French Baroque Music from Beaujoyuelx to Rameau. New York: W. W. Norton & Company.
Scheibert, Beverly 1986. Jean-Henry d’Anglebert and the Seventeenth-Century Clavecin School. Bloomington: Indian University Press.