Katoliset säveltäjät etelä-Saksassa, Itävallassa ja Italiassa suosivat vanhoja muotoja (canzona, ricercare, toccata jne.). Italiassa ei syntynyt 1600-luvun alun jälkeen kovin mittavaa kosketinsoitintraditiota (vasta sonaatti 1700-luvun alussa muodosti ison kulttuurin), ja etenkin urkumusiikissa Saksa ja Ranska menivät edelle 1600-luvun jälkipuoliskolla. Italialaiset urut olivat pieniä: yksi sormio, noin 10 äänikertaa (jalkiossa yksi); äänikerrat olivat prinsipaaleja, huiluja sekä huojuva Voce umana.
Tarquinio Merula (n. 1590–1655) Cremonasta työskenteli myös Puolan hovissa. Hän jatkaa toccatoissaan venetsialaista traditiota; sävelsi lisäksi capriccioja, mm. Capriccio cromatica, ja viisi canzonea. Michelangelo Rossi (n. 1600–56) Genovasta työskenteli pääosin Roomassa. Hänen toccatansa ovat harmonisesti hurjia. Giovanni Salvatore (n. 1610–75?):jatkaa napolilaista klaveerikoulua: toccatoissa on rohkeaa harmoniaa, minkä lisäksi hän sävelsi canzoneja ja correnteja. Gregorio Strozzi (n. 1615–87 jälk.) oli napolilaissäveltäjä, jonka kokoelmassa Capricci da sonare cembali et organi (1687) on 29 sävvellystä: capriccioja, toccatoja, ricercatoja, sonaatteja, tansseja (gagliarda, corrente). Hän edustaa 1600-luvun varhaista tyyliä, polyfoniaa ja kromatiikkaa, musiikkikielen ankaruutta. Lisäksi hänellä on kolme polyfonista sonaattia, jotka ovat kolmitaitteisia ja ehkä lähempänä canzonaa.
Alessandro Poglietti
Poglietti (k. 1683) oli kotoisin ehkä Toscanasta, opiskeli Roomassa, mahdollisesti Frescobaldilla, ja pääsi Wienin hoviurkuriksi (1661) – kuollakseen Wienin piirityksessä. Pogliettin musiikki yhdistää ranskalaista ja italialaista traditiota. Hän oli myös taitava kontrapunktikko, mutta enemmän kiinnostunut luonnon jäljittelystä: useita Rossignolo-sävellyksiä (satakieli), Capriccietto sopra il cu cu sekä Capriccio über das Hennengeschrey (Kukonkiekumiskapriisi). Hän teki muitakin runsaasti kuvailevia sävellyksiä.
Toccatina sopra la Ribellione di Ungheria (“T. Unkarin kapinasta”; 1671) käsittää osat Galop-Fuga, Allemande La Prisonnie, Courente Le proces, Sarabande La Sentence, Gigue La Lige, La Decapitation, Passacaglia, Les Kloches (Requiem) eli se kuvaa unkarilaisten hyökkäyksen, vangiksi joutumisen, oikeudenkäynnin, tuomion, teloituksen ja kuolinkellot. Sotakokemukset heijasruvat myös teoksessa Toccata fatta sopra Cassedio di Filipsburgo” (T. Phillipsburgin piirityksestä”; 1676).
Il Rossignolo (1677) on jättimäinen lähes tunnin mittainen kokonaisuus, jossa italialaista toccataa ja canzonaa seuraa tanssisarja sekä Aria Allemagna (“Saksalainen laulu”) 20 muunnelman kera, jotka ovat kuvaavia (ja liittynevät wieniläiseen karnevaaliperinteeseen), sekä viisiosainen finaali satakieli-motiivista. Teosta on verrattu Bachin Goldberg-variaatioihin.
Bernardo Pasquini
Pasquini (1637–1710) oli 1600-luvun jälkipuoliskon suuri klaveerisäveltäjä Italiassa; hän työskenteli ja opetti Roomassa. Vuosina 1697–1708 valmistui neljä volyymiä sävellyksiä. Osin harrastaa niissä vanhanaikaista post-Frescobaldi -tyyliä (canzonat, ricercaret, toccatat osin), mutta folia- ja bergamasca-variaatiot sekä useat passacagliat ovat jo uudempaa tyyliä.
Tärkeitä ovat kuluisat sarjat ja variaatioteokset, joiden osat noudattavat yksinkertaista kaksiosasta rakennetta ja harmonista modulaatiomallia I—>V. Sarjoissa on vaihteleva määrä osia: aluksi 2–3 (A–C–G, minkä lisäksi Aria ja Bizzarria ovat tyypillisiä osia). Aaria esiintyy myös itsenäisenä, kaksiosaisena muotona Variaatiosarjoissa Pasquini osoittaa suurta keksintää ja jopa karakterivariaation ideaa: Variatione Capricciose, Variationo a Inventione, Variationi Fioritas, Partite Diversi Sopra Alemanda. Introduzione e Pastorale edustaa tyylillisesti uutta ja kevyempää musiikkia: avaus on siciliano-rytmissä, pastoraali on urkupisteen päällä ison osan aikaa.
Alessandro Scarlatti
A. Scarlatti (1660–1725), barokin johtava italialainen oopperasäveltäjä oli myös taitava cembalisti, jonka klaveerimusiikki on innovatiivista. Hän yhdisti roomalaisen ja napolilaisen klaveerikoulun, lisäsi siihen laulu- ja viulumusiikista virtuositeetin ja loi musiikkia, jota jäljittelivät Handel ja Bach. Hän sävelsi useita toccatoja, joiden jälkiosassa on fuga; toccatat voivat olla myös laajoja 3–5-osaisia kokonaisuuksia ja lähestyä sonaattia (esim. Moderato–Fuga-Presto.)
Toccata per cembalo d’ottava stesa (“T. oikean oktaavin [ei lyhennetyn] sisältävälle cembalolle”; Napoli, 1723) on viisiosainen, ja sen päätöksessä on Follia. Toccatasta kehittyykin 1700-luvun vaihteessa kaksi tyyppiä: 1) lähestyy sonaattia sen jaksojen itsenäistyessä; 2) liittyneenä fuugaan tai sarjaan saa itsenäisen, preludimaisen luonteen ja tehtävän.
Domenico Zipoli
Zipoli (1688–1726) syntyi Pratossa, Toscanassa, opiskeli Firenzessä ja Napolissa A. Scarlattin johdolla ja tuli sitten Roomaan (n. 1710,) jossa oli ehkä Pasquinin opissa siirtyäkseen urkuriksi Chiesa del Gesù -kirkkoon (1715). Yllättäen hän matkusti 1716 Paraguay’hin lähetyssaarnaajaksi, joten musiikki jäi vaikuttamaan enemmän latinalaisessa Amerikassa kuin Italiassa.
Sonate d’Intavolatura per organo e cimbalo (Rooma, 1716) sisältää kaiken klaveerimusiikin, joskin sen kappaleet ovat sonaatteja vain soitetussa mielessä ja pikemminkin sarjoja. Kokonaisuus muodostuu 1) toccatasta, joka on viisiosainen; 2) viidestä canzonasta, joista kuhunkin liittyy neljä versettiä, liturgista kommenttia (All’Elevazione I-II, All’Offertorio, All’Post-Communio), sekä 3) Pastoralesta. Yhteensä kokoelmassa on 31 kappaletta. Canzoneissa sekä suosituissa Offertorio-, ja Elevazione-sävellyksissä ja Pastoralessa tyyli on kevyttä ja ennakoi galanttia musiikkia.
Nicola Porpora (1686–1768) kirjoitti (capriccio)fuugia, jotka ovat polyfonisesti ottaen jo vähemmän antoisia, mutta melodisen läpivientinsä ansiosta kiitollisia; niiden aitous tosin on epävarma.