Wien pääkeskuksena
Kuningatar Maria Antoinette ja kuningas Louis XVI ottavat vastaan vieraan. Josef Hauzingerin (1728-1786) maalaus.
Sinänsä nykyään kiistanalaiseksi jo saksalaisessa musiikinhistoriankirjoituksessakin asetetun wieniläisklassismin synnylle on tarjottu monenlaisia selityksiä. Ensinnäkin Wien lähialueineen oli saksalaista Keski-Eurooppaa pitkine soitin- ja laulumusiikin traditioineen: käytettävissä oli taitavia böömiläisiä puhaltajia ja jousisoittajia, minkä lisäksi italialaisella vokaalikulttuurilla oli ollut siellä keskeinen asema 1600-luvun puolivälistä alkaen. Lisäksi Wienillä ja Itävallalla oli vahva yhteys Ranskaan poliittisen liittolaisuuden ansiosta, sillä Joosef II:n tytär Maria Antoinette ja Louis XVI olivat naimisissa.
Itävallassa oli myös lukuisia pikkukaupunkeja ja itsenäisiä ruhtinaskuntia omine kulttuureineen, aatelistiloja, isoja kirkkoja ja luostareita, minkä lisäksi talvikauden kulttuurielämä keskittyi Wieniin. Saksalaiset, ranskalaiset, böömiläiset, unkarilaiset, puolalaiset (Sleesia), venäläiset, italialaiset ja slovenialaiset musiikkityylit alueellisine ja etnisine erikoisuuksineen olivat läsnä eniten juuri Wienissä, ”kaikkien saksalaisten pääkaupungissa” (Mozart). Ylimystö ja myös säveltäjät hallitsivat kielistä säännöllisesti saksan lisäksi latinan, ranskan ja italian, mikä helpotti kanssakäymistä.
Muita keskuksia
On käynyt kuitenkin ilmeiseksi, ettei klassismi rajoittunut vain Wieniin tai saksalais-itävaltalaiseen alueeseen: tärkeitä musiikkikeskuksia olivat lisäksi mm. Mannheim, München, Berliini, Gotha, Hampuri, Strassburg, Pariisi, Torino, Milano, Venetsia, Lontoo, Edinburgh, Madrid, Lissabon, Kööpenhamina, Praha, Riika, Pietari, Tukholma, Turku jne.
Lisäksi on muistettava, että esimerkiksi ”wieniläissäveltäjistä” puolet oli böömiläisiä eli he toimivat parempien työtilaisuuksien vuoksi pääosin muualla: Itävallassa, Saksan eri kaupungeissa, Pariisissa ja Lontoossa.
Pariisi oli vilkas keskus italialaisten, saksalaisten, böömiläisten ja espanjalaisten emigranttimuusikoiden ansiosta, Lontoo oli böömiläisten, saksalaisten, ranskalaisten ja etenkin italialaisten vuoksi lähes ”pikku-Italia”. Pietarissa puolestaan toimivat ajan parhaat italialaissäveltäjät, eräät saksalaisetkin (Hässler), ja espanjalainen Martin y Soler jäi sinne loppuiäkseen.
Klassismi synteesityylinä
Kypsässä muodossaan klassismi käsittää noin vuodet 1770-1790/1800. Klassismi on pitkälle Haydnin ja hänen lukuisten aikalaistensa luoma, mitä erilaisimmista aineksista koostuva seka- tai synteesityyli.
Soitinmusiikissa, sonaateissa, kvartetoissa ja sinfonioissa yhdistyivät ajan kaikki sävellystyypit ja -tyylit: galantti tyyli, Empfindsamkeit, Sturm und Drang, vanha, uudestaan elpynyt kontrapunktitaito (Fux), italialainen vakava (Porpora, Hasse) ja koominen ooppera (Galuppi, Piccinni jne.) sekä kansan- ja katumusiikki. Aikakauden musiikki on itävaltalainen sekoitus koomisia ja vakavia, yleviä ja alavia aineksia.
Klassismin ilmaisumaailma
Klassinen musiikki on täynnä teatterista (ooppera, baletti), tansseista ja muista lähteistä ammentaneita musiikillisia tyylejä ja ilmaisukonventioita (topoi) sekä karaktereita (Charakter). Seuraavassa ovat listattuina tavallisimmat ilmaisutyypit ja -tyylit yhteisnimellä topokset.
Ensinnäkin erotettiin toisistaan matala, keskinen ja ylä- tai korkea tyyli, joita edustivat buffaan, galanttiin ja traagiseen musiikkiin, lähinnä oopperaan, yhdistyvät ilmaisukonventiot. Opera buffa -tyyli sisälsi vihjauksia commedia dell’arteen, scherzando-tyyliin, groteskiin ja burleskiin huumoriin ja pilailuun. Haydn hyödynsi kaikkea tätä sinfonioissaan mestarillisesti . Opera seria -tyyli tarjosi käyttöön runsaat 1/16-kuvioinnit, laajat hypyt rekisteristä toiseen sekä furia-tyylin (raivotar), joka on lähellä sekä briljanttia että Sturm und Drang -tyyliä. Tätä aineistoa löytää helposti ajan konsertoista ja sonaateistakin.
Tanssityypit topoksina
Tanssija. Nicolas Lancret´n maalaus 1700-luvulta.
Tanssityypit tarjosivat säveltäjille kosolti erilaisiin rytmi- ja karakterisisältöihin liittyvää ainesta, jolla oli myös (aiempien) käyttöyhteyksiensä vuoksi aina tietty sosiaalinen kytkentänsä, jota Mozart käytti luovasti mm. oopperoissaan. Tärkeimpiä tansseja olivat:
- Menuetti (3/4) ja passepied (3/8) sekä näitä lähellä olevat muut kolmijakoiset tanssit, kuten walzer, ländler, allemande ja Schleifer.
- Sarabande (3/4) liittyi arvokkaiden tunteiden ilmaisemiseen lähinnä sonaattityyppisten teosten hitaissa osissa mutta myös oopperoissa.
- Polonaise (3/4) oli käytössä jo 1700-luvun alussa, mutta sen palasi pienen välivaiheen jälkeen uudestaan suosioon vuosisadan lopulla nopeine 1/16-nuotteineen.
- Bourrée (2/2) yhden neljäsosanuotin muodostaman kohotahdin kera oli toki barokin suosikkitansseja, eikä se nimikkeenä enää sisälly klassismiin, sen sijaan vilkkaahkona tyylinä kylläkin.
- Kontratanssi (2/4), contredanse (Ranskassa) lienee ollut englantilaisperäinen country dance. Angloise tarkoitti usein samaa, joskin se merkittiin enimmäkseen 2/2. Kontratanssista oli olemassa myös kolmijakoinen versio.
- Gavotti (2/2) kahden neljäsosanuotin muodostaman kohotahdin kera saattoi esiintyä sekä reippaana että hitaampana versiona.
- Gigue (6/8), Italiassa giga, säilytti jopa nimensä läpi klassismin. Gigueita sävellettiin erillisinäkin kappaleina lajin vilkkaan rytmisen ja usein kontrapunktisen tyylin ansiosta.
- Siciliano (6/8) oli suosittu lempeän keinuntansa ja avauksen pisterytminsä (taat-ta-taa) ansiosta. Se yhdistettiin toki maalaisuuteen, mutta jalostetussa muodossa.
- Marssi (4/4) ilmensi klassismissa usein majesteetillisuutta vaikkapa sinfonioiden nopeiden osien liiketyyppinä, minkä lisäksi niitä sävellettiin erikseenkin. Myös marssin ja bourréen yhdistelmä oli käytössä.
- Surumarssi (marche funèbre, 4/4) tuli Ranskan vallankumouksen hautajaisrituaalien vuoksi muotiin myöhäisklassismissa (Beethoven). Sen yhteyteen voi liittää myös surun (Trauer) ja valituksen (lamento, Klage) omina topoksinaan.
Tansseista osa kuului korkeaan tyyliin: menuetti, sarabande ja gavotti olivat elegantteja hovitansseja. Osa tansseista kuului keskityyliin: bourrée ja gigue olivat miellyttäviä ja eloisia seuratansseja. Alatyyliin luokiteltiin kontratanssi sekä ländler, jotka olivat rustiikkisia (maalaismaisia), keveitä ja meneviä tansseja.
Tyylit topoksina
- Sotilasmusiikki (militaire) ja taistelumusiikki sekä fanfaarit muodostavat oman suositun perheensä, jossa käytetään komean vaikutelman saavuttamiseksi puhaltimia, etenkin vaskia (Beethovenin Eroica-sinfonia).
- Metsästysmusiikki (caccia, chasse, Jagd) oli suosittu tyyli, jota viljeltiin usein Es-duurissa ja 6/8-tahtilajissa cornojen vuoksi. Metsästyssinfonia-tyylin aloitti Gossec, joskin tyyliä tapaa yhtä hyvin kvartetoissa ja sonaateissa. Reippaan karakterinsa lisäksi se sai hitaana postitorvisoittona (torvikvintit) jäähyväismusiikin merkityksen.
- Laulava tyyli, das singende Allegro, oli italialaisen oopperan topos, joka siirtyi soitinmusiikkiin ja toki myös Andante-osien (serenadien, sinfonioiden, kvartettojen hitaat osat) tyyliksi.
- Loistelias tyyli (con brio, briljanssi) oli etenkin konserttojen näyttävää tyyliä, jonka lähtökohta oli opera serian juhlavan koristeellisessa tyylissä.
- Ranskalaisen alkusoiton (ouverturen) tyyliä, jonka Lully loi, hitaine tempoineen ja pisterytmeineen tapaa vielä 1700-luvun lopulla orkesterimusiikista.
- Musette, pastoraali (säkkipilli, bordunat) oli suosittu laji kaikessa luontoon, maaseutuun ja pastoraaliseen idylliin liittyvässä musiikissa.
- Turkkilainen musiikki (alla turca) tuli muotiin 1700-luvulla, kun osmanniuhka oli väistynyt ja siihen liittyvä eksotiikka pukeutumisineen viehätti kaupunkilaisia. Musiikkiin kuuluivat runsaat hälysoittimet ja -tehot, orkesterissa bassorumpu, lautaset, triangelit sekä laaja puhallinosasto. Tyyliteltynä sitä tapaa myös sonaatti- ja konserttomusiikista.
- Galantti tai vapaa tyyli oli klassismin alkuvaiheen Italiasta ja Ranskasta muualle levinnyt melodiakorosteinen, harmonisesti ja teksturaalisesti yksinkertainen tyyli.
- Empfindsamkeit eli herkkätunteisuus syntyi 1740-luvulla etenkin Bachin poikien musiikissa, mutta se jatkui C. Ph. E. Bachin vaikutuksena mm. Haydnin ja Mozartin musiikissa.
- Sturm und Drang (Myrsky ja kiihko) oli myös musiikissa 1760-70-lukujen muotiaalto, jonka myöhempää jatketta ovat pateettinen ja appassionata-tyyli.
- Oppinut tai ankara tyyli tuli uudestaan kuulumaan galanttien säveltäjien osaamisarsenaaliin, kun Bachin musiikki löydettiin ja säveltäjät ryhtyivät opiskelemaan kontrapunktia mm. J. J. Fuxin Gradus ad parnassum -oppikirjan (1725) johdolla. Tyyliin kuuluu fugatojen, kaanoneiden ja cantusfirmusmaisten aiheiden käyttö sekä myös varsinaisten fuugien kirjoittaminen. Kirkkomusiikin ohella tyyliä tapaa soitinmusiikista sekä paikallisena että osan yli ulottuvana ilmiönä.
- Kirkko- ja antiikkityylit liittyvät osin edellisen yhteyteen, mutta erotettavissa on erikseen sonata– ja sinfonia da chiesa -tyylit sekä alla breve -tahtilajia käyttävä stile antico (vanha tyyli).
- Fantasiatyyli oli perintöä Bachilta ja hänen pojiltaan. Musiikissa se kuului korostuneena moduloimisena, kromatiikkana sekä äkillisenä kontrastoivuutena.
- Kuvallisuus (piktoriaalisuus) ja sävelmaalailu (luonto: linnut, myrsky, tuuli, sade jne.) tulivat oopperan ja näyttämömusiikin maailmasta myös soitinmusiikkiin. Paikoin maalailu lähestyi ohjelmallisuutta, kun runoja, romaaneja, näytelmiä ja antiikin aiheita käytettiin musiikin lähtökohtana. Tähän yhteyteen voi liittää tietyt efektit, kuten alla zoppa -musiikki (onnahtelu) sekä ombra-teho (varjo), jossa vaimean tai vahvan dynamiikan ja mollin sekä mahdollisesti pasuunan avulla kuvataan demonista ja kauhistuttavaa ulottuvuutta.
- Kansalliset tyylit olivat tärkeä osa eurooppalais-kosmopoliittista klassista sävellyskulttuuria: ainakin italialainen, ranskalainen, espanjalainen, englantilais-skottilainen (scotch snap), puolalainen, unkarilais-böömiläinen (usein alla zingara), venäläinen ja skandinaavinen tyyli olivat käytössä. Ne ovat tosin osin päällekkäisiä muiden tyylien kanssa.
Kolme universaalineroa
1780-luvulla Haydnia ymmärrettiin kaikkialla maailmassa: Haydn oli Mozartin, joka saavutti kypsän tyylinsä nimenomaan Haydnin (ja Bachin) vaikutuksesta, kera musiikin universaalinero, puhtain klassikko.
Kansanomaisuus ja korkea taide yhdistyvät klassismissa jäännöksettömästi: Haydnin sinfoniat ja oratoriot sekä Mozartin soitinmusiikki ja oopperat ovat siitä hyviä esimerkkejä. Haydn oli populaari kansanmusiikkielementtien runsaan käytön vuoksi (menuetit ja rondo-finaalit). Mozart kirjoitti miellyttääkseen sekä suurta yleisöä (”aasinkorvia”) että asiantuntijoita. Beethoven ei nuoruusvuosiensa pianovirtuoosivaiheen jälkeen ottanut enää yleisöä huomioon.
Lähteet ja kirjallisuutta
Heartz, Daniel 1995. Haydn, Mozart and the Viennese School 1740-1780. New York and London: W. W. Norton.
Man & Music. The Classical Era. From the 1740s to the end of the 18th century, toim. Neal Zaslaw 1989. London: Macmillan.
Die Musik des 18. Jahrhunderts, toim. Carl Dahlhaus etc. 1994 [1985] (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 5). Laaber: Laaber-Verlag.
Newman, Williams S. 1983 [1963]. The Sonata in the Classic Era. New York: W. W. Norton.
The New Oxford History of Music. The Age of Enlightenment 1745-1790, Volume VII, toim. Egon Wellesz & Frederick Sternfeld 1991 [1973]. Oxford etc.: Oxford University Press.
Ratner, Leonard G. 1980. Classic Music. Expression, Form, and Style. New York: Schirmer Books.
Rummenhöller, Peter 1983. Die musikalische Vorklassik. Kassel: Bärenreiter-Verlag; München: Deutscher Taschenbuch Verlag.