1900-luvun kirkkomusiikki
17.12.2007 / Tuppurainen, Erkki

Luterilainen kirkkomusiikki

Saksassa Max Reger, joka oli katolinen, työskenteli luterilaisen musiikin parissa ja sävelsi mm. koraalikantaatteja (esim. O Haupt voll Blut und Wunden), kuoro- ja soololauluja, urkukoraaleja ja koraalifantasioita. Sigfrid Karg-Elert pyrki liittämään musiikkiinsa impressionistista värikkyyttä. Heinrich Kaminskin Psalmi 130 (Aus der Tiefe) on tunnettu uusien pyrkimysten edustaja. Karl Strauben toiminta Leipzigin Tuomaan kirkon urkurina ja kanttorina oli erityisen merkittävä Saksan maailmansotien välisenä kautena. Hän toi esiin Bachin ja vanhempien säveltäjien urkuteoksia ja esitti kansallissosialististen vallanpitäjien vastahangasta huolimatta Bachin kantaatteja jumalanpalveluksissa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen musiikissa olivat vastakkain ekspressionismin pohjalta kasvanut modernismi ja uusklassismi. Viimeksi mainittu vaikutti ratkaisevasti kirkkomusiikkiin. Kirkon ja valtion ero tapahtui Saksassa Weimarin tasavallan aikana 1919-34. Vuonna 1922 perustettiin Deutsches Evangelisches Kirchenbund, 28 maakirkon liitto, jonka käyttöön otettiin 1923 Evangelisches Gesangbuch. Kansallissosialismi rajoitti kirkon ja kirkkomusiikin kehitystä vuoden 1934 jälkeen: aikakautta leimasi ”kirkkotaistelu” Saksalaisten kristittyjen (Deutsche Christen) ja Tunnustuksellisen kirkon (Bekennende Kirche) välillä.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin 1948 Evangelische Kirche in Deutschland (EKD), joka sai uuden agendansa 1954. Das Evangelische Kirchengesangbuch (EKG, 1950) rakentui koraalirestauraation perustalle ja toimi esimerkkinä muiden luterilaisten maiden virsikirjojen uudistamiselle.

Kirkkomusiikin uudistajien lehtenä esiintyi Musik und Kirche (1929-). Berneuchenin ja Alpirsbachin liturgiset liikkeet korostivat elävää jumalanpalvelusta, gregorianiikkaa, diatonisuutta ja laulullisuutta. Nuorisoliikkeen (Jugendbewegung) rinnalla esiintyivät laululiike (Singbewegung) ja urkujenuudistusliike (Orgelbewegung) johtohahmoinaan mm. Wilibald Gurlitt ja Christhard Mahrenholz. Kanttorin virka ja koulutus vakiintui toisaalta kirkkomusiikkikouluihin, toisaalta muihin musiikkioppilaitoksiin, myöhempiin musiikkikorkeakouluihin. Oskar Söhngen tunnetaan musiikin teologia -käsitteen luojana.

Kanttorin tehtäviin pyrittiin jälleen palauttamaan ”järjestetty kirkkomusiikki” vespereineen, iltamusiikkeineen, kantaattijumalanpalveluksineen ja konsertteineen. Seurakuntalaulun edistäminen (Gemeindesingarbeit) ja pasuunakuorojen johtaminen on ollut varsinkin seurakuntalaisten ja seurakuntien johdon suosimaa toimintaa.

Vuosisadan alkupuolta leimasi historismin ja ajankohtaisuuden vaatimusten ristiriita. Kirkkomuusikkosäveltäjien esikuvana oli uusklassismin edustaja Paul Hindemith. 1500-1600-lukujen musiikkia tuotiin esille ”käyttömusiikkina” (Gebrauchsmusik). Suosittuja muotoja olivat motetit, hengelliset konsertot, kantaatit, biciniumit, historiat, oratoriot, fuugat, toccatat, passacagliat ja muunnelmasarjat. Klassiset koraalisävelmät olivat suosittuja uusien sävellysten aineksina. Psalmi-, evankeliumi- ja epistolasävellykset tarkoitettiin yleensä sijoitettaviksi jumalanpalvelukseen. Perinteisiä muotorakenteita ja sävellystekniikoita maustoivat dissonanssit, kvartti- ja kvinttikulut sekä -harmoniat, karu diatonisuus, polyfonisuus ja monikuoroisuus.

Tunnetuimpia uusklassisista säveltäjistä olivat:

• Kurt Thomas – edelläkävijä (mm. Messu 1925, Markus-passio, jouluoratorio)
• Ernst Pepping (mm. Spandauer Chorbuch, tekstimotetit, Choralmesse / Deutsche Messe, koraalipartitat uruille)
• itävaltalainen Johann Nepomuk David (mm. laaja Choralwerk uruille)
• Schütziä erityisesti ihaillut Hugo Distler (mm. Geistliche Chormusik, Der Jahrkreis, Choralpassion, Weihnachtsgeschichte, koraalipartitoja)
• Günter Raphael (mm. Geistliche Chormusik)
• Wolfgang Fortner
• Ernst Krenek
• Hans Friedrich Micheelsen (mm. ”käyttömusiikkiteos” Organistpraxis)
• urkusointiin uusia värejä etsinyt Helmut Bornefeld (Das Choralwerk)
• puhekuorotekniikkaakin kokeillut Siegfrid Reda (mm. Chormusik, koraalikonserttoja uruille)
• Johannes Drießler
• Jan Bender
• Gerhard Schwarz
• Wolfgang Stockmeier
• Wilhelm Ehmann harrasti puhallinmusiikkia. Kantorei-käytännön elvyttämiseksi koottiin mm. Evangelisches Kantoreibuch
• Heinz Werner Zimmermannin ja Friedrich Zippin teoksissa kuului jazzmusiikin vaikutus.

Katolinen kirkkomusiikki

Katolisen kirkkomusiikin alueella jatkui 1900-luvulla oratorion suosio. Händel-perinteeseen liittyivät lähinnä uusklassikot, sveitsiläissyntyinen mutta Ranskassa toiminut Arthur Honegger (Le Roi David – Kuningas Daavid, Jeanne d’Arc au bûcher – Jeanne d’Arc polttoroviolla; viimeksi mainitussa teoksessa erilaisiin musiikin tyyleihin yhdistetään myös puherooleja) ja sveitsiläinen Frank Martin (Golgotha). Oratorion kaltainen ilmiö ovat olleet 1900-luvulla harrastetut kirkkotilaan sijoitetut dramaattiset teokset kuten Martinin musiikki näytelmään Jokamies ja englantilaisen Benjamin Brittenin kirkkoparaabelit eli -näytelmät.

Kirkkomusiikin säveltäjät ovat katolisissakin piireissä vältelleet uusimpia virtauksia. Uusklassismiin kuuluviksi on 1900-luvulla katsottu:

• Ranskan Darius Milhaud ja Francis Poulenc
• Itävallan Joseph Ahrens, Johann Nepomuk David, Anton Heiller ja J. F. Doppelbaur
• Belgian Floor Peeters
• Hollannin Hendrik Andriessen ja Hermann Strategier
• Unkarin Zoltán Kodály (Psalmus Hungaricus)
• Slovakian Leos Janacek (Glagolska Mse – Glagoliittimessu)

Messuja ovat säveltäneet myös monet ei-katoliset säveltäjät kuten Paul Hindemith, Ernst Krenek ja Benjamin Britten (War requiem – Sotarequiem).

Moderniudessaan poikkeava oli erityisesti urkusävellyksistään tunnettu ranskalainen Olivier Messiaen. Katolisuus on selkeästi esillä myös hänen teostensa ja niiden osien nimissä ja motoissa. Alun perin orkesterille sävelletystä teoksesta L’Ascension (Taivaaseen astuminen) Messiaen muokkasi urkuversion. Muita hänen urkuteoksiaan ovat muiden muassa La Nativité du Seigneur (Herran syntymä), Les Corps glorieux (Kirkastetut ruumiit), Messe de la Pentecôte (Helluntaimessu) ja Méditations sur le Mystere de la Sainte Trinité (Pyhän kolminaisuuden mysteerin mietiskelyjä). Hänen viimeisiin teoksiinsa kuului ooppera Saint Francois d’Assise (Pyhä Fransiskus Assisilainen).

1900-luvun loppupuolella herättivät puolalaiset Krzysztof Penderecki (Luukas-passio) ja Henryk Gorecki laajaa huomiota kirkkomusiikkiteoksillaan. Vasta vuosituhannen lopulla pääsi esille tshekkiläinen Petr Eben.

Vaikka Editio Medicaea -kokoelmaa yritettiin virallisesti pönkittää, sen syrjäytti uusi Editio Vaticana (1905-23), mm. Graduale Romanum 1908, Antifonale Romanum 1912). Paavin Motu proprio -ohje vuodelta 1903 pyrki ohjaamaan kirkkomusiikkia restauraatioihanteiden suuntaan. Peter Wagnerin mensuraaliteoriat samoin kuin Dom Mocquereaun ajatuksiin perustuvan ns. ekvalismin on viime aikoina syrjäyttänyt Eugene Cardinen ja Godehard Joppichin edustama semiologia, sanojen rytmeihin perustuva neumien tulkinta. Editio Vaticanan korvaajaksi on suunnitteilla kriittinen gregoriaanisen kantaohjelmiston editio, jota ennakoi kahden perinteen mukaiset neumimerkinnät sisältävä Graduale Triplex. Muunkinlaisia näkemyksiä on esitetty, mm. unkarilainen László Dobszay on korostanut kirkkolaulun yhteyttä kansanmusiikkiin.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen ohje Constitutio de sacra liturgia (1963) on vaikuttanut voimakkaasti katolisen kirkon musiikin viimeaikaiseen kehitykseen. Kansankielen, kansallisten musiikkiperinteiden ja ”rytmikkään” musiikin suosiminen on jättänyt perinteisen ja myös taiteellisesti vaativan musiikin monin paikoin kokonaan syrjään. Saman kohtalon on käytännössä kokenut sinänsä ihanteelliseksi tunnustettu gregoriaaninen laulu.

Ekumeeninen harrastus on johtanut siihen, että vuonna 1973 ilmestyneessä saksankielisten katolisten Gotteslob-laulukirjassa on paljon aineksia mm. protestanttisista kirkoista.

Kirkkomusiikin muodot liturgisen käytännön ulkopuolella

Uusklassisuus leimasi myös Igor Stravinskyn toista sävellyskautta 1920-luvulta alkaen. Hän käytti monen muun varsinaisesti kirkkomusiikkiin liittymättömän säveltäjän tapaan perinteisiä kirkkomusiikin muotoja. Tällaisia hänen teoksiaan olivat Psalmisinfonia ja Messu.

Toisen maailmansodan jälkeen Darmstadtin nykymusiikkikurssit ja Donaueschingenin nykymusiikkipäivät ulottivat vaikutuksensa osittain myös kirkkomusiikkiin. Moderneja keinovaroja, mm. elektronimusiikkia harrastivat enemmän tai vähemmän kirkollisissa teoksissaan mm. Ernst Krenek (Lamentatio Jeremiae Prophetae – Profeetta Jeremian valitus), Karlheinz Stockhausen (Gesang der Jünglinge im Feuerofen – Kolmen miehen kiitosvirsi tulessa) ja Mauricio Kagel.

Lähinnä ortodoksisen kirkon perinteeseen hakeutuivat englantilainen John Tavener ja virolainen Arvo Pärt (mm. Johannes-passio) yksinkertaisen meditatiivisilla teoksillaan.

Pohjoismaat ja Baltia

Saksasta lähteneet uudistusliikkeet vaikuttivat voimakkaasti Pohjoismaidenkin kirkkomusiikkiin. Tanskan 1900-luvun uusklassisia säveltäjiä olivat Carl Nielsen, Knud Jeppesen, Bernhard Lewkowitch ja Mogens Wöldike, Norjassa vastaavasti Arild Sandvold. Urkuri ja musiikintutkija Finn Viderøn toiminta liittyi urkujenuudistusaatteisiin, joita edustava Tanskan urkujenrakennus tuli toisen maailmansodan jälkeen maineikkaaksi.

Viime vuosikymmeninä aktiivisia kirkkomusiikin säveltäjiä ovat olleet erityisesti norjalaiset kuten Fartein Valen, Knut Nystedt, Egil Hovland ja Trond Kverno sekä Islannin Pál Isolfsson. Tanskassa käytettyjen virsisävelmien tutkija Henrik Glahn on saanut työnsä jatkajaksi Ruotsin ja Suomen osalta suomalaisen T. I. Haapalaisen ja ruotsalaisen Harald Göranssonin.

Ruotsissa Otto Olsson liittyi vuosisadan alussa vielä romanttiseen perinteeseen. Uusklassisessa hengessä ovat Hilding Rosenbergin jälkeen työskennelleet mm. Gunnar Thyrestam, Sven-Erik Bäck, Bengt Hambraeus ja Sven-Eric Johansson. Kirkkomusiikkikoulutuksen ja virsikirjatyöskentelyn johtavaksi hahmoksi kohosi Harald Göransson, joka osallistui vuoden 1960 yhteispohjoismaisen Nordisk koralbokin valmistamiseen. Mm. Eric Ericsonin edustama Ruotsin korkeatasoinen kuorokulttuuri on tunnettua myös kirkkomusiikin alueella, ja urkujenrakennukseen on panostettu voimakkaasti. Merkittäviä vaikuttajia ovat olleet Ruotsin kirkkomusiikin tutkija Folke Bohlin ja katoliseen kirkkoon siirtynyt gregorianiikan asiantuntija Anders Ekenberg.

Baltian maiden kirkkomusiikin elpymistä osoitti muiden muassa Latvian Aldonis Kalninsin sekä Viron August Topmanin ja Cyrillus Kreekin toiminta. Kehitys pysähtyi kuitenkin neuvostovallan aikana 1990-luvulle saakka. Sen jälkeen ovat sävellystoiminnan lisäksi virinneet myös hengellisen kansanmusiikin harrastus ja kirkkomusiikin tutkimus.

Euroopan ulkopuolinen musiikki ja sen vaikutus Euroopan kirkkomusiikkiin

Kristillisten kirkkojen lähetystyö Euroopan ja eurooppalaisvaikutteisten maiden ulkopuolella pyrki 1800-luvulta alkaen levittämään myös saksalais- tai anglosaksistyyppistä jumalanpalvelusmusiikkia uusille alueille. Paikalliset musiikkiperinteet koettiin pakanallisiksi ja primitiivisiksi. Vasta 1950-luvulta lähtien ”uudet kirkot” alkoivat itsenäistyä ja etsiytyä oman perinteisen kulttuurinsa ja myös musiikkinsa pariin. Myös vanhat kristilliset kirkot alkoivat vähitellen tutustua ”lähetysmaiden” musiikkiin. Tätä kautta myös afroamerikkalainen musiikki alkoi saavuttaa ymmärtämystä.

Kongon katolisen kirkon piirissä syntyi Missa luba ja Argentiinassa Misa Criolla, jotka tulivat tunnetuiksi myös Euroopassa. Vatikaanin II konsiilin ohje Musicam Sacram korosti tarvetta mukautua paikallisiin kulttuureihin. Voimakkaan ekumeenisen liikkeen piirissä pyrittiin 1900-luvun lopulla hakemaan yhteisiä näkemyksiä jumalanpalveluksesta ja sen musiikista. Tässä yhteydessä tulivat iskusanoiksi sellaiset sanat kuin enkulturaatio ja kontekstuaalisuus. Kun Kirkkojen Maailmanneuvoston laulukirjassa Cantate Domino vuonna 1957 oli vain kuusi prosenttia aasialaisia, siis eurooppalaisen perinteen ulkopuolisia lauluja, vuoden 1991 kirjassa Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian osuus ylitti jo 50 %.

Vaikka Euroopan luterilaisissa kirkoissa restauraation rinnalla luotiin myös uutta virsiaineistoa, läpimurron saavuttivat vasta Saksan 1960-luvun ”uudet hengelliset laulut”, joissa Euroopan ulkopuoliset piirteet usein olivat leimaa-antavina. Ne levisivät mm. Tutzingin evankelisesta akatemiasta. Uudeksi käsitteeksi on muodostunut ”Sacro-Pop”. Evankelioivien laulujen ja lastenlaulujen harrastus on ollut yhä voimakkaampaa. Pariisin lähellä sijaitsevan Taizé-yhteisön yksinkertaisten säkeistöjen toistoon perustuva tyyli on saavuttanut suuren suosion – lauluja on säveltänyt ennen muita Jacques Berthier. Mainittujen uusien piirteiden lisäksi vuodesta 1994 lähtien käyttöön otettua uutta yhteissaksalaista virsikirjaa Evangelisches Gesangbuch (EG), jonka runkona on vielä EKG, leimaa myös ekumeenisuus.

Kirkkokuntien rajat ylittävissä karismaattisissa liikkeissä ovat etusijalla olleet ”raamattulaulut” sekä lyhyet, akklamaation kaltaiset laulut, kuten Taizé-laulut. Laajalti on pantu merkille yksinkertaista musisointia suosivien ”ylistyskuorojen” leviäminen.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös