Valtiollinen tausta
Uskonpuhdistus ei tapahtunut Englannissa niinkään opillisista syistä kuin valtiollisista (veromenot Roomaan olivat uhka valtiontaloudelle) sekä yksityisistä syistä (Henrik VIII:n naimiskaupat, joita paavi ei sulattanut). Rahaa kuningas tarvitsi ennen muuta sotiensa rahoittamiseen (vrt. Kustaa Vaasa Ruotsissa). Reformaatio pantiin toimeen asteettain (1536–53). Tosin Henrik VIII:n aikana (1509–47) reformaatio oli varsin lievä, sillä hän tunsi yhä viehtymystä katolisiin menoihin, joten protestantismin edustajat eivät saaneet läpi kovinkaan monia uudistuksia. Reformaation aikana lähes 800 luostaria suljettiin (1536–40) ja noin 12.000 munkkia, kaniikkia, veljeä ja nunnaa menettivät asemansa.
Edward VI:n aikana (1547–53) Maria I “Verinen” (1553–58) oli kiihkeä katolinen ja katolisuuden palauttaja, ja hän jopa poltatti protestantteja, jotka eivät suostuneet hyväksymään paavinkirkkoa; puhutaankin “Marian-marttyyreistä” ja kuningatar sai kuuluisan lisänimensä “Bloody Mary”. Elisabet I:n aikana (1558–1603) otettiin käyttöön ns. keskitien politiikka (via media), minkä ansiosta protestantismi vakiintui kohtuullisessa muodossa, vaikkakin neitsytkuningatar suosi hovissa yhä katolisia menoja ja monet säveltäjät kirjoittivat yhä latinalaisia kirkkoteoksia. 1500-luvun kirkkomusiikkia kutsutaan “Tudor-musiikiksi”, sillä hallitsijat Henrik VIII:sta Elisabet I:seen kuuluivat Tudor-sukuun. Seuraavaksi Stuart-sukuun kuuluneen Jaakko I:n (1603–25) saatiin aikaan englanninkielisen Raamatun käännös, ns. King James Bible (1611). Se sisältää 39 Vanhan testamentin kirjaa, 14 apokryfistä kirjaa ja 27 Uuden testamentin kirjaa.
Anglikaaninen musiikki
Kun luostareiden lisäksi myös kollegiaatti- eli tuomiokapitulikirkot lakkautettiin (1548), musiikkia tarvittiin entistä vähemmän. Lisäksi työpaikat muusikoille vähenivät, ja painopiste siirtyi seurakuntakirkkoihin, mikä lisäsi maallikoiden osuutta kirkkomusiikissa, katedraaleihin, kuningashovin ja yksityisten tukemiin instituutioihin. Musiikki ei voinut olla enää mutkikasta eikä latinalaistakaan, vaikka sitä ei koskaan kokonaan kielletty.
Canterburyn arkkipiispa Thomas Cranmerin ansiosta saatiin lopulta käyttöön Book of Common Prayer (1549/52). Siitä tuli anglikaanisen kirkon tärkein liturginen kirja, jossa annettiin ohjeet psalttari-, rukoushetki ja pyhimyskalenterirukouksista, kaste-, konfirmaatio-, vihki- ja hautajaistoimituksista sekä muuta aineistoa. Rukouskirjan nuotinnoksesta (1550) vastasi Windsorin Pyhän Yrjön kapellin urkuri John Merbecke (n. 1505/10–n. 1585). Nuottikirjan Booke of Common Praier Noted melodiat ovat osin rytmisoituja katolisten kirkkosävelmien sovituksia ja ne kattavat hetkipalvelusten ja keskeisten toimitusten melodiat. Seuraavassa nuottikirjan ensimmäinen nuottisivu, matutina-hetkirukouksen sävel.
Ensimmäinen englantilainen psalttari, jossa oli myös musiikkia, oli Robert Crowleyn painama The Psalter of Dauid newely translated into Englysh metre in such sort that it maye the more decently, and wyth more delyte of the mynde, be reade and songe of al men (1549). Osa psalttarista ilmestyi John Dayn painamana (1562): One and fiftie psalmes of Davis in Englishe metre, jossa oli 48 psalmi- ja 18 hymni-sävelmää. Lopulta ilmestyi Dayn toimesta kaikki 150 psalmia sekä joukko tavallisimpia kirkkolauluja (Te Deum, Magnificat jne.). The Whole Booke of Psalmes collected into Englishe Metre (1584). Vähitellen alkoi ilmestyä yksinkertaisia koraalisovituksia ja myös motettimaisia psalmisovituksia.
Elisabet I:n aikana, joka oli myös Shakespearen ja Marlowen aikaa, vallitsi suvaitsevuus, mutta musiikkielämä keskittyi Lontooseen ja Kuninkaalliseen kapelliin, jossa palveli jokainen merkittävä muusikko: mm. Tallis 42 vuotta ja Byrd 54 vuotta. Myös painaminen keskittyi Lontooseen, mutta se oli vähäistä: 1570–1600 ilmestyi vain noin 40 polyfoniakokoelmaa (Venetsiassa samana aikana 370). Tallis ja Byrd saivat (1575) julkaisu- sekä nuottipaperin painamis- ja myyntimonopolin 21 vuodeksi. Samana vuonna he julkaisivat ensimmäisen englantilaisen latinalaisen kirkkomusiikkikokoelman Cantiones quae ab argumento sacrae vocantur (“Lauluja joita voidaan kutsua perustelluksi kirkollisiksi”), mutta se oli floppi, sillä maa oli nyt anglikaaninen. Tosin hovissa käytettiin yhä latinalaista musiikkia, ja lisäksi oli katolisia aatelisia, jotka tarvitsivat messuja ja motetteja.