Latinankieliset teokset
Lutherin näkemysten ansiosta latinan kieli säilytti asemansa luterilaisten koulukaupunkien jumalanpalvelusmusiikissa aina 1700-luvulle saakka. Perinteiset latinankieliset proprium-osat jäivät useammin pois käytöstä kuin ordinarium-osat ja vesperin Magnificat. Myös Te Deum säilytti asemansa aamurukouksen ja juhlatilanteiden musiikissa. Magnificatista kehittyi myöhemmin myös virsisäkeistöin täydennetty malli (mm. J. S. Bach). Usein latinankielisiä tekstejä muutettiin reformoitujen näkemysten mukaisiksi poistamalla tai muuttamalla mm. Neitsyt Marialle osoitettuja osuuksia.
Motetin Jesu dulcis memoria alkua
Latinankielisten motettien yleisnimitys oli cantio sacra (monikko: cantiones sacrae). Nimityksen perustana oli keskiaikainen cantio-perinne: yksinkertaiset latinankieliset laulut, jotka joskus kasvoivat moniäänisiksi ja joita saatettiin sijoittaa myös jumalanpalvelusten musiikiksi. Motetteja sävelsivät mm. Bartolomäus Gesius, Michael Praetorius ja Samuel Scheidt. Myöhemmin latinan käyttö yhdistyi musiikilliseen stile anticoon vielä mm. Johann Theilen, Johann Rosenmüllerin, Dieterich Buxtehuden ja Johann Philipp Kriegerin (yli sata kadonnutta messua) teoksissa.
Koulukuorojen suosiossa oli erityisesti Michael Praetorius (1571-1621, mm. Musae Sioniae). Latinankielisen motettiperinteen viimeinen suuri kokoomateos oli Erhard Bodenschatzin kaksiosainen Florilegium portense (1618/1621), jossa on 271 motettimaista, jumalanpalveluskäyttöön tarkoitettua sävellystä 89 säveltäjältä. Yli 2/3 niistä on kahdeksanäänisiä ja 9/10 latinankielisiä. Kokoelma oli käytössä mm. Suomessa ja vielä 1700-luvulla.
Messuja sävellettiin erityisesti Keski-Saksassa, lähinnä kuitenkin mm. Dresdenin katolisen hovin käyttöön. Dresdenissä toimi mm. Jan Zelenka, jonka merkittävät kirkkomusiikkiteokset ovat tulleet tunnetuksi vasta viime aikoina. Erityiseksi luterilaiseksi messutyypiksi vakiintui kaksiosainen messu (Missa brevis), joka sisälsi vain Kyrien ja Glorian. J.S. Bach sävelsi suuren h-molli-messunsa (1733/1748?) lisäksi neljä tällaista ”lyhyttä messua”. Näissä tilaussävellyksissä hän käytti paljon ns. parodiamenettelyä eli hyödynsi muihin tarkoituksiin laatimiaan sävellyksiä.
Saksasta käsin levinneen luterilaisuuden piirissä moniäänistä niin latinan- kuin kansankielistä kirkkomusiikkia sävellettiin ja julkaistiin mm. Böömissä, Unkarissa, Pohjoismaissa ja Baltian maissa. 1600- ja 1700-lukujen sotien ja poliittisten mullistusten takia näiden alueiden kirkkomusiikki ei kuitenkaan päässyt pysyvään kukoistukseen.
Englannissa Kuningas Henrik VIII:n politiikka johti anglikaanisen kirkon muotoutumiseen. Tämä säilytti perinteisten jumalanpalveluskäytäntöjen lisäksi myös musiikkiperinteitä. The Book of Common Prayer (1549/1550) muodosti perustan rikkaalle englanninkieliselle kirkkomusiikille, joka kukoisti erityisesti kuningatar Elisabet I:n aikana. Säveltäjiä olivat mm. Christoph Tye, Thomas Tallis ja (katolinen) William Byrd. Messun (Holy Communion) lisäksi säilyivät aamu- ja iltarukoukset (Matins ja Evensong). Perinteisen psalmilaulun ohelle kehittyi faux bourdon -tekniikan pohjalta vähitellen moniääninen ”anglikaaninen psalmodia” (anglican chant), jolle tyypillistä on kuorin kahden puolen sijoitettujen kuororyhmien vuorottelu.
Motetti jumalanpalvelusmusiikkina
Luterilaisen jumalanpalvelusmusiikin kontrastoiviksi rinnakkaislinjoiksi vakiintuivat 1500-luvun jälkipuoliskolta alkaen motettimainen ja harmonis-homofoninen kudostyyppi. Koraalimotetit kasvoivat vanhan polyfonisen tyylin pohjalta. Niissä säilyi läpiviety imitointi, ja cantus firmus sijoitettiin edelleen tenoriääneen.
Lechner: Du bleckst dein Zähn
Praetorius: Mit Zimbeln
Vuoden 1600 tienoilla kukoistivat uudentyyliset virsiteksteihin sävelletyt motetit, joissa tekstiä elävöittävät homofonian ja polyfonian vuorottelu, dramaattinen ilmaisu ja tekstin yksityiskohtien musiikillinen värittäminen. Erottuvaa cantus firmusta ei useinkaan (tai ainakaan välttämättä) ole. Tämän sävellystyypin varhaisia edustajia olivat mm. Leonhard Lechner, Adam Gumpelzhaimer, Hans Leo Hassler ja tunnetuimpana Michael Praetorius. Viimeksi mainittu sävelsi satoja motetteja, jotka ovat rakenteeltaan hyvin vaihtelevia. Kyseisenlaiset motetit liittyivät koulukaupungeissa vuoden 1600 tienoilla vilkkaimmillaan harjoitettuun alternatim-käytäntöön, jossa yksiäänisen laulun ja moniäänisen kuorolaulun vuorotteluun toivat vaihtelua myös urut ja muut soittimet.
Katkelma Eccardin Preussische Festliederistä
Evankeliumimotetit oli yleensä tarkoitettu jumalanpalveluksen luontevaksi osaksi ja liittymään kantilloituun raamatuntekstiin. Jo 1500-luvun lopulla syntyi kokonaisia evankeliumimotettien vuosikertoja, joita 1600-luvun puolella sävelsivät mm. Melchior Vulpius ja Melchior Franck. Tekstimotetteja (Spruchmotette) kirjoitettiin myös muihin, ennen kaikkea psalmiteksteihin ja varsinkin vespereitä rikastuttamaan.
Kantionaalityyli
Perinteinen tapa sijoittaa cantus firmus tenoriääneen alkoi väistyä. Uudenlaiseksi yksinkertaisen ”kuorolaulun” perustyypiksi muotoutui imitaatioton, partituurinotaatiota käyttävä koraalisoinnutus, jossa cantus firmus siirtyi sopraanoääneen. Sävelkudos sai harmonis-homofonisen yleisleiman. Äänet alkavat ja päättyvät periaatteessa yhtaikaa, ja selkeät kadenssit ja partituurinotaatio ovat tyypillisiä. Koska samalla moniäänisellä versiolla lauletaan yleensä useita säkeistöjä, tekstisisällön heijastaminen on yleisluonteisempaa ja ilmaisu vähemmän yksilöllistä kuin läpisävelletyssä tyylissä. Tällaisia sävellyksiä julkaistiin usein kantionaaleiksi kutsutuissa kokoelmissa.
Kantionaalityylin ensimmäinen kukoistus ajoittuu noin vuosiin 1580-1630. Seuraavassa luetellaan kyseisen kauden edustajia ja heidän sävellyskokoelmiaan tyypillisine nimineen:
| Lucas Osiander (1534-1604) | 1586 | Fünfftzig Geistliche Lieder und Psalmen. Mit vier Stimmen auff Contrapunctsweise (für die Schulen und Kirchen) |
| Sethus Calvisius (1556-1615) | 1597 | Harmonia Cantionum Ecclesiasticarum. Kirchengesänge und geistliche Lieder D. Lutheri und anderer frommen Christen mit 4 Stimmen kontrapunktsweise richtig gesetzt |
| Johannes Eccard (1553-1611) | 1597 | Geistliche Lieder / Auff den Choral oder gemeine Kirchen-Melodey – – mit Fünff Stimmen componiret |
| Andreas Raselius (1562/64-1602) | 1599 | Regenspurgischer Kirchencontrapunct m. 5 Stimmen gesetzt |
| Bartholomäus Gesius (1555/62-1613) | 1601 | Geistliche Deutsche Lieder |
| Joachim Decker (?-1611) | 1604 | Melodeyen Gesangbuch (hampurilaismuusikoiden yhteinen julkaisu) |
| Hans Leo Hassler (1564-1612) | 1608 | Kirchengesänge / Psalmen und geistliche Lieder, auf die gemeinen Melodeien mit 4 Stimmen simpliciter gesetzet |
| Melchior Vulpius (1570-1615) | 1609 | Ein schön geistlich Gesang-Buch |
| Johann Hermann Schein (1586-1630) | 1627 | Cantional (partituurinotaatio + bassonumerot) |
Ambrosius Lobwasserin ranskankielisten mallien mukaista psalttaria (1573) alettiin vuosisadan lopulla vieroksua liiallisen ”reformoituna”: Sen kilpailijaksi julkaisi Cornelius Becker luterilaisittain painotetun psalttarin (1602), johon kantionaalityyppiset sävelitykset laativat Sethus Calvisius 1605 ja Heinrich Schütz 1628.
Uudentyyppiset virsisävelmät
Liturgiseen perinteeseen ja Raamatun teksteihin liittyneiden reformaatioajan virsien rinnalle nousseiden kantionaalilaulujen ylä-äänen melodiat saattoivat siirtyä virsisävelmiksi. Jotkin uudet virret taas olivat alun perin teksteiltään maallisia soololauluja ja tanssirytmisiä. Esimerkiksi Jacob Regnartin villanellan tyyppisen Venus, du und dein Kind -laulun sävelmään sovitettiin useita tekstejä, kuten Auf meinen lieben Gott (Mun hyvään Herraani).
Vieläkin suositummaksi tuli Hans Leo Hasslerin lemmenlaulun Mein Gmüt ist mir verwirret sävelmä, jonka tekstiksi liitettiin aluksi Herzlich tut mich verlangen (Pois täältä maailmasta) ja myöhemmin kärsimysaiheinen O Haupt voll Blut und Wunden (Oi rakkain Jeesukseni). Italialaisen Giovanni Gastoldin tanssilauluun taas sijoitettiin riemukas teksti In dir ist Freude.
Musiikiltaan vaativampia olivat Philipp Nicolain virsiteksteihin Wie schön leuchtet uns der Morgenstern (On kirkas aamutähti nyt) ja Wachet auf, ruft uns die Stimme (”Herätkää!” niin huuto kaikaa) syntyneet ja vuonna 1599 julkaistut sävelmät, joiden säveltäjästä ei ole tietoa. Ne muodostivat myöhemmin rungon lukuisille laajoille urku- ja kuorosävellyksille.
Lähteet ja kirjallisuus
Bernsdorff-Engelbrecht, Christiane 1980. Geschichte der evangelischen Kirchenmusik. Einführung. Wilhelmshaven: Heinrichshofen.
Blume, Friedrich & Finscher, Ludwig 1965. Geschichte der evangelischen Kirchenmusik. 2., neubearb. Aufl. Kassel.
Blume, Friedrich 1975. Protestant Church Music: A History. London: Gollancz.
Ling, Jan 1983. Europas musikhistoria -1730. Stockholm: Esselte Studium.
Moberg, Carl-Allan 1932. Kyrkomusikens historia. Uppsala.
Moser, Hans Joachim 1954. Die evangelische Kirchenmusik in Deutschland. Berlin – Darmstadt: Merseburger.
Natur och Kulturs Musikhistoria. Toim. Kjellberg, Erik. Stockholm: Natur och Kultur 1999.