2) CANZONA-TYYPPI
Canzona on ranskalaisen chansonin italialainen nimitys ja sen soitinvastine. Kyseessä on yleensä ricercare-tyyppiä sektionaalisempi imitaatio-laji, tosin tyylillisesti kirjavampi, rytmisesti kevyempi ja tanssillinen verrattuna ricercareen. Sen ilmaantuminen on seurausta ranskalaisen chansonin suuresta suosiosta.
Canzon (alla) francese oli lajin nimi alkuvaiheessa. Canzoni francese da cantare et sonare (“Ranskalaischansoneja laulettavaksi ja soitettavaksi”; Venetsia, 1539) on eräs ranskalaisten chansonien italialaiskokoelma. Soitinversioissakin on näkyvissä vokaalichansoneille tyypillinen daktyylirytmi aloituksessa. Muita piirteitä ovat imitaatioalun jälkeinen imitaatio- ja homofonia-taitteiden vuorottelu, kolmijakoisten tanssillisten taitteiden sisältyminen kontrastina alla breve -aloitukselle sekä toistorakenteet (esim. ABCC).
Canzon da sonare -lajinimeä (= “soitettava laulu”) käytettiin niinikään, mikä viittaa erityisesti soittamiseen ja soitinkappaleeseen. Monissa canzoneissa on nimi, joka otettu jonkin ylhäisen suojelijaperheen sukunimestä (esim. La Capriola), säveltäjän itsensä (La Guamina) tai kollegoiden nimistä jne. tai sitten se viittaa sävellyksen karakteristiikkaan tai musiikilliseen sisältöön (mm. La Cromatica).
Yhtye-canzoneita sovitettiin soolosoittimille: A. Cifran kokoelmasta Ricercari et canzoni franzese (Rooma, 1619) painettiin samalla sekä stemmakirjat yhtyeelle että klaveeripartituuri.
Luuttu- ja klaveericanzonat
Luuttuintabulaatioita ranskalaisesta chansonista tehtiin Francesco Spinacinon kahdesta kirjasta Intabulatura de Lauto (Venetsia; 1507) lähtien 1500-luvun alkupuolella runsaasti: mm. da Milano, da Crema, Melchiore de Barberiis (n. 1500–49 jälk.), jolla on ensimmäiset alkuperäiscanzonat ilman vokaalista mallia (1546). Yhtyecanzonien sovituksia luutulle tekivät 1590-luvulla mm. Giovanni Antonio Terzi ja Molinaro. Alessandro Piccininillä (1566–1639) on canzoneja myös alkuperäisteoksina (kokoelmissa 1623, 1639).
Tärkeämpiä ovat kuitenkin kosketinsoitincanzonat säveltäjillä M. A. Cavazzoni (1523) ja G. Cavazzoni, jolla on kokoelma Intavolatura cioe recercari canzoni himni magnificati (Venetsia; 1543). Anrea Gabrielilla on 13 ranskalaisten chansonien urkusovitusta (V kirja; 1605) ja VI kirja Canzoni alla francese (1605), joissa koristeluiden lisäys tuottaa Lasson, Crequillonin ja Janequinin alkuperäisteoksista (mm. Martin menoit, Ung gai bergier) idiomaattisia ja virtuoosisia urkukappaleita. Keskeisteoksia on lisäksi Canzon Ariosa (1596).
Giovanni Gabrieli sävelsi myös muutamia klaveericanzoneja. Claudio Merulolla: on kolme kirjaa canzoneita uruille (1592, 1606, 1611), joissa ranskalaisten chansoneiden sovitusten lisäksi on omien yhtye-canzonien sovituksia sekä alkuperäisteoksia uruille. Vincenzo Pellegrinin (k. 1630), Milanon katedraalin musiikinjohtajan (1611–) kokoelma Canzoni de intavolatura d’organo fatte alla francese (Venetsia; 1599) sisältää tempon ja tahtilajin suhteen eriytyviä kolmiosaisia canzoneja omiin teemoihin. Trabacin kokoelmassa Ricercate, canzone francese (Napoli; 1603) on seitsemän canzonea, joissa esiintyy teemojen hienoa rytmistä muuntelua. Antonio Cifran kahdessa kirjassa (1619) on sekä moniteemaisia että muunnelmacanzoneja.
Frescobaldi loi napolilaisten ja kotikaupunkinsa Ferraran (mm. E. Pasquini, 1560–1620) säveltäjien vaikutuksesta muunnelmacanzonan, jossa vähintäänkin kahdessa taitteessa käsitellään yhden tai useamman teeman melodisia ja/tai rytmisiä muunnoksia. Frescobaldin canzoneja löytyy useammasta lähteestä (1615–45), mm. Fiori musicali -kokoelmasta niitä on yhteensä 27. Canzoneissa on useita jaksoja, joissa yksinkertaisia teemoja muunnellaan moninaisin tavoin.
Bernhard Schmidin (1535–92) poika Bernhard nuorempi julkaisi kokoelman Tabulaturbuch (Straßburg; 1607), jossa nimitetään italialaisten yhtyecanzonien intabulaatioita “Fugen (oder wie es die Italiener nennen) Canzoni alla Francese” (“Fuugia [tai kuten italialaiset niitä nimittävät] ranskalaisia chansoneja”). Froberger sävelsi kuusi klaveericanzonaa, jotka ovat yksiteemaista muunnelmatyyppiä Frescobaldin traditiossa; eräät niistä ovat varsin laajoja monijaksoisia teoksia. Vielä Kerll, Buxtehude ja jopa Bach kirjoittivat italialaisvaikutteisia canzoneja Frescobaldin tyyliin.
Yhtyecanzonat
Canzonat soitinyhtyeille olivat alkujaan vokaaliteosten instrumentaalisovituksia, kunnes niistä kehittyi oma yhtyemusiikille suoraan sävelletty jopa 10–12-ääninen laji. Varhaisin tunnettu soitinyhtyecanzona on Nicola Vicentinon (1511–76) kokoelman Madrigali à cinque voci (Milano; 1572) sisältämä Canzona da sonare, La bella. Giacomo Vincenti (k. 1619) julkaisi flaamilaisten ja ranskalaisten säveltäjien chansoneja kokoelmana Canzon di diversi per sonar con ogni sorte di stromenti (Venetsia; 1588) yhtyeelle.
Varhaisvaiheessa keskuksia olivat Brescia, Milano, Cremona säveltäjinä mm. Brescian tuomiokirkon urkuri Florentio Maschera (n. 1540–n.1584; ensijulkaisu 1582) sekä Venetsia, Rooma, Bologna ja Napoli. Monikuorotekniikan soveltaminen kirkollisten vokaaliteosten lisäksi soitinyhtyecanzonaan vei sen uudelle linjalle. Anrea Gabrielilla on Ricercar per sonar à 8 kokoelmassa Concerti (1587). Gioseffo Guami (n. 1540–1611) oli ehkä Willaertin oppilas Venetsiassa, jossa hän toimi urkurina (1588–91), seuraavaksi Luccan katedraaliurkurina ja opetti mm. Banchieria. Hän julkaisi lukuisia canzoneita, joissa kaksikuoroisuus on näkyvissä. 1580 lähtien sävellettiin myös soitinyhtyeille nimellä canzon da sonar (A. ja G. Gabrieli).
Giovanni Gabrieli
Giovanni Gabrielista (n. 1553/6–1612) tuli setänsä Andrean jälkeen Pyhän Markuksen kirkon ja samalla Scuola di San Roccon urkuri 1585. Hän oli venetsialaisen sävellyskoulun merkittävin edustaja. Gabrielin muusikot, etenkin sinkin ja pasuunan soittajat, olivat aikansa parhaita virtuooseja. Hän oli ensimmäisiä merkittäviä soitinmusiikin säveltäjiä, canzonan ja sonaatin tärkeimpiä kehittäjiä. Gabrielilla on kaksi suurta soitinmusiikkikokoelmaa.
Sacrae Symphoniae (1597) on ihmeellinen emotionaalisessa laajuudessaan, tekstuurien vaihteluissaan, uloskirjoitetuissa virtuoosikoristeissaan ja soitinvärien käytössään. Se sisältää 45 vokaaliteoksen lisäksi 14 canzonaa ja kaksi sonaattia à 6–15. Kokoelman viidessä ensimmäisessä 8-äänisessä canzonassa havaitsee riippuvuuden ranskalaisesta chansonista. Seuraavassa alkua teoksesta Canzon septimi toni à 8, josta näkee alun daktyylirytmin ja imitaation ennen kuin edetään jaksojen välisiin suurehkoihin vaihteluihin tekstuurissa ja rytmiikassa:
Sonata pian e forte à 8 on tunnetuin soitinsävellys, vaikkei se ollutkaan ensimmäinen sävellys, jossa on dynamiikkamerkintöjä, on se silti ensimmäisiä sellaisia (Banchierin echo canzona on edelliseltä vuodelta). Teos on kahdelle kuorolle à 4: sinkki ja kolme pasuunaa, viulu ja kolme pasuunaa.
Imitoivat, tanssilliset, motiivitoistoiset ja homofoniset jaksot vuorottelevat viidessä 10-äänisessä yhtyecanzonassa. Canzon in echo duodemici toni à 10 käyttää jälleen kahta kuoroa à 5 sinkeille ja pasuunoille. Sonata octavi toni à 12 kahdelle kuusiääniselle kuorolle on jo itsenäisempi soitinsävellys ilman tuntuvaa suhdetta chansoniin. Canzon per sonar quarti toni à 15 on matala ja arvokas sävellys.
Canzoni e Sonate julkaistiin postuumisti (1615). Siinä on käytössä basso continuo sekä vallitsee aiempaa suurempi vapaus vokaalisesta canson-lähtökohdasta. Kokoelmassa on 21 soitinteosta à 5–22, joista 16 on canzoneja ja viisi sonaatteja. Esityksissä tarvitaan viulujen (gambojen), sinkkien ja pasuunoiden lisäksi kahdet urut. Canzon XVII à 12 on briljantti teos kolmelle kuorolle, joissa jokaisessa on sinkkii ja viulu sekä kaksi nimeämätöntä soitinta (luultavimmin pasuunoita). Sonata XVIII à 14 käyttää kahta kuoroa, joissa on kaksi sinkkiä ja kolme pasuunaa, sekä kolmas kuoro, neljän pasuunan coro grave, joka antaa syvää soinnillisuutta, virtuoosisuutta ja kaikuja teokselle. Sonata XIX à 15 on sävelletty kolmelle kuorolle, joissa jokaisessa on ylinnä viulu ja alaäänet todennäköisesti pasuunoille. Sonata XX à 22 on viisikuoroinen juhlava teos (vaikkapa Roccon juhliin). Sonata XXI con tre violini on pienyhtyeteos kolmelle viululle ja continuolle: se on ehkä ensimmäinen teos, joka tutkii viulun vokaalista kvaliteettia. Seuraavassa Canzon XVII à 12 (1615) alkua:
Giovanni Battista Grillo (k. 1622) pääsi 1612 Roccon urkuriksi ja oli ehkä Gabrielin oppilas, sillä kokoelma Sacri concentus ac symphoniae à 6, 7, 8, 12 (Venetsia; 1618) on Gabrielin mallin (1597) mukainen. Giovanni Priuli (n. 1575–1629) vei monikuoroisuuden Itävaltaan, jossa hän oli Grazissa arkkiherttua Ferdinandin palveluksessa ja myöhemmin Wienissä (1614/5–). Hän oli Gabrielin oppilas, joka sävelsi kirkkomusiikkia ja soitincanzoneja kokoelmaksi Sacrorum concentuum (1619). Pietro Lappi (n. 1575–1630) työskenteli Bresciassa (1593–) kapellinjohtajana ja sävelsi soitincanzoneja yhden kirjan Canzoni per sonar (1608)
Jos Italiassa canzonen kehitys liittyy soitinsonaatin, kirkko- ja kamarisonaatin syntyyn, Saksassa se liittyy fuugaan. Samuel Scheidtin kokoelma Paduana, Galliarda … (Heidelberg; 1621, 1622–27) sisältää laulumelodioista muokattuja 4–5-äänisiä canzoneja. Saksassa sävellettiin yhtyecanzoneja vielä pitkälle 1600-luvulle asti (Schein, Hammerschmidt jne.).
Canzonasta sonaatiksi
Monien myöhempien säveltäjien canzoneissa tapahtuu liukuma sonaattiin. Sonata-nimitystä käytettiin vapaista moniosaisista sävellyksistä, joissa oli useita, tavallisimmin kaksi sooloääntä continuon kera, joskus vain yksi (useimmiten sooloviulu). Se syntyi lajina, kun yhtyecanzoneja kirjoitettiin pienille kokoonpanoille kenraalibasson kera ja sooloääniin sovellettiin uutta monodista laulutyyliä. G. Gabrieli oli ehkä ensimmäinen sonaatissaan XXI (1615) kolmelle viululle ja basso continuolle.
Varhaiset sonaatit olivat soitinmonodioita, joissa soittimen idiomatiikka otettiin huomioon, ja ne olivat luonteeltaan vapaasti ekspressiivisiä. Vuoteen 1650 mennessä sonata-nimike korvasi canzona-nimen, kun monodia ja continuo olivat lyöneet itsensä läpi. Sonata oli aluksi myös synonyyminen sinfonia-nimikkeen kanssa, joka rupesi kuitenkin merkitsemään avauskappaletta oopperalle, konsertille, laajalle kirkkomusiikkiteokselle sekä myös aarian tai kantaatin soitinjohdantoa.
Käyttö, soittimet, levinneisyys
Sonata da chiesa -lisänimi (“kirkkosonaatti”) tuli siitä, että sonaatteja käytettiin usein väliaika- tai siirtymämusiikkina kirkossa, sillä niitä soitettiin epistolan luvun jälkeen tai ehtoollisen aikana (epistola- ja elevaatiosonaatit) sekä erityisesti vesperin päätösmusiikkina. Silti kirkkosonaatteja käytettiin myös hoveissa/kamareissa, joten 1700-luvulla da chiesa -liite jäi pois sonaatista.
Hoveissa useimmiten päämies soitti jotain instrumenttia, ja hovisäveltäjä, joka toimi musiikinopettajana, teki ruhtinaalle/kuninkaalle mukavia soittokappaleita, jotka saivat lisänimen sonata da camera (“kamarisonaatti”), kun mukana oli tanssiosia. Aateliskodeissa soitettiin ystävien kesken ja omaksi virkistykseksi sonaatteja (molempia tyyppejä). Samoin sonaatti toimi musiikkina collegiumeissa, kotikonserteissa ja myös julkisissa konserteissa, vielä pöytämusiikkina kahviloissa ja oluttuvissa ja puutarhoissa sekä teattereissa väliaikamusiikkina.
Sonaatin nousu liittyy viuluperheen ilmestymiseen, joka oli alkanut salaperäisesti 1520-luvulla: viola da braccio -perheen soittimet, joihin viulukin kuuluu, erosivat 6–7-kielisistä viola da gamba -soittimista sikäli, ettei niissä käytetty nauhoja, niissä oli tavallisesti vain neljä, joskus etenkin alkuvaiheissa viisi kieltä ja niitä soitettiin kehoa vasten.
Varhainen viola da braccio ja 4-kieliseksi “normalisoitunut” versio, myöhempi alttoviulu.
Viulu ja viola da gamba.
Bresciassa rakennettiin vahvaäänisiä viuluja tekijänä Gasparo da Salò alias di Bertolotti (1542–1609). Cremonassa pyrittiin pehmeään suloisuuteen: Andrea Amati (ennen 1511–ennen 1580) sekä poika Hieronymous Amati (n. 1556–1630) loivat kuuluisan Amati-rakentajasuvun.
Lisäksi suosittu soitin oli sinkki eli cornetto, joka on käyrä, kartiomaisesti porattu, maljamaisella suukappaleella varustettu puu- tai luusoitin, sekä trumpetti, vuosisadan lopulla myös oboe ja poikkihuilu eli flauto traverso. Kenraalibasson realisoivat urut, cembalo variantteineen, chitarrone (= “bassoluuttu”, 14 kuoroa tai kieltä), teorbi (= “basso- tai baritoniluuttu”), jossa oli 12 kuoroa, luuttu, kitara ja/tai harppu; bassolinjasta huolehtivat gamba, sello, fagotti, pasuuna jne. Tosin chitarronea, teorbia ja arkkiluuttua saatettin pitää jopa synonymeinä tai saman soittimen eri versioina.
Cornetto muto (jossa suukappale on irroitettavissa), cornetto curvo ja cornetto diritto;
Chitarrone, teorbi ja arkkiluuttu.
Kustantaminen alkoi kukoistaa sonaatin tulon myötä: kustantajat saattoivat itse tehdä menestyvien säveltäjien teoksista omia laittomia uudelleenpainatteita; lisäksi niitä saattoivat sponsoroida ruhtinas/hallitsija, joku kirkollinen tai korkea-arvoinen suojelija. Tärkeimpiä kustantajia olivat Gardano, Amadino, Magni, Vincenti ja Sala Venetsiassa; Monti Bolognassa; Roger ja Le Cène Amsterdamissa; Walsh Lontoossa; Le Clerc ja Boivin Pariisissa.
Sonaattisäveltäjiä oli runsain määrin eri puolilla pohjois-Italiaa: Milano, Cremona, Mantova, Modena, Parma, Bologna, Venetsia. Sonaatteja löytyy barokkiajalta lähes 10.000: noin 300 säveltäjää, joista noin 105 Italiassa, 90 Saksassa, 45 Englannissa, 40 Ranskassa ja 20 muissa maissa.
Säveltäjiä
Giovanni Battista Riccion (fl. n. 1609–21) Divine lodi (“Taivaallisia ylistyksiä”; Venetsia, 1612–21) sisältää kolme kirjaa moniosaisia canzoneja diskanttisoittimelle (1–2 viulua, nokkahuilua) ja bassosoittimelle (pasuuna) continuon kera. Tarquinio Merula (n. 1590–1665) oli cremonalainen säveltäjä, jolla on peräti neljä kirjaa (1615–51) sonaatteja ja canzoneita, joissa näkyy asteettainen vaihdos canzonasta sonaatiksi: Il primo libro delle canzoni à 4 (Venetsia; 1615), Il secondo libro delle canzoni da suonare à 3 & b. c. (Venetsia; 1631–3/39), Canzoni overo sonate concertate per chiesa e camera à 2–3, libro terzo (Venetsia; 1637). Opuksen 17, neljännen kirjan (Il quarto libro delle canzoni da suonare A Doi, & à Tre; Venetsia, 1651) nimisivulla puhutaan vielä vain “soitettavista canzoneista,” mutta sisällysluettelossa on kuitenkin jo kolme sonataa ja yksi sinfonia:
Salamone Rossi Hebreo
Rossi (1570–1630)oli mantovalainen juutalaisviulisti, joka oli suhteissa hoviin, muttei voinut syntyperänsä vuoksi olla kapellin jäsen. Hän julkaisi historian ensimmäisen vokaaliyhtyekirjan continuon kera (II madrigaalikirja, 1602). Hän julkaisi neljä kirjaa soitinmusiikkia (1607–22), joista kolme ensimmäistä on pääosin kahdelle viola da bracciolle tai cornetolle chitarronen kera, joitakin à 4–5 ja viimeinen kirja on kahdelle viululle chitarronen kera.
Il primo libro delle sinfonie et gagliarde a tre, quattro, & à cinque voci … Per sonar due Viole, overo doi Cornetti & un Chitarrone, o altro instrumento da capo (Venetsia, 1607) sisältää 27 kappaletta, joista 20 on sinfoniaa à 3–5, yksi sonaatti, kuusi gagliardaa sekä yksi balletto. Tässä ei ole vielä continuoa; sinfonioissa on kaksi tai kolme kerrattavaa jaksoa. Toisessa kirjassa (1608) on 35 kappaletta, joista yhä valtaosa on sinfonioita ja lopuksi kolme canzonaa per sonar à 4. Seuraavassa kokoelmasta Sinfonia grave à 5:
III kirja (1613?/23) alkaa jo kuudella sonaatilla, minkä lisäksi siinä on yhdeksän sinfoniaa ja tansseja: sonaatit ovat kaksiosaisia ja noin 50 tahtia pitkiä. Sonata prima detta La Moderna (“Sonaatti I, Moderniksi kutsuttu”) käyttää uutta dissonoivaa tyyliä, mutta muut sonaatit ovat muunnelmateoksia (8–9 variaatiota): Sonata III sopra l’aria della Romanesca, Sonata IV sopra l’aria di Ruggiero, Sonata VI in dialogo detta la Viena (kahden jousisoittimen dialogi). IV kirja (1622) sisältää nyt peräti 12 sonaattia, kuusi sinfoniaa ja tansseja kahdele viululle ja chitarronelle. Neljä sonaateista on kerrattavia kaksiosaisia muotoja, loput kahdeksan variaatioteoksia.
Giovanni Paolo Cima
Cima (n. 1570–1622/30) toimi urkurina ja musiikinjohtajana Milanossa. Hän julkaisi kokoelman Concerti ecclesiastici … & sei Sonate per Istrumenti a due, tre, quattro … con la partitura per l’Organo (Milano, 1610), jossa on kuusi innovatiivista sonaattia viululle tai sinkille; kaksi niistä on lajinimellä capriccio ja ne ovat Andrea-veljen säveltämiä.
Giovanni Paolo sävelsi jo myöhemmin niin suosituksi tulleille kokoonpanoille: viulu ja basso à 2, kaksi viulua ja basso à 3, joka on siten tavallaan ensimmäinen “triosonaatti”. Tässä kokoelmasta Sonata per Cornetto & Trombone, over Violino & Violone:
Dario Castello
Castellosta (fl. 1600-l alku)ei tiedetä muuta kuin että hän johti Venetsian P. Markuksen puhaltajaryhmää.Hän julkaisi kaksi kirjaa (1621, 1629), joissa on 12 + 17 konsertoivaa sonaattia. Jälkimmäinen miistä on Sonate concertate in stil moderno per sonar nel organo overo clavicembalo con diversi istrumenti, a 2. 3. & 4. voci, libro secondo (1629). Castelloa arvostettiin kovin, sillä musiikkia painettiin uudelleen 1640–50-luvuilla Venetsiassa ja Antwerpenissä.
Sonaateissa on laajoja virtuoosisia soolojaksoja: niissä on 5–6 jaksoa, jotka erottuvat fermaateilla ja kadensseilla. Castellon sonaatit ovat modernin sonaatin lähtökohtateoksia, sillä ne eivät ole enää fuugia, variaatioteoksia, kaksiosaisia rakenteita eivätkä sarjoja, vaan laajoja, monitaitteisia ja kontrastoivia teoksia. Basso-osuus on kirjoitettu kaksiäänisenä partituurina eli ilmeisesti urkuri kaksinsi ensiviulun osuuden eräissä sonaateissa. Castello oli varhaisimpia säveltäjiä, jolla tahtiviivat on merkitty stemmoihin. Hän käyttää ensimmäisenä jo myös esitysmerkintöjä: adasio, alegra/o, presta/o — muita merkintöjä: solo, pian, f.
Seuraavassa näytettä hänen hurjan virtuoosisesta tyylistään sonaatissa nro 10 toisesta kirjasta stemmoina; ylempänä kaksi nykypartituurin sivua:
Francesco Turini
Turini (n. 1589–1656)syntyi Prahassa ja toimi keisari Rudolf II:n urkurina, kunnes hän tuli 1615 Italiaan, jossa työskenteli urkurina Bresciassa (1620–). Kokoelmassa Madrigali … con alcune Sonate a due, et a tre. Libro primo (Venetsia, 1621) on neljä soitinteosta; reprinttiin (1624) on lisätty vielä kaksi soitinkappaletta. Sonata à 2: cantabile-avaus on jo kaukana canzonasta. Sinfonia à 3 on toinen kirjan soitinteoksista
E tanto tempo ormai. Sonata a Tre (“On jo kauan aikaa siitä kun”) tarjoaa viisi muunnelmaa laulusta, jota moni muukin on sävelittänyt. Il Corisina. Sonata a Tre perustuu bassoaiheeseen, jolle keksitään vasta-aiheiksi uusia teemoja. Sonata à 3 (1624) on Turinin tärkein ja laajin teos: se käsittää noin 150 tahtia, jotka jakaantuvat neljään, kadenssien erottamiin osiin. Se alkaa jo Corellia ennakoiden pidätyksillä ja Grave-esitysohjeella.
Giovanni Battista Fontana
Fontanasta (k. 1630)ei tiedetä paljoa muuta kuin, että kuoli Venetsiassa samassa 1630 ruttoepidemiassa kuin myös H. Amati ja A. Grandi. Häntä pidettiin omana aikanaan loistavana virtuoosina: maine oli sama Venetsiassa “kuin Orfeuksella Thebassa”. Hän työskenteli myös Padovassa ja Roomassa. Fontana oli ensimmäisiä, jotka sävelsivät sonaatteja yhdelle tai useammalle viululle ja continuolle.
Sonate a 1. 2. 3. per il Violino, o Cornetto, Fagotto, Chitarone, Violoncino o simile altro Istromenti (Venetsia, 1641) sisältää 18 sonaattia, joista kuusi on sooloviululle, kolme kahdelle viululle, kolme viululle ja fagotille, viisi kahdelle viululle ja fagotille ja yksi kolmelle viululle sekä b.c.:lle.
Fontana on sonaateissaan ehkä merkittävin varhaisbarokin viulusäveltäjä, sillä virtuoosityylin lisäksi hallitsi myös cantabile-tyylin. Sonaatit ovat useiden pienten kontrastoivien sektioiden muodostamaa mosaiikkia, ne ovat kaikki erilaisia, useimmiten 4–5-taitteisia kokonaisuuksia ja konsertoivia. Eräissä sonaateissa jokin jakso palaa, sonaatissa XIV muotokaava on ABCDCBE. Toisaalta löytyy sonaatteja, jotka ovat lähes läpisävellettyjä (sonaatit II–III). Tyylissä on paljon epätavallisuuksia, yllättävää ja fantastista: ideoiden vaihtumista ja yhtäkkisiä pyrähdyksiä passaggeihin. Seuraavassa kokoelman sonnaati nro 2 sooloviululle ja basso continuolle:
Biagio Marini
Marini (1597–1665) syntyi Bresciassa, pääsi 1615 viulistiksi P. Markuksen kirkkoon, oli taasen 1620–23 taas Bresciassa ja Parmassa, toimi 1623–45 Neuburgin hovissa Tonavan liepeillä, minkä lisäksi hän työskenteli myös Brysselissä ja Düsseldorfissa sekä kävi välillä Italiassa; hän kuoli Venetsiassa.
Affetti musicali. Opera prima. Nella quale si contiene, Symphonie, Canzon, Sonate Balletti, Arie, Brandi, Gagliarde & Corenti. à 1. 2. 3. Acomodate da potersi suonar con Violini Corneti & con ogni sorte de Strumenti Musicali (Venetsia, 1617) on varhaisin kokoelma, jossa kaikki teokset on kirjoitettu viululle. Opuksen sävellyksiä hallitsee ihmisääntä ja mielenliikutuksia (= affetti) jäljittelevä soittimellinen koristelu. Kokoelma sisältää 27 teosta: 11 sinfoniaa, kolme sonaattia, kolme ballettoa, kolme canzonaa, kaksi ariaa, kaksi brandoa (= “miekkatanssi” ja branlen, 1500-luvun populaaritanssin italialainen vastine), gagliardan ja capriccion. Opuksessa on seitsemän teosta viululle, bassolle ja b.c.:lle, 14 trio-teosta (2 viulua, basso ja b.c.), viisi viuluduettoa b.c.:n kera sekä yksi viuluteos b.c.:n kera. Marini on siten Ciman ohella ensimmäinen säveltäjä, joka kirjoitti sooloviululle. Osa teoksista on taas kaksiäänisenä urkupartituurina basso principalen stemmassa. Teoksessa La Foscarina. Sonata à 3. Con il Tremolo esiintyy tremoloefekti seitsemän vuotta ennen Monteverdiä. Teosten nimien takana on kuuluisia henkilöitä Monteverdin ympärillä ja venetsialaisia aatelisperheitä.
Sonate, symphonie, canzoni, pass’mezzi … à 1. 2. 3. 4. 5. & 6. voci, per ogni sorte d’instrumenti … opera ottava (Venetsia, 1629): laajimpia viuluopuksia 1600-luvulla ja käsittää 69 teosta: 17 sonaattia 1–3:lle viululle ja b.c.:lle, mm. Sonata sopra la Monica, joka perustuu populaarilauluun ja toistuu ritornellomaisena. Opus vie viulutekniikkaa eteenpäin: siinä on kaksoisotteita, scordaturaa (poikkeusviritystä), jossa ylin kieli on e2:n asemasta c2. Seuraavassa Sonata sopra “la Monica” -teoksen alkua:
Diverse generi di sonate, da Chiesa, e da Camera A due, Trè, & à quattro.. Libro Trezo. Opera XXII (Venetsia, 1655) sisältää tansseja, kuusi sonaattia ja passacaglian. Kyseessä oli ensimmäinen opus, joka selvästi teki eron kahden sonaattityypin välillä. Kamarisonaatit olivat tansseja siten, että Balletto primo on variaatioita tanssiteemasta ja 4. variaatio on corrente; Balletto secondo sisältää osat Entrata grave–Balletto allegro–Gagliarda–Corrente–Retirata; Balletto terzo ja Balletto quarto ovat yksiosaisia kahden repriisin kokonaisuuksia. Kirkkosonaatit ovat kolmiosaisia kokonaisuuksia kaksoisviivoin jaettuina, jotka on varustettu tempomerkinnöin ja varustettuina merkinnöillä Prima, Seconda, Terza Parte. Silti näiden välillä ei välttämättä ollut suurta eroa ja ne menivät päällekkäin: kamarisonaatti lähentyi tanssisarjaa eikä ollut niin työstetty, kun taas kirkkosonaatti oli vakavampi ilmeeltään ja polyfonisemmin kirjoitettu.Opus on hienoa musiikkia ja italialaisen viulumusiikin varhaisia suursaavutuksia.
Carlo Farina
Farina (1600–1640/9?) Mantovassa ja työskenteli pääosin Saksassa (Dresden, Danzig). Hän julkaisi Dresdenissä 1626–28 viisi kokoelmaa soitinmusiikkia: tansseja, canzoneja, sinfonioita, sonaatteja ym. Hän oli varhaisimpia viuluvirtuooseja, joka kehitti viulutekniikkaa ja käytti ensimmäisenä mm. pizzicato- ja col legno -tekniikoita.
Hän julkaisi 10 sonaattia, joista eräät ovat laajoja; niissä ilmenee taipumus toistaa lyhyitä kuvioita, mm. Sonata detta La Capriola à 3 (I: 22; 1626), Sonata detta la Franzosina à 2 (I: 24; 1626) ja Sonata detta la Desperata à 2 (“Epätoivoiseksi sanottu”; V: 16; 128), jossa on kaksoisotteita.
Giovanni Battista Buonamente
Buonamente (k. 1642)toimi Mantovassa, kunnes hän siirtyi 1622 Wieniin, 1627 Prahaan ja1630 Assisiin. Hän julkaisi viulumusiikkia neljä kirjaa (1626–1637), joissa on sonaatteja, sinfonioita ja tansseja pääosin kahdelle viululle ja basso continuolle. Näissä teoksissaan hän on italialaisen sonata da cameran perustajia. Buonamente aloitti linjan, joka johti Merulaan, Cazzatiin, Legrenziin ja Corelliin.
Andrea Falconieri
Falconieri (1585/6–1656)syntyi Napolissa, toimi luutistina pohjois-Italian kaupungeissa 1610–39, minkä jälkeen hän seurasi Trabacia Napolin kuninkaallisena kapellimestarina.
Il Primo Libro di Canzone, Sinfonie, Fantasie, Capricci, Brandi, Corrento, Gagliarde Alemane, Volte per Violini, e Viole, overo altro Stromento à uno, due, e trè con il Basso Continuo (Napoli, 1650) sisältää 58 teosta, joista 32 on à 3, 14 à 2, 12 à 1; jokaisessa kokoonpanossa on canzonia, sinfonioita ym. ja ohjelmateoksia. Bataglia de Barabaso yerno de Satanas on nimensä mukaan helvetillistä musiikkia.
Canzona, sinfonia, fantasia ja capriccio ovat suunnilleen samoja asioita: 2–4-taitteisia kokonaisuuksia, joissa jokainen taite kerrataan. Ne eivät liity niinkään pohjoisitalialaiseen sonaattiperintöön kuin Salamone Rossin ja Buonamenten sinfoniaan.