1800-luvun katolinen kirkkomusiikki
11.10.2007 (Päivitetty 23.1.2020) / Tuppurainen, Erkki

Ludwig van Beethove­n liittyi Haydnin ja Mozartin jatkamaan messuperinteeseen. Hänen ja hänen aikalaistensa vähentynyttä kirkkomusiikin arvostusta kuvaa kuitenkin se, että hän nimit­ti Wienin kirkkomuusikoita ”peliman­neiksi” (Leier­män­ner). Missa so­lemnis (1819-23) -teoksen laajat muodot ja sinfoniankaltainen rakentelu kasvattavat sen jo selvästi liturgisen tilanteen ulkopuolelle, konserttimessuksi. Teoksen kantaesitys tapahtui 1824 Pietarin filharmonisen seuran konserttisalissa. Ehkä ortodoksista ympäristöä kunnioittaen teosta kutsuttiin tuolloin messun sijasta oratorioksi. Saksankielisen käännöksen nimenä taas oli Drei grosse Hymnen (Kolme suurta hymniä). Säveltäjän kirjoittamat ohjeet korostavat ajan tapaan tarvetta ”herättää laulajissa ja kuulijoissa uskonnollisia tunteita” ja myös taiteilijan hen­ki­lö­­kohtaista ilmaisua. Kyrien motoksi hän kirjoitti: ”Von Her­zen – möge es wieder zu Herzen gehen!” (Sydämestä – käyköön se taas sydämeen) ja Agnus Dein motoksi: ”Bitte um den inneren und äusseren Frieden” (Sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous).

Wieniläisklassikkojen esikuvia yhdistivät uusiin, romanttisiin ihanteisiin mm. Johann Nepomuk, Hummel ja Pariisissa toiminut italialaissyntyinen Luigi Cheru­bini, joka sävelsi 11 mes­sua ja kaksi requi­emia. Hänen ensimmäinen requieminsa (1816) saavutti suuren suosion ja oli esikuvana monille myöhemmille säveltäjille. Toisen requieminsa hän sävelsi omia hautajaisiaan ajatellen ja mieskuorolle, koska kirkko edelleen vieroksui naisäänten käyttöä kirkkomusiikissa. Münchenissä työskennelleen Joseph Rheinbergerin tuotantoon kuuluu suuri määrä kirkkomusiikkia. Franz Schubertin tunnettuja teoksia ovat As-duuri- ja Es-duuri-messut. Niissä hän poikkesi jonkin verran messun perinteisistä teksteistä. Stabat materissaan (1815) Schubert käytti Friedrich Klopstockin saksalaista tekstiä.

Kirkoissa lisääntyi toisaalta kautta Euroopan triviaalin musiikin harrastus: tansse­ja, marsseja ja pot­purreja käytettiin alku- ja lop­pusoittoina, vaikka jotkut muusikot toisaalta pitivät sitkeästi kiinni perinteisestä ”ankarasta tyylis­tä”. Valis­tus­poh­jalta esiintyi myös yksin­ker­taisten mes­susävellysten harras­tusta, jota edusti mm. saksalainen Georg Joseph Vog­ler. Tämän suuntauksen tunnettu edustaja on Schubertin Deutsche Messe – Gesänge zur Feier des heiligen Opfers der Mes­se (Saksalainen messu, 1827). Kansankielen käyttö liittyi keisari Josef II:n suosittelemaan käytäntöön mutta ei aluksi saavuttanut katolisen kirkon johdon hyväksymistä. Samaan tyyliin liittyivät myös pienimuotoiset laulut kuten Franz Gruberin Stil­le Nacht, Heilige Nacht (Jouluyö, juhlayö).

Uuden maun – joskaan ei kirkollisten ohjeiden – mukai­sia olivat katolisissa maissa suositut pieni­muotoiset pasto­raalit. Ne huipentuivat urkurien konsertteihin, joihin saattoi liittyä esimerkiksi ukonilman kuvaus. Näitä harrastivat mm. G. J. Vogler ja J. H. Knecht. Ranskan urkurit harrastivat reippaita joululaulumuunnelmia (Noël), joita sävelsivät mm. L. Cl. Daquin ja Claude Balbastre. Kehitys johti siellä täällä tapaan soittaa uruilla myös juma­lan­pal­velus­ten yh­tey­dessä oopperapot­purreja ja muita ajan suosik­ki­sävel­miä (mm. L. J. A. Lefébure-Wély).

Liturgian ja kirkkomu­siikin historiaan kohdistuneen kiinnostuksen myötä kohosivat 1800-luvulla kuitenkin esiin restauraatio­ajatukset. Käytännön esimerkkejä sisälsi kokoelma Cantica Sacra (1827), jonka toimitti müncheniläinen Caspar Ett. Gregorianiikan har­rastuksen keskuksek­si kohosi Saksan Regens­burg ja erityisesti Franz Xaver Witt, jonka toiminta johti Cäcilien­ve­rein-yhdistyk­sen perustamiseen 1868. Kirkkomusiikin suojeluspyhimykseen viittaa gregorianiikkaa ja Palestrinaa suosineeseen liikkeeseen yhdistetty nimitys cecilianismi. Musi­ca sacra -lehti toi esiin sen ihanteita. Niitä olivat:

1. kriittis-historial­linen meto­di
2. vanha­klassinen polyfo­nia
3. gregori­aaninen koraali
4. kansan musiik­kisivistys, jota haluttiin edistää opettajaseminaa­rien, kirkkomusiikkikou­lujen ja kurssien avulla

Tältä pohjalta nousi esiin myös kuviteltujen esikuvien mukainen a cappella ‑ihanne, kuorolaulun säestyksettömyys. Gregoriaanisen laulun tieteellinen tutkimus käynnistyi erityisesti ranskalaisessa Solesmesin luosta­rissa (Dom Guéranger, Dom Pothier, näköispainosten sarja Paléographi­que musicale 1889-).

Suurimuotoiset kirkkomusiikkiteokset kuten messu, requiem, Te Deum ja Stabat mater esitettiin 1800-luvulla yhä useammin konserttisaleissa. Esimerkiksi Charles Gounod ilmoitti useiden messujensa yhteydessä, että ne oli tarkoitettu kuoroyhdistysten konsertteihin tai pappisseminaareihin. Vapaa-ajattelija Hector Berliozin suurille kokoonpanoille säveltämät Requiem ja Te Deum oli tarkoitettu lähinnä kunnioittamaan merkkihenkilöiden muistoa. Teoksia saatettiin edelleen sijoittaa myös liturgisiin yhteyksiin, mikä oli katolisessa kirkossa luontevampaa kuin protestanttisissa.

Franz Liszt (1811-86) oli 1800-luvun säveltäjien joukossa poikkeava paneutuessaan pohtimaan kirkkomusiikin uudistamista. Tähän hän tähtäsi myös monilla sävellyksillään. Hän sai kirkollisen virkaanvihkimyksen neljä alinta astetta, ja paavi myönsi hänelle yleensä apottia tarkoittavan nimityksen Abbé. Lisztin ajattelu näkyy jo hänen kirjoituksessaan Tulevaisuuden kirkkomusiikista (1834):

Musiikin täytyy tunnistaa kansa ja Jumala elämänlähteikseen, sen täytyy jalostaa, lohduttaa, kirkastaa ihmistä, siunata ja ylistää Jumalaa. Olkoon tämä musiikki, jota voimme paremman nimityksen puuttuessa kutsua humanistiseksi (humanitaire), omistautunutta, väkevää ja vaikuttavaa, yhdistyköön siinä kirkko ja teatteri valtavissa mittasuhteissa; olkoon se samalla dramaattista ja pyhää, loistokasta ja yksinkertaista, juhlavaa ja vakavaa, tulista ja esteetöntä, myrskyisää ja rauhallista, selkeää ja palavaa.

Liszt käytti messuissaan ja requiemissaan osin vanhaa tyyliä tavoittelevaa gregoriaanista ainesta, kuten teoksen Missa choralis nimikin kertoo. Ungarische Krönungsmesse (Unkarilainen kruunajaismessu) on sävelletty keisari Frans Josef I:n kruunajaisiin. Siinä esiintyy Unkarissa suositun verbunkos-musiikin aineksia. Laajin messuista on Missa solennis (1855), jota on kutsuttu Granin (Esztergomin) juhlamessuksi. Liszt sävelsi myös tietoisen yksinkertaista, stile anticoa seurailevaa käyttömusiikkia, muun muassa psalmeja.

Lisztin myöhäisteos Via Crucis (Ristin tie, 1879) koostuu 15 lyhyestä, urkumusiikin ympärille rakentuvasta osuudesta, jotka liittyvät 15 pysähdyskohtaan Jeesuksen ristin tietä kuvaavassa kulkueessa. Tyyliltään moderniksi koettu teos esitettiin ensi kerran vasta vuonna 1929.

Myös itävaltalainen, Linzin tuomiokirkon urkurina toiminut Anton Bruckner liittyi läheisesti cecilianismin ajatuksiin. Hän sävelsi yksinkertaisia motetteja (kuten Locus iste) mutta on tunnettu ennen kaikkea seitsemästä messustaan. Niihin kuuluu pelkkien puhaltimien säestämä e-molli-messu. Brucknerin messut ovat tyyliltään lähellä hänen sinfonioitaan, ja Te Deum -teosta (1881-84) esitetäänkin usein hänen yhdeksännen sinfoniansa finaalina.

Pariisissa Louis Nieder­mey­erin Schola canto­rum ‑oppilaitos harrasti muita enemmän kirkkomusiikin perintei­tä, samoin Brysse­lin konser­vatorio mm. Jacques Lemmensin johdolla. Tyypillinen 1800-luvun ranskalaisen kirkkotyylin edustaja on Gabriel Faurén Requiem.

Italias­sa ooppera­tyyli leimasi kirkkomusiik­kiakin, esimerkkei­nä Gioa­cchino Rossinin Stabat mater ja Petite messe solennelle sekä Giuseppe Verdin Messa di requiem. Kansal­lis­romantiikkaan kirkkomu­siikkia yhdistivät mm. tshekkiläinen Antonin Dvořak ja puolalainen Karol Szymanowski. Dvořakin messua, requiemiä ja Te Deumia tunnetumpi on hänen Stabat materinsa, joka toi säveltäjän esille erityisesti Englannissa ja Amerikassa.

Oratorion suosio lisääntyi. Maineikkaita ovat olleet Lisztin Die heilige Elisabeth (Pyhä Elisabet) ja Christus sekä ranskalaiset Berliozin L’Enfance du Christ (Kristuksen lapsuus), Camille Saint-Saënsin Oratorio de Noël (Jouluoratorio) ja César Franckin Les Béatitudes (Vuorisaarna).

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös