Sekä Grocheo että Jacobus / Jacques Liègeläinen (s. n. 1260, k. 1330 jälk. Liègessä) kirjassaan Speculum musicae (Musiikin peili, n. 1330), joka on laajin keskiajan musiikkiteoreettinen tutkielma ja ars antiquan musiikin selvitys, käyttävät maallisista lauluista yleisnimeä cantilena.
Cantilena oli alun perin vapaa latinankielinen yksiääninen laulu, mutta 1200-luvulla se alkoi tarkoittaa ilman cantus firmusta sävellettyä moniäänistä maallista laulua, lähinnä rondeau-tyyppisiä lajeja. Grocheolle cantilena sisälsi kolme alalajia:
- rotunda eli rotundellus
- stantipes eli estampie
- ductia
Rotundellus-tyyppi
Grocheon mukaan
– – -cantilenan joukosta rotundaksi eli rotundellukseksi nimitetään niitä, joissa palataan ympyränmuotoisesti takaisin alkuun ja päätetään samaan musiikkiin. Mutta me nimitämme rotundaksi eli rotundellukseksi vain niitä, joissa on refrainin musiikista poikkeava oma erityinen laulu.
Eli nimi rotundellus (lat. rotundus = pyöreä, pallomainen), josta johdettiin ranskankieliset vastineet rondel ja rondeau, tulee rakenteesta, jossa tanssilaulu keskiosan eli säkeistöjen jälkeen palaa takaisin alkuun ja jossa olennaista on kertosäkeen, refrainin, käyttö ja sen suuri sosiaalinen funktio laulettaessa ja tanssittaessa.
Kaksiosainen melodia on sinällään lyhyt ja toistuu koko ajan, mutta kun se palaa alkuperäisellä tekstillä, kaikki voivat yhtyä siihen laulamalla ja tanssimalla, jolloin oli luvallista koskettaa tyttöä ja suunnata tähän katseensa. Pyörähtävien tanssilaulujen suosio oli suuri, joten ei ihme, jos rondeau vaikutti motettiinkin.
Ensimmäisten polyfonisten rondeau-muotojen tekijä on Adam de la Halle: häneltä on säilynyt 16 kolmiäänistä rondeauta, jotka ovat yksiäänisten laulujen moniäänisiä sovituksia ja jotka ovat conductus-tyyppiä eli kaikki äänet esittävät samaa tekstiä. Näitä ovat mm. Bonne amourete me tient gai (Soma lemmenseikkailu pitää minut iloisena) ja Tant con je vivrai (Niin kauan kuin tulen elämään). Muut kuin varsinainen lauluääni (= yleensä ylin ääni) voitiin myös soittaa. Ars nova -säveltäjä Philippe de Vitryltä on säilynyt kaksi kolmiäänistä rondeauta.
Bonne amourete me tient gai
Adam de la Hallen polyfoninen rondeau Bonne amourete me tient gai on äärimmäisen lyhyt ja sen A- ja B-vaiheet käsittävät yhteensä vain neljä perfektiä. Silti kaava AbaAabAB toteutuu tekstillä:
| Soma lemmenseikkailu pitää minut iloisena, ystävättäreni, soma lemmenseikkailu, lauluni teille laulanen, soma lemmenseikkailu pitää minut iloisena. |
Bonne amourete me tient gai; ma compaignete, Bonne amourete, ma cançonnete vous dirai Bonne amourete me tient gai. |
Jehan de Lescurel ja Ruusuromaani
Jehan(not) de Lescurel / l’Escurel (fl. 1300-luvun alussa) oli Pariisissa kenties epäsiveellisyyden takia 23.5.1304 mestattu säveltäjä. Häneltä on säilynyt laajin mensuraalinotaatiolla merkitty monofoninen tuotanto, yhteensä 35 teosta: 15 balladia, 12 rondeauta, viisi virelaita ja kaksi pitkää runoa, joiden säkeistöt loppuvat lyhyellä refrain-musiikilla.
Ainoa kolmiääninen rondeau A vous, douce debonnaire (Teille suloinen rakkaani) on rytmisesti ja harmonisesti lajin kaikkia aiempia edustajia rikkaampi ja edistyksellisempi sointinsa täyteydessä. Yksiääninen, pelkkiä semibreviksiä käyttävä ja leikikäs virelai Gracieusette (Soma pikku nainen) on hyvä esimerkki Lescurelin taiteesta.
Ruusuromaani maallisen sivistyksen ja rakkauden ilmentäjänä
Roman de la Rose
Lescurelin musiikki on Roman de Fauvel -kokoelmassa, jonka tekstit ovat saaneet vaikutteita 1200-luvun kuuluisimmasta romaanista Roman de la rose (Ruusuromaani). Ruusuromaanin merkitystä ei voi yliarvioida, sillä se tarjosi runsaine Cicero-, Vergilius-, Livius- ja Suetonius-sitaatteineen yhdistettynä Johannes Salisburyläisen, Abelardin opetuksiin, johdatuksineen eri tieteisiin (mm. astronomia, optiikka) sekä hovin hienostuneiden seurustelumuotojen esittelyineen mahdollisuuden sivistykselle, joka ei ollut lähtöisin kirkon maailmankuvasta. Ensimmäinen kirjoittaja Guillaume de Lorris laati 4058 säettä (1225-40) lähtökohtanaan idealisoitu rakkaus fin’ amor.
Ruusuromaanin jälkimmäinen kirjoittaja, Jean de Meun, lisäsi romaaniin 17 000 säettä (1270) ja sisällytti kirjaan perinteisen naiskäsityksen – nainen lörpöttelevänä ja petollisena olentona – ohella ajatukset miehen ja naisen toveruudesta avioliitossa, puolusti vapaita suhteita, velvoitti miehen vaimon huomioon ottamiseen aviollisessa kanssakäymisessä, kritisoi selibaattia jne.
Ductia ja estampie
Cantilenan muut muodot ductia ja stantipes / estampie voivat olla sekä laulettuja että vailla tekstiä, soitettuja. Ne ovat Grocheon mukaan “yksinkertaista eli kansanomaista musiikkia” (musica simplex o. vulgaris).
Laulettu ductia on ”nousuissaan ja laskuissaan kevyt ja nopea laulu, jota laulavat tyttöjen ja poikien kuorot tanssiessaan. Se nimittäin johdattaa tyttöjen ja poikien sydämiä, pitää heidät loitolla itsekkyydestä ja siinä on voimaa rakkaudeksi nimitettyä intohimoa vastaan”.
Soitettu ductia on “rytmisesti iskevä, lyömäsoitinomainen kappale”, jonka “rytmit ja liike saavat valtaansa sen esittäjät ja sytyttävät ihmismielet siroon, tanssitaiteen sääntöjen mukaiseen liikkeeseen”.
Ductiassa on 3-4 yhtä pitkää punctaa.
Laulettu stantipes on “cantilena, jonka osat ja refrain ovat erilaiset, samoin riimi ja musiikki. Tämä muoto ottaa esittämisensä vaikeuden vuoksi nuorukaisten ja tyttöjen mielet valtaansa ja pitää heidät erillään huonoista ajatuksista”.
Soitettu stantipes eli estampie on edellistä vaativampi laji, “jossa on vaikea melodia; vaikeutensa vuoksi se vaatii esittäjän ja kuulijan täyden huomion sekä kääntää varakkaiden mielet pois turmeltuneesta ajattelusta” (Grocheo). Estampie on ductian pidempi muoto, jossa on useita toistettuja jaksoja ja mahdollisesti myös yksi tai useampia kertosäkeitä. Se oli soitintanssimusiikin tärkein laji keskiajalla ja sisälsi 6-7 vaihtelevan pituista punctaa.
Molemmat teostyypit ovat lai-tyypin soittimellisia vastineita, ja ne koostuvat jaksoista AA BB CC … , joiden nimenä on punctum (= piste; monikko puncta). Punctum on kahden alaosan yhdistelmä siten, että ensimmäinen puolisko päättyy avoimesti (ouvert tai apertum) ja toinen suljetusti (clos tai clausum) finalikselle.
Hoquetus
Hoquetus on 1200-1400-lukujen jännittävimpiä tekniikoita. Termin alkuperä ei ole yksiselitteinen: se viittaa nielaisuun tai nikotukseen (hoquet). Toinen mahdollisuus on johtaa se latinan hoccitare-sanasta (leikata/katkaista), sillä hoquetuksen toinen nimi keskiajalla oli cantus truncatus (katkaistu laulu). Kyse on laulusta, jota katkaistaan tuon tuosta tauoilla, niin että vaikutelma on hakkaava, hengästynyt tai hikanomainen.
Grocheon mukaan hoquetus ”on hakkaavasti esitettävä laulu, joka on kokoonpantu kahdesta tai kolmesta äänestä. Tämä laulu vastaa talonpoikien ja nuoren väen makua liikkuvuutensa ja vauhtinsa ansiosta.”
Hoquetus esiintyy sekä kudostyyppinä että omana kappaleenaan. Se voi olla tekstin kera motetin jonkin jakson käyttämä tekniikka (mm. Machaut’n Nostre Dame -messussa, n. 1350) tai muodostaa ilman tekstiä conductuksen tms. lajin sisällä melismajakson nimeltä cauda. Machaut’lta löytyy hieno kolmiääninen Hoquetus David.
Soitinmotetti Bambergin koodeksista
Bamberg Codex sisältää seitsemän kolmiäänistä soitinmotettia, jotka käyttävät hoquetusta. Seuraavassa esimerkissä Haec dies -graduaalin In seculum -clausulaan laaditun, fiideleille tarkoitetun soitinmotetin alku. Hoketoivat ylä-äänet rikkovat melodiaäänensä runsaiden taukojen avulla. Myöhemmin ne myös jäljittelevät toisiaan pienen aikaeron etäisyydellä. Vaikutelma on hauskan risainen ja pilpattava.
Lähteet ja kirjallisuus
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.