Euroopan synty
Ensimmäisen vuosituhannen vaihdos oli merkityksellinen länsimaiden historiassa. Väestö kasvoi, kaupunkeja alkoi muodostua, Englanti valloitti Normandian, muslimit etenivät, ensimmäinen ristiretki käynnistyi, yliopistolaitos syntyi.
Kirkon vallan kasvu
Keisarit suosivat kirkkoruhtinaita vasalleina näiden suurten tilojen ja tulojen vuoksi.
Paavin vallan lujittuminen, ns. clunyläinen liike, vaati piispojen paluuta puhtaasti hengellisiin tehtäviin paavin alaisuudessa sekä luopumista maallisista vasallisuhteista.
Syntyneessä ns. investituurariidassa oli kysymys kirkon pyrkimyksestä saada kirkkovasallit omaan valtapiiriinsä. Lontoon ja Wormsin konkordaateissa 1107 ja 1122 yritettiin jakaa vasallisuhteet keisarin ja paavin kesken siten, että Englannin kuningas ja Saksan keisari luopuivat piispojen ja muiden kirkonmiesten nimitysoikeuksista, kun taas paavi tunnusti maallisten hallitsijoiden oikeuden ottaa kirkkovasalleiltaan uskollisuudenvala.
Kirkon muuttuminen entistä enemmän vallan erääksi keskukseksi ja sen vaurauden kasvu näkyivät suurten katedraalien rakentamisessa. Samalla messumusiikin juhlavuus lisääntyi, kun polyfonia otettiin käyttöön.
Katedraalit ja musiikin komeus
Kronikoitsija Raoul Parraton kertoo:
Chartres’n katedraali
Kun kolmas vuosi vuoden 1000 jälkeen lähestyi, miltei kaikissa maissa, erityisesti Italiassa ja Galliassa, saattoi nähdä kirkkorakennusten uuden nousemisen. Oli kuin koko maailma olisi ravistellut olkapäitään ränsistyneet repaleet ja pukeutunut kokonaan uudelleen kirkkojen valkoiseen kaapuun.
Liturgian uusi komeus teki suuren vaikutukseen kirkkoväkeen etenkin suurissa apottikunnissa, kuten Sveitsin St. Gallenissa ja Limoges’n Saint-Martialissa tai Chartres’n ja Pariisin katedraaleissa, jotka olivat runouden, musiikin ja uuden liturgisen elämän keskuksia.
Musiikin uudistukset
Musiikissa säveltäminen syrjäytti opittujen sävelmien suoran tai muuntelevan toistamisen. Notaation parantuminen teki mahdolliseksi yksittäisen teoksen pysyvän muistiin merkitsemisen ja musiikkia alettiin konstruoida määrätietoisemmin.
Vähitellen muodostui mooditeoria, rytmimoodit otettiin käyttöön, konsonanssi- ja dissonanssisäännöt laadittiin, polyfonia tuli monofonian rinnalle, aluksi improvisaationa, sitten muistiin merkittynä. 800-luvulla syntynyt tropeerauskäytäntö sekä sekvenssien laatiminen kukoistivat.
Rinnakkaisorganum
Moniäänisyyden synty
Kyrie – Cuncti potens
On syytä olettaa, että moniäänisyyttä esiintyi jo paljon ennen kuin sitä ilmaantui notatoituna: etenkin kansanmusiikissa, jossa myös terssi suvaittiin, sekä heterofonian tuloksena. Samoin sitä käytettiin ainakin vielä 1500-luvulla rinnan uudempien polyfonian muotojen kanssa ja siitä voi löytää yhä jäänteitä eri maiden kansanmusiikista.
Ainakin Schola cantorumissa, Rooman kanttorikoulussa, oli jo 600-700-luvuilla laulajien nimikkeistä päätellen käytössä borduna- tai paralleelilaulu. Koulun laulajanimikkeitä olivat parafonista (rinnakkais- tai vastalaulaja) ja arkkiparafonista (päärinnakkaislaulaja).
Tosin moniäänisyys saattoi syntyä muutakin kautta. Esimerkiksi jos Kyrie eleison ja sen väliin tuleva tekstitrooppi cunctipotens genitor (kaikkivoipa luoja) soivat yhtäaikaa kuoron esittäessä alkuperäistä tekstiä ja venyttäessä Kyrie-sanaa solistien laulamien uusien sanojen ajan, kunnes kuoron eleison-sana sulkee kokonaisuuden (ks. oheinen nuottiesimerkki Kyrie – Cunctipotens).
Musica enchiriadis
Ensimmäiset maininnat ja kuvaukset moniäänisyydestä löytyvät 800-luvun lopulta teoksesta Musica enchiriadis (Musiikin käsikirja), joka on nuottijulkaisun sijaan teoriakirja. Sen tekijäksi luultiin aiemmin Hucbaldia (n. 840-930), mutta se saattaa olla Hucbaldin opetuksen pohjalta Hoger Werdeniläisen (k. 915) tai Otger St. Ponsilaisen (k. 940) laatima.
Siitä on löytynyt useita käsikirjoituskopioita Englannista, Ranskasta, Belgiasta, Saksasta, Espanjasta, Italiasta ja Itävallasta. Keskeisiä uuden improvisaatio- ja sävellyslajin, organumin, kirjoittamismaita olivat Ranska, Englanti ja Espanja.
Organum
Organum-termin etymologia (kreik. órganon) on hieman epäselvä: se tarkoittaa “välinettä”, “järjestämistä”, ylipäätään soittimia ja erityisesti urkuja.
Organum on tavallisimmin yleisnimitys 1200-luvun puoliväliin saakka kaikelle liturgiselle moniääniselle musiikille, joka perustuu franko-roomalaiseen kirkkomelodiaan ja jossa täsmällisellä, mitattavalla etäisyydellä kulkeva toinen ääni / toiset äänet tukivat melodista pää-ääntä.
Organumin kehityksessä on karkeasti jaoteltuna kolme vaihetta:
- 800-900-luvuilla oli käytössä rinnakkaisorganum
- 1000-luvulla käytettiin vapaampaa vastaliikeorganumia
- 1100-luvulla kehittyi melismaattinen organum
Vastaliikeorganumia ja melismaattista organumia kutsutaan yleisnimellä ”vapaa organum”, joka pitää sisällään myös muut kuin puhtaiden intervallien käytön sekä uuden, kirkkolaululle vastaääneksi muodostetun äänen vähittäisen irtautumisen sen roolista kirkkolaulun myötäilijänä.
Symphonia ja diaphonia
Organumiin liittyi antiikista lainattuja käsitteitä:
- Symphonia (= yhteensointi) tarkoitti Musica enchiriadisin mukaan konsonoivia, sopusointuisia oktaavi-, kvintti- ja kvartti-intervalleja.
- Diaphonia (= erilleensointi) viittasi kauemmas konsonoivuudesta meneviin intervalleihin. Sen latinannos discantus oli 1200-luvun uuden improvisointi- ja sävellystekniikan perusta.
Organum oli aluksi kaksiäänistä laulua symphonioissa, konsonoivissa intervalleissa. Myöhemmin ääniä saattoi olla kolme tai neljäkin.
Taulukko äänistä:
| Franko-roomalainen melodia | Uusi ääni |
| vox principalis | vox organalis |
| perus- t. pää-ääni | organum- tai organaaliääni |
| pohjaääni tai -melodia | vastaääni tai -melodia |
| cantus (firmus) | melismaääni |
| tenori |
Pää- ja organum-äänet
Rinnakkaisorganum perustuu franko-roomalaiseen kirkkomelodiaan, josta käytetään nimitystä vox principalis (pää- tai perusääni) tai cantus. Tämä kaksinnetaan alkuvaiheessa alapuolisella kvartilla tai kvintillä, jolloin uuden äänen nimi on vox organalis (järjestetty ääni, organaaliääni, organumääni). Molemmat äänet voidaan edelleen kaksintaa ala- ja yläoktaaveissa.
Rinnakkaisorganum Nos qui vivimus benedicamus Dominum.
Rinnakkaisorganumia esiintyi kahta päätyyppiä:
1) Molemmat äänet liikkuvat ankarassa paralleeli- eli rinnakkaisliikkeessä.
2) Molemmat äänet aloittavat unisonosta, minkä jälkeen vox principalis nousee kvartin etäisyydelle, jolla pysytään, kunnes lopussa ja jaksojen päätöksissä palataan unisonoon.
Rex caeli domine maris undisoniex
Suomennos Musica enchiriadiksen organumista Rex caeli:
| Taivaan kuningas, soiva-aaltoisen meren herra, loistavan Titaanin [auringon] ja tumman maan, nöyrät palvelijasi astuvat eteesi palvoen sinua hurskain sanoin, kuten olet käskenyt, vapautuakseen kaikista vääryyksistä. |
Vapaa organum
Uusi organum
1000- ja 1100-luvuilla kehitys eteni kohden suurempaa vapautta vox organalis -äänessä, joka alkoi kulkea nyt sekä myötä- että vastaliikkeessä ja mennä ristiin vox principaliksen kanssa (sen yläpuolelle). Kirkkolaulua korkeampaan rekisteriin siirtymisen lisäksi organumääni muodosti nyt kirkkolaulun kanssa muitakin kuin vain konsonoivia intervalleja.
Uudessa tyylissä säveltämisestä käytettiin verbejä facere (tehdä) ja componere (koota yhteen). Eli säveltäminen, merkityksessä uusien organumääninen luominen, tarkoitti taitoa yhdistää kirkkolauluun uusia ääniä niin, että kullekin ajalle tyypilliset, teoriatraktaateissa esitellyt ja vaaditut yhteissointisäännöt toteutuivat.
Guido Arrezzolainen
Välittäjä rinnakkais- ja vapaan organumin suhteen oli Guido Arezzolainen (n. 992-1050) traktaatissaan Micrologus de Musica (Pieni musiikkioppi, 1025/26), jossa hän esitteli organumiin liittyvän säännöstön yhteissoinneista, lopukkeista sekä ristiinmenomahdollisuuksista.
Organaaliääni on Guidolla edelleenkin pää-äänen alapuolella parin poikkeuksin. Guidon opissa ovat kiellettyjä yhteissointeja pieni sekunti ja kvarttia suuremmat intervallit; sallittuja ovat kvartin lisäksi suuri sekunti ja suuri terssi, kun taas pieni terssi on vähiten toivottava yhteissointi. Lisäksi hänellä on erityinen occursus-oppi (occurro = juosta vastaan), jonka mukaan organaaliäänen tulisi saavuttaa finalis cantuksen kanssa vastaliikkeessä.
Kun cantusta säestävä organaaliääni oli entistä vapaampi, alkoi vähitellen kehitys, jossa cantuksen merkitys väheni. Päämielenkiinto oli nyt uusien yksilöllisten vastaäänien laatimisessa.
Winchester-tropaario
Englannista löydetty Winchester-tropaario (n. 990-1050) sisältää ensimmäisen varsinaisen säilyneen moniäänisen ohjelmiston nuottilähteen eli organum esiintyy nyt ensi kertaa erillään teoriatraktaateista. Tropaariossa on 158 organumia, joissa rinnakkaisliikkeen lisäksi äänet kulkevat myös vastaliikkeessä. Lisäksi ne yhtenevät tai toinen voi jäädä paikalleen toisen liikkuessa. Cantus on yhä yläpuolella sijaitseva pää-ääni ja äänet etenevät nuotti-nuottia-vastaan-tyylillä.
Alleluia Winchester-tropaariosta
Käsikirjoituksessa melodiapää-äänet (cantukset) ja niiden organaaliäänet on kirjoitettu eri paikkoihin, joten oikeiden yhdistelmien löytäminen on hankalaa. Lisävaikeuden muodostaa organumeissa käytetty adiastemaattinen notaatio, josta sävelkorkeudet eivät käy yksiselitteisesti ilmi. Nykynotaatiototeutus riippuu julkaisijan tyylikäsitykseen perustuvasta harkinnasta. Halleluja-sävelmän alku osoittaa silti, että Guidon säännöt pätevät kuta kuinkin tähän aineistoon.
Käsikirjoitus sisältää 12 Kyrie-trooppia, seitsemän Gloria-trooppia, 19 tractusta, seitsemän sekvenssiä, 53 Hallelujaa, yhden kreikkalaisen Glorian ja 59 kappaletta hetkipalveluksia varten.
Myöhemmät lähteet
Tärkeimmät myöhemmät organumin lähteet ovat ns. Milanon traktaatti eli Ad organum faciendum (Organumien tekemisestä; 1000-luvun loppu), Montpellierin traktaatti ja Johannes Affligemin / Cotton laatima De Musica (Musiikista, n. 1100).
Milanon traktaatti esittelee viisi sääntöä organumin kunkin fraasin alusta saapumiseen copulaan eli fraasin päätökseen, jossa äänet liittyvät yhteen unisonoksi tai oktaaviksi. Nämä viisi modus organizandi eli järjestämistapaa ovat:
- organumin aloitus unisonosta tai oktaavista suhteessa pää-äänen
- organum alkaa vaihtoehtoisesti kvartilta tai kvintiltä suhteessa pää-ääneen
- vain kvarttien tai kvinttien käyttö fraasien sisällä
- unisonon, kvarttien, kvinttien ja oktaavin yhdistävä käyttö fraasien sisällä
- useat äänet soivat yhtä cantuksen nuottia vastaan, josta seuraa muidenkin intervallien kuin vain unisonon ja symphonioiden käyttö fraasien sisällä
Alleluia. Justus ut palma florebit
Milanon traktaatista löytyy organum Alleluia. Justus ut palma florebit. Sen pohjamelodia eli nyt alaääneksi asettunut kirkkomelodia on alun perin melismaattinen sävelmä, mutta organumissa edetään pääosin nuotti-nuottia-vasten. Sen neljästä ensimmäisestä clausulasta eli copulaan päättyvästä fraasista kuitenkin ensimmäisen copula on organaaliäänen suhteen melismaattinen, sillä pohjaäänen f-säveltä vastassa on organaaliäänessä viisi säveltä ennen päätymistä g-unisonoon. Neljäs clausula toteuttaa ohjeen mukaisesti vastaliike-etenemisen lomakonsonanssisekstiltä oktaaville.
Kyrie: Cunctipotens genitor Deus
Saman traktaatin sisältämä vapaa organum Cunctipotens genitor Deus (Kaikkivoipa isä, Jumala) perustuu myötä- ja vastaliikkeen yhdistelmälle siten, että yhteissointeina esiintyy vain puhtaita konsonansseja: unisonoja, kvartteja, kvinttejä ja oktaaveja (ks. oheinen nuottiesimerkki).
Suomennos:
| Kaikkivoipa isä, Jumala, kaiken luoja, armahda meitä. |
Cunctipotens genitor Deus, omnicreator, eleison. |
| Kristus Jumalan loisto, hyve ja viisaus isän, armahda meitä. |
Christe Dei splendor, virtus patrisque sophia, eleison. |
| Molempien pyhä henkäys, rakkauden yhdistämänä, armahda meitä. |
Amborum sacurm spiramen, nexus amorque, eleison. |
Termejä
Yhteissointivarasto laajeni uusissa lähteissä ja käsitti kvarttien ja kvinttien lisäksi etenkin säkeiden keskellä myös terssin ja sekstin. Organum-vastaääni vapautui, vastaliike lisääntyi ja entinen alaääni, organum-ääni, siirtyi yläpuoliseksi vastaääneksi. Lajin nimeksi tuli nyt diaphonia tai duplex cantus (= kaksiääninen laulu).
- Copula (= yhteensitominen) tarkoitti tässä vaiheessa äänten yhdistämistä lopussa vastaliikkeellä terssin tai sekstin kautta priimiksi tai oktaaviksi.
- Clausula (= päätös, loppu) on se jakso, jonka copula sulkee. Aluksi clausula oli lyhyt päätösvaihe, myöhemmin motettikulttuurissa se oli kokonainen iso jakso ja samalla oma itsenäinen sävellyksensä.
- Cauda (lat. = häntä) on musiikkijakson toiseksi viimeisen cantus-nuotin yläpuolella oleva vastaäänen melisma, joka voi tosin esiintyä myös sävellyksen alussakin avaus-caudana.
Polyfoniaa käytettiin messun ordinarium-osan Kyrien, Glorian ja Benedicamus Dominon tropeeratuissa osissa, messun proprium-osan graduaali-, halleluja-, tractus- ja sekvenssi-osissa sekä officiumin responsorioissa eli vain niissä osissa, joissa alun perin lauloi solisti. Polyfoniset jaksot (solistit tai solisti + kuoro) vuorottelivat yksiäänisten franko-roomalaisten kuoro-osuuksien kanssa.
Melismaattinen organum
Myöhempi organum
Vain murto-osa myöhemmistä organumeista on säilynyt. 1000-luvun lopusta 1200-luvun alkuun ulottuvalta ajanjaksolta on löytynyt Pariisin Notre Dame -organumien lisäksi vain noin 150 kaksiäänistä esimerkkiä organumista, sillä 1300-luvun taitteessa vanha musiikki hylättiin ja pergamentit käytettiin uudelleen.
Uudessa tyylissä alaääneen sijoittuva pää-ääni (= franko-roomalainen laulumelodia), koostui urkupisteenomaisista pitkistä sävelistä, minkä vuoksi se sai nimen tenori (lat. tenere = pitää paikallaan, venyttää). Sitä vastaan esiintyi koristeellinen, melismaattinen organum-ääni, josta tuli havainnon kannalta kuitenkin melodisesti kiinnostavin ääni.
Määritelmiä
Termiä organum voi käyttää tässä vaiheessa varsinaisesti vain siitä laulu- ja sävellystavasta, jossa alaääni on pitkissä aika-arvoissa. Molemmat äänet liikkuvat vilkkaasti ja noudattavat rytmimoodeja, joita alettiin vähitellen hyödyntää tanssimusiikin lisäksi myös kirkkomusiikissa. Tästä laulu- ja sävellystyylistä käytetään nimitystä discantus.
Discantus-nimitystä käytetään joskus myös koko organumista, joka siis perustuu ensi vaiheessa kirkkomelodian jakautumiselle kahdeksi erilliseksi ääneksi, mutta sen käyttö on syytä nykyään rajoittaa tarkoittamaan kaksiäänistä, myöhemmin myös kolme- ja neliäänistä, rytmimoodeja käyttävää, mitallisesti organisoitua laulutyyliä ja -tekniikkaa, jolla etenkin 1200-1300-luvuilla improvisoitiin ja sävellettiin polyfoniaa nuotti-nuottia-vasten-periaatteella (punctus contra punctum).
Koska organumit olivat aluksi kaksiäänisiä, melismaattisesta organum-tyylistä käytettiin myös nimitystä organum duplum (kaksiääninen organum) tai organum purum (varsinainen / puhdas organum). Organum purumin rytmiikan modaalirytmisyys on kiistanalaista.
Melismaattinen organum perustuu kaksiäänisten, duplum-tyyliä käyttävien melisma-jaksojen ja yksiäänisten kirkkolaulujaksojen vuorotteluun.
Organumin melismajaksot alkavat ja loppuvat (lähes) aina täydellisellä konsonanssilla (unisono, oktaavi, kvintti). Sitä voi tosin edeltää appoggiaturamainen dissonanssi, joka purkautuu konsonanssiin ennen kuin organum käynnistyy. Myös fraasien sisällä konsonanssit muodostavat enemmistön, minkä lisäksi esiintyy dissonansseja (terssi, seksti, sekunti, septimi).
Pyhän Martialin koulu
Ranskalaisista organumista suurin osa on peräisin Länsi-Ranskasta, Akvitanian alueelta. Neljästä eri käsikirjoituksesta (kolme Pariisista, yksi Lontoosta) löytyy 94 kaksiäänistä sävellystä (n. 1100-70).
Ne ovat peräisin Limoges’n Saint Martialin benediktiiniluostarista (848-), joka rakennettiin etelägallien lähetyssaarnaajan Pyhän Martialin (200-luku), ”13. apostolin”, Akvitanian suojeluspyhimyksen hautapaikalle. Luostari oli 800-1200-luvuilla eteläranskalaisen laulutaiteen keskuspaikka.
Alueen merkityksen kasvuun liittyi myös ns. Clunyn luostarin uudistusliike, voimakkaimmin 1000-luvulla, jolloin pyrittiin estämään munkkikunnan maallistumista, tiukennettiin luostareiden säännöksiä sekä saatettiin alueen luostarit suoraan paavin alaisuuteen ja eroon maallisen hallitsijan määräysvallasta. Enimmillään 1100-luvulla Clunyn apotin alaisuudessa oli jopa yli 1 150 luostaria ja yli 20 000 munkkia.
Versus-organumit
Pyhän Martialin luostarin kaksiääniset teokset (1100-60) ovat latinalaisia, hengellisiä, vapaasti riimitettyjä, säkeistöllisiä ja aksenttirytmisiä lauluja, joita sen kirjoittajat kutsuivat nimellä versus ja jotka ovat moniäänisiä trooppeja ja sekvenssejä. Laulut edustavat kolmea eri tekniikkaa.
Hominem in tempore verbum in principio
1) Vapaita organumeja, jotka perustuvat vastaliikkeeseen ja syllabiseen nuotti-nuottia-vasten-tyyliin, esiintyy myös aineistossa (ks. nuottiesimerkki Hominem in tempore verbum in principio).
Natum in palacio
2) Lisäksi käsikirjoituksissa esiintyy melisma-vasten-melisma-etenemistä (ks. oheinen nuottiesimerkki Natum in palacio).
Viderunt hemanuel
3) Merkityksellisimpiä ovat jaksot, joissa cantuksen paikallaan pysyviä pitkiä nuotteja vastassa on melismoja (ks. oheinen nuottiesimerkki Viderunt hemanuel).
Esimerkin viimeistä edellisellä cantuksen c-nuotilla sanan hemanuel tavulla –nu– oleva suurmelisma on cauda (lat. = häntä).
Santiago de Compostelan organumit
Toinen merkittävä käsikirjoituspaikka on Luoteis-Espanjan Pyhän Jaakobin Santiago de Compostelan luostari (813-). Luostarin keskeinen asema johtuu siitä, että Espanjan suojelupyhimys Pyhä Jaakob kuului perimätiedon mukaan Jeesuksen oppilaisiin.
Kun vuonna 813 eräästä Galician luolasta löytyivät Pyhän Jaakobin luiksi julistetut jäännökset, clunyläiset tekivät hänen hautapaikastaan pyhäinjäännösten palvontakohteen. Luostari oli 1000-luvulla yhtä suosittu pyhiinvaelluskohteena kuin Jerusalem ja Rooma – ja on sitä taas.
Neumikäsikirjoitusta
Luostarissa säilytetään käsikirjoitusta Codex Calixtinus (Calixtuksen kirja) paavi Calixtus II:n (1119-24) mukaan, jolle se on omistettu, toiselta nimeltään Liber Sancti Jacobi (Pyhän Jaakobin kirja; n. 1140-50). Sen muodostaa viisi nidettä, jotka on todennäköisesti kirjoitettu Burgundin Vézelayn luostarissa. Itse kappaleet on kirjoitettu eri paikoissa pyhiinvaellusreitillä luostariin.
Käsikirjoitus sisältää yksiäänisten sävellysten lisäksi 20 kaksiäänistä melismaattista organumia ja discantus-tyyppistä conductusta latinalaisin tekstein sekä ainoan 1100-luvun käsikirjoituksessa säilyneen kolmiäänisen sävellyksen tekijänään Pariisin Maisteri Albertus. Aineisto on verrattavissa akvitanialaisiin ja pariisilaisiin organumeihin, sillä niissä on samantyyppistä motiivitoistoa organaaliäänessä.
Codex Calixtinuksen säveltäjiä
Keskeisin nimi luostarin käsikirjoituksessa on Ato Troyesilainen (fl. 1123-45), joka toimi Troyesin piispana. Häneen liitetään peräti kuusi Codex Calixtinuksen sävellystä: versus-lajia edustava Nostra phalanx plaudat leta (Kurkkumme ylistäköön ilolla), monumentaalinen responsorio O adiutor (Oi auttaja) sekä sen trooppi Portum in ultimo (Satama / Pakopaikka viimeisenä päivänä).
Gauterius Châteaurenardilainen: Kyrie
Kokoelman Kyrie-trooppi Cunctipotens genitor, Deus omni creator (Kaikkivoipa isä, Jumala kaiken luoja) on Maisteri Gauterius Châteaurenardilaisen käsialaa, kuten myös Benedicamus domino (Siunatkaamme Herraa).
Kyrie on hyvä esimerkki melismaattisesta organumista, jossa alkuperäisen sävelmän tavut ovat laajentuneet pitkiksi urkupisteiksi, joiden päällä on parhaimmillaan toistakymmentä melisma-säveltä. Yhteissointeina löytyy tenori-sävelten vaihdoskohdissa puhtaiden intervallien lisäksi myös yksi terssi.
Käsikirjoituksen kaksiäänisen versuksen Vox nostra resonet (Äänemme kaikukoon) tekijä on kenties Maisteri Johannes Legalis (fl. n. 1155), josta ei muutoin tiedetä mitään.
Maisteri Albericus, Berryn (Bourgesin?) arkkipiispa, on sävellyksen Ad superni regis decus (Ylimmän kuninkaan koristukseksi) tekijä.
Muita käsikirjoituksia
Lontoon kokoelmakäsikirjoitus (1200-luku) sisältää yhdeksän monofonisen kappaleen ohella 19 polyfonista teosta, 2-3-äänisiä liturgisia sävellyksiä, Perotinuksen Viderunt omnes -organumin, Uuden vuoden päivän, ns. Narrijuhlan officiumin ja messun sekä Danielin näytelmän.
Pyhän Magnuksen hymni
Cambridgen käsikirjoitus (1200-luvun alku) on todennäköisesti alkuperältään pohjoisranskalainen, mutta Englantiin kulkeutunut käsikirjoitus. Se sisältää 12 kaksiäänistä teosta ja erään varhaisimman säilyneen kolmiäänisen, discantus-tyylisen notaation, jossa kaikki äänet kulkevat syllabisesti yhtä aikaa.
Pyhän Magnuksen hymni, joka käyttää rinnakkaisia terssejä, tuo tuulahduksen erilaisesta soivuudesta, sillä 1100-1200-luvulla englantilaiset muusikot suosivat laulamista rinnakkaisissa pienissä ja suurissa tersseissä, kuten kirjoittaja Anonyymi IV (n. 1275) kertoo: ”Joillain seuduilla eri toten Englannissa, alueella joka tunnetaan Länsimaana, niitä kutsutaan parhaiksi konsonansseiksi.”
Suomennos:
| Jalo, nöyrä Magnus, marttyyri järkähtämätön, hyveellinen, hyödyllinen ja kunnianarvoisa seuralainen, ja ylistettävä suojelija alamaisiesi, raskautettu heikon lihan vuoksi. |
Tätä tyyliä on 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon musiikinhistorioitsijoiden (Coussemaker, Adler, Riemann, Bukofzer) toimesta nimitetty anakronistisesti ja epätäsmällisesti gymeliksi (lat. gemellus = kaksonen), vaikka äänen jakamista kahdeksi ääneksi samalla rekisterialueella esiintyi Englannissa vasta 1300-luvun puolivälissä ja sen varhaisin kirjallinen kuvaus sekä ensimmäinen englantilainen notaatiokäsikirjoitus ovat peräisin vasta 1400-luvun jälkipuoliskolta.
Lähteet ja kirjallisuus
Guide de la musique du Moyen Âge, toim. Françoise Ferrand 1999. Paris: Fayard.
Karp, Theodore 1992, The Polyphony of Saint Martial and Santiago de Compostela 1-2. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.
The New Oxford History of Music Vol. II. The Early Middle Ages to 1300, toim. Richard Crocker & David Hiley 1990. Oxford etc.: Oxford University Press.