Oratorio kirkkomusiikin muotona
8.1.2007 / Tuppurainen, Erkki

Varhaiset oratoriot

Oratorion varhaiset juuret palautuvat vastauskonpuhdistukseen ja Filippo Nerin (1515-95) johtaman uskonnollisen kansanliikkeen rukouskokouksiin, jotka liittyivät roomalaiseen paastonajan musiikkikäytäntöön. Oratorioksi voidaan laskea Emilio de Cavalierin dialogilauda-perinteeseen liittyen vuoden 1600 tienoilla säveltämä Rappresentazione di anima e di corpo (Hengen ja ruumiin esittäminen).

Oratorio-nimitys esiintyy musiikin yhteydessä ensi kerran varsinaisesti 1640. Vielä tuolloin se tarkoitti oratoriossa (rukoushuoneessa) tai yleensä sakraalitilassa ja -yhteydessä esitettävää teosta. Hengellistä musiikkidraamaa symboloivan erityismerkityksensä oratorio sai 1600-luvun jälkipuoliskolla. Siitä alkaen teostyyppiin on liitetty tiettyjä musiikillisia tunnusmerkkejä. Kyseisiin tunnuksiin kuuluvat stile rappresentativo (inhimillisiä tunteita kuvaileva tyyli), kuorojen, soolojen ja kenraalibasson käyttö sekä dramaattisen dialogin, vuoropuhelun periaate. Oopperasta oratorion erottaa viime kädessä näyttämöllisten tehojen (lavastuksen, roolipukujen, näyttelemisen) puuttuminen.

1600-luvun oratorion jälkivaikutukseltaan mittavin nimi on Giacomo Carissimi (1605-74), jota saksalainen musiikkikirjailija Johann Mattheson (1681-1764) pitää myös modernin resitatiivin ja kantaatin luojana. Carissimi otti oratorioidensa aiheet etupäässä Vanhasta testamentista (Joona, Jefta, Abraham, Salomonin tuomio) ja muotoili ne kolmiosaisiksi, jolloin toisen ja kolmannen osan välillä oli saarna. Carissimilta on säilynyt 16 latinankielistä oratoriota, joiden esitys keskittyi paastonaikaan. Kertojan osuus saattaa olla solistinen (kenraalibassosäesteinen resitatiivi), motettimainen (kuoro) tai duetto. Kuoron osuus on kokonaisuutena keskeinen: se saa sekä dramaattisia että tapahtumia tarkastelevia ja niihin ikään kuin kantaa ottavia muotoja.

Carissimin oppilaita olivat mm. saksalainen Christoph Bernhard ja Marc-Antoine Charpentier, joka 24 oratoriollaan oli Ranskassa kyseisen muototyypin huomattavin edustaja. Carissimin esikuva vaikutti myös pohjoiseen Eurooppaan, mm. Kasper Försteriin ja Itämeren alueella toimineeseen Valentin Mederiin. Carissimin vokaalitaidetta käsittelevästä opaskirjasta (1639), jossa annetaan myös urkujensoiton ja kenraalibasson ohjeita, ilmestyi 1753 Saksassa kuudes painos.

Oratorio sävellysmuotona

Oratorio koostuu tyypillisesti seuraavista osatekijöistä:

1. Testo (historicus): kertoja korvaa näyttämöllisen havainnollisuuden. Osuus voi olla solistinen, duettomaisesti imitoiva tai kuorolle motettityyliin kirjoitettu.
2. Dramatisointi kasvaa dialogiasetelmista ja kuoron osuuksista. Päähenkilöiden vuorosanat ja kuoron osuus vievät toimintaa ja teoksen dramaattista ideaa eteenpäin.
3. Kuoron tehtäviä ovat

• kokonaisuuden rajaavat preludi ja postludi: alkuasetelma ja kokoava päätös, joiden avulla sävellyksen monumentaalirakenne saa eeppisyyttä, kahdenpuolisuutta ja majesteettisuutta
• tilannedramatiikka (esim. kansanjoukkojen vuorosanat) ja yleensä väkevämpää ilmentämistä kaipaavat osuudet, freskomaiset asetelmat ja arkkitehtoniset tehot
• lyyriset ja mietiskelevänsävyiset tuokiot, jotka edustavat ikään kuin kannanottoa tapahtuneeseen ja kääntävät joskus kärjen kuulijaan (vrt. J. S. Bachin passioiden koraalit)

Oratorio on luonteeltaan ei-liturginen hengellisen musiikin sävellysmuoto, joka pyrkii musiikin kautta emotionaalisesti vaikuttamaan kuulijoihin. Siksi se liittyi ajan moderneihin sävellyspyrkimyksiin, joihin kuuluivat mm. resitatiivi, sooloaaria ja konsertoiva madrigaali. Periaatteessa oratorio on italialais-katolinen vapaamuotoisen hengellisen musiikin haara samalla tavoin kuin passio kuuluu lähinnä saksalaisprotestanttiselle alueelle.

Oratorio 1700-luvulla

1700-luvun oratorio kasvoi 1600-luvun perinteestä. J.G. Waltherin (1732) mukaan oratorio tarkoitti hengellisen oopperan tai kertomuksen esittämistä kirkollisissa tai hovien tiloissa. Oratorion ainesosina hän mainitsee henkilöiden vuorosanat (soolot, duot, triot), voimakastehoiset kuorot jne. sekä toteaa, että

kokonaisuuden tulee musiikillisessa katsannossa sisältää runsaasti kaikkea, mitä taiteen keinoin vain pystytään nerokasta ja valikoitua tuottamaan.

Waltherin mainitsemiin aineksiin voidaan lisätä vielä dialogit ja ritornellot.

Italiassa oratorio kehittyi tähän sekä oopperan suuntaan rinnan kamarikantaatin kanssa. Latinan kielestä siirryttiin italiaan. Oratorioita ja kantaatteja sävelsivät mm. Alessandro Stradella ja Alessandro Scarlatti.

Saksalaissyntyinen G. F. Handel (Händel) omaksui oratoriomuodon opiskellessaan Italiassa ja juurrutti sen Englantiin. Hänen oratorioidensa suosio perustui, kuten muuallakin, paljolti siihen, että niitä voitiin esittää myös paastonaikoina, jolloin oopperanäytännöt eivät olleet sallittuja. Handelin oratoriot olivat esikuvina lukuisille myöhemmille, mm. saksalaisille ja ranskalaisille teoksille. Ensimmäiset oratorionsa, mm. pääsiäiseen liittyvän La Resurrezionen, joka oli tarkoitettu Alessandro Scarlattin Passione-oratorion jatkoksi, hän sävelsi Italiassa. Englannissa syntyneistä oratorioista jo ensimmäinen, Esther (1732), herätti suurta huomiota. Tunnetuimpia Handelin raamatullisista oratorioista ovat Saul, Israel Egyptissä, Messias (1741) ja Jephta (1751). Näiden lisäksi hän sävelsi useita maallisia oratorioita. Oratorioesitysten konsertinomaisiin piirteisiin kuului sekin, että Handel sävelsi niiden väliaikamusiikeiksi useita urkukonserttoja.

Messias-oratorioon, kuten moniin muihinkin Handelin kirkollisiin teoksiin, on vaikuttanut mm. Henry Purcellin edustama anthem-perinne. Siinä ei ole varsinaisesti etenevää juonta, vaan teoksen kolmessa osassa meditoidaan ja riemuitaan Jeesuksen syntymän, kärsimyksen ja ylösnousemuksen ympärillä.

Saksassa oratoriota muistuttavina muotoina voidaan passioiden ja historiasävellysten lisäksi mainita Dieterich Buxtehuden sarjoiksi järjestyneet iltamusiikit (Abendmusik), joiden linjaan J.S. Bachin kuudesta kantaatista koostuva Jouluoratorio (1734) myöhemmin liittyi. Bachin suppea Pääsiäisoratorio (BWV 249) taas voitaisiin katsoa yhtä hyvin kantaatiksi tai historiasävellykseksi. Hänen Helatorstaioratorionsa (BWV 11) onkin luokiteltu kantaatteihin kuuluvaksi.

Vuoden 1750 jälkeen oratoriosta syntyi uusia tyyppejä, jolloin tuloksena yleensä oli tunteikas hengellinen vokaaliteos. Sellaisen yleissävy on lyyrinen, tunteisiin vetoava, ja tarkasteleva, subjektiivinen aspekti astuu dramaattisen ja toimivan sekä dialogin tilalle. Etualalle kohoaa henkilöiden personoitujen tunteiden heijastaminen. Kyseisessä yhteydessä teosten kokonaisrakenne vastaavasti höltyy: yhteen, rajattuun tapahtumasarjaan pohjautumisesta luovutaan lyyristen kohtausten peräkkäin sijoittamisen hyväksi. Toiminnallisuuden korvaa tunnelmoiva aines, ja kokoavan yhteenvedon tarkoituksena on pakottaa kuulija ottamaan henkilökohtaisesti kantaa tapahtuneeseen.

G. F. Handelin esikuva vaikutti myöhempiin oratoriosäveltäjiin pitkälle 1800-luvulle saakka. Napolilaisen oopperan tyyli leimasi Joseph Haydnin ensimmäistä oratoriota Il ritorno di Tobia (Tobiaan paluu). Haydnin kaksi oleskelua 1790-luvulla Lontoossa innoittivat häntä laajamuotoisten messujen lisäksi oratorioiden Luominen (Die Schöpfung) ja Vuodenajat (Die Jahreszeiten) säveltämiseen. Oratorioiden teksteissä ja musiikin sävyssä korostuvat valistusajan optimismi ja ihmisen suhde luontoon. Edellisen teksti perustuu Raamatun luomiskertomukseen ja John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi (Paradise Lost), jälkimmäisen osittain James Thompsonin englantilaiseen runoelmaan.

Ludwig van Beethovenin oratorio Kristus Öljymäellä (Christus am Ölberge, 1801/1803) ei ehkä kuulu hänen innoittuneimpiin teoksiinsa. Sen dramaattisuus ja Kristuksen osuuden osoittaminen tenorisolistille tekevät siitä perinteestä poikkeavan.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös