Stile anticosta oopperatyyliin
Napolilainen oopperatyyli vaikutti varsinkin Italiassa oratorioiden lisäksi myös liturgisiin tilanteisiin sävellettyyn musiikkiin, joskin siinä pyrittiin pitäytymään polyfoniseen stile antico -perinteeseen. Claudio Monteverdin jälkeisistä italialaisista katolisen kirkkomusiikin säveltäjistä tunnetaan erityisesti Francesco Cavalli (mm. Requiem), J. S. Bachin ihailema Giovanni Legrenzi ja Alessandro Scarlatti. Vanhaa tyyliä suosi Bologna-koulukunta tunnetuimpana edustajanaan myös historiantutkijana ansioitunut Gian Battista Martini, ”Padre Martini”.
Saksalaisella kielialueella työskentelivät kirkkomusiikin parissa monet italialaiset kuten Antonio Caldara ja Antonio Lotti Wienissä. Viimeksi mainitun teoksista tunnetaan hyvin moniääniset ja kromatiikkapitoiset Crucifixus-teokset. Wienissä saavutti mainetta myös merkittävän oppikirjan Gradus ad Parnassum laatinut Johann Joseph Fux. Dresdenin musiikkia harrastaneessa hovissa toimivat böömiläissyntyinen Jan Dismas Zelenka ja Hampurista kotoisin ollut Johann Adolph Hasse.
Ranskan Ludvig XIV:n hovisäveltäjinä tulivat tunnetuiksi Jean Baptiste Lully (mm. laaja Te Deum) ja Michel-Richard de Lalande. Kuningas arvosti myös Pariisin Sainte-Chapellessä toiminutta Marc-Antoine Charpentier’ta. Tämän kirkollisia sävellyksiä on säilynyt lähes 400, mm. oratoriota läheneviä motetteja ja Vanhan testamentin Valitusvirsiin pohjautuvia pitkänperjantain sävellyksiä (Leçons de ténèbre). Samanlaisen sarjan sävelsi myös erityisesti cembalo- ja urkusäveltäjänä tunnettu François Couperin. Tunnetuimmaksi Charpentier’n sävellyksistä on tullut aikakaudelleen tyypillinen Te Deum. Häntä pidetään myös ranskalaisen joululaulu-sävellystyypin (Noël) käyttöön ottajana.
Katolisen kirkon jumalanpalveluskäytännössä saatettiin paikallisesti ja rajoitetusti hyväksyä myös soitinmusiikki. Arcangelo Corelli (1653-1713) ja Giovanni Battista Bassani olivat kirkkosonaatin (Sonata da chiesa) tunnettuja edustajia. Tätä perinnettä jatkoivat vielä Joseph Haydn ja W. A. Mozart.
Kun Stabat mater -sekvenssi palautettiin katolisen kirkon liturgiseen käyttöön, siitä tuli varsin suosittu. Nuorena kuolleen Giovanni Battista Pergolesin osaksi napolilaisen oopperan tyyliin säveltämä Stabat mater (1736) tuli tunnetuksi ympäri Eurooppaa. Teos oli tarkoitettu miespuolisille sopraanolle ja altolle sekä soittimille.
Värikäs hahmo oli Georg Joseph Vogler (”Abbé Vogler”, 1749-1814), joka mm. Mannheimissa, Tukholmassa ja Darmstadtissa toimiessaan esitti monia uusia ideoita, mm. urkujenrakennuksen ”yksinkertaistamisjärjestelmän”.
Wieniläisklassinen messu
1700-luvun loppupuolelta lähtien kirkkomusiikin kehitys poikkesi katolisissa maissa protestanttisesta yksikertaisuutta korostavasta suuntauksesta. Niissä muotoutui sinfoninen kirkkotyyli, joka oli ennen kaikkea ruhtinaspiispain musiikkia. Yhä enemmän konsertin luonteisia messuja ja vespereitä sävellettiin mm. Etelä-Saksan ja Itävallan hoveissa ja luostareissa, Firenzessä, Versailles’ssa ja Böömissä. Messujen nimitykset Missa brevis (lyhyt messu) ja Missa solemnis (juhlallinen messu) kuvaavat myös esityskokoonpanon laajuutta.
Haydnin messun Credo-osaa
Ajan messuille ovat tyypillisiä kuoron ja soolokvartetin vuorottelu sekä Benedictus-osien lyyriset laulu- ja soitinsoolot vastakohtana monien muiden osien perinteiselle polyfonialle. Gloria-osa päättyy usein laajaan Aamen-fuugaan, ja runsastekstisissä Gloria– ja Credo-osissa tekstin osuudet saattaa esiintyä tiivistettyinä, yhtä aikaa eri äänissä. Menettelyyn vaikutti myös pyrkimys musiikin ”sinfoniseen” rakenteluun.
Itävallan keisari Josef II pyrki hallituskautenaan 1780-90 rajoittamaan katolisen kirkon mahtia ja sen yhteydessä myös vähentämään jumalanpalvelusten loisteliaisuutta, musiikki mukaan luettuna. Tällaisia valistusajan yksinkertaista sävellystyyppejä edustivat muun muassa joulunajan pastoraalimessu sekä ”saksalainen laulumessu”.
Haydnin veljekset
Michael Haydn asettui vuonna 1762 Salzburgiin ja sävelsi seuraavina vuosikymmeninä noin 360 kirkkomusiikkiteosta. Samoina aikoina hänen vanhempi veljensä Joseph Haydn toimi ruhtinas Eszterházyn hovissa Eisenstadtissa, Wienin eteläpuolella. Molemmat olivat kasvaneet kirkkomusiikkiin jo kuoropoikina.
Jo Joseph Haydnin Stabat mater ja Cecilia-messu herättivät kansainvälistäkin huomiota, mutta maineikkaimmiksi kohosivat hänen myöhäiskautensa suuret teokset, kaksi oratoriota sekä mm. kaksi ”urkusoolomessua”, joiden Benedictus-osissa on solistiset urkuosuudet, Nelson-messu, Theresia-messu ja Harmoniamessu. Erikoisuutena voidaan pitää hänen jousikvartetille säveltämäänsä passiomusiikkia Die sieben letzten Worte unseres Erlösers am Kreuze, jonka hän myöhemmin laajensi orkesteriteokseksi. Merkittäviä messuja sävelsivät myös mm. Georg Reutter ja Antonio Salieri.
W. A. Mozart
Wolfgang Amadeus Mozart toimi pitkän aikaa Salzburgissa arkkipiispojen palveluksessa. Hän joutui vaikeuksiin arkkipiispa Colloredon kanssa tämän toteuttaessa 1780-luvulla keisarin rajoittavia liturgisia uudistuksia.
Mozartin Requiemin sopraanosooloa
Mozartin säveltämiksi on tunnistettu 16 kokonaista messua, mm. Kruunajaismessu (Krönungsmesse). Maineikkain on keskeneräiseksi jäänyt ja lähinnä Mozartin oppilaan Franz Xaver Süssmayrin täydentämä Requiem (1791). Requiem (Introitus – Kyrie – Graduale – Tractus – Sekvenssi – Offertorio – Sanctus / Benedictus – Agnus Dei – Communio) värikkäine Dies irae -sekvensseineen tulikin myöhemmin entistä suositummaksi sävellysmuodoksi.
Myös Mozartin laaja c-molli-messu jäi keskeneräiseksi. Molemmat teokset hän sävelsi Wienissä, jossa niiden säveltäminen ei enää ollut hänen virkatehtävänsä. Tunnettuja ovat myös Mozartin ”vanhassa tyylissä” pysyttelevä pienimuotoinen Ave verum corpus ja italialaiseen kantaattityyliin sävelletty soolomotetti Exsultate, jubilate.
Lähteet ja kirjallisuus
Leuchtmann, Horst (Hrsg.) 1998, Motette und Messe. Handbuch der musikalischen Gattungen, Bd. 9. Herausgegeben von Siegfried Mauser. Laaber: Laaber-Verlag.
Wilson-Dickson, Andrew 1996. Musik i kristen tradition. Stockholm: Verbum.