Rooman (taide)historian jako
Roomalainen taide ja historia jaotellaan seuraaviin kausiin:
- arkaainen kausi 240-80 eaa.
- klassinen kausi 80 eaa.-120 jaa.
- kulta-aika 80 eaa.-14 jaa.
- tasavallan loppuaika 80-30 eaa.
- Augustuksen aika 30 eaa.-14 jaa.
- hopea-aika 14-120 jaa.
- myöhempi keisariaika 120-500 jaa.
Ainoastaan yksi roomalainen nuottifragmentti on löydetty. Rooman musiikki oli perintöä Kreikasta, mutta myös etruskeilta, joilta nuoret roomalaiset saivat soitto- ja tanssikoulutuksensa.
Musiikilla oli paikkansa mm. sodissa, sillä Tacitus (55-117 jaa.) puhuu ”sotatorvien räikkeestä”, jolla voitettiin germaanit. Musiikkia käytettiin myös valtiollisissa rituaaleissa keisarin saapuessa, triumfeissa sekä juhlissa. Cato (234-149 eaa.) mainitsee ”vanhan Rooman” pitolaulut.
Musisointi
Viihteellistyminen sivistyneistön huolena
Roomalaiset harrastivat musiikkia tavattomasti, vaikkakin kristinuskon vaikutuksesta se on nähty usein liian kielteisessä valossa, rappiona, ”pakanallisuutena”. Tasavallan viimeisinä vuosina erityisesti naisharpistit ja -laulajat olivat suosittuja. He vastasivatkin suurimmaksi osaksi viihdemusiikin luomisesta ja esittämisestä. Taiteilijoille maksettiin hyvin, vaikkakin ammattilaisten sosiaalinen asema oli vielä alhainen – tosin valtion ja pappislaitosten muusikoita arvostettiin.
Vähäpukeisuus, moraalin höltyminen ja erityisesti tanssimisen lisääntyminen kaikissa luokissa aiheutti sen, että Cicero, Seneca, Horatius ja Tacitus kritisoivat kehitystä. Niinpä ei olekaan yllättävää, että myöhemmin kirkkoisät liittyivät joukkoon: tanssi ja populaarimusiikki, teatteri ja pakanakultit saivat heiltä päättäväisen tuomion. Tämä ei ole ihme, sillä erityisesti itäisiin mysteerikultteihin kuuluva tanssi ja musisointi saivat villin ja ekstaattisen luonteen, etenkin Kybele-, Astarte-, Demeter- ja Isis-kulteissa.
Tähtikultin antiikkiset juuret
Rahvas piti eniten laulamisesta kitháran säestyksellä, virtuoosisesta solismista, jota harrastivat ensin kreikkalaiset mutta jota roomalaiset jatkoivat antaumuksella. Tuon päivän kithárasolistin ura, tulot ja suosio muistuttavat suuresti vaikkapa tämän päivän tähtisolisteja pop- tai oopperalaulun alueella.
Itse soiton tyylistä tai vaikeusasteesta emme tiedä mitään. Periaatteessa soittaminen oli käsityötaitoa ja siten ylhäiselle miehelle alempiarvoista, ainakin ammatillisessa mielessä. Tosiasiassa kuitenkin monet keisarit olivat eteviä kitháristeja, laulajia tai tuban soittajia.
Nero muusikkona
Musiikinhistorian kuuluisimpia muusikkohallitsijoita oli keisari Nero (keisarina 54-68 jaa.). Se sinänsä ei ollut ongelma, että hän otti kithára-laulutunteja, mutta aristokraattinen yhteisö oli shokissa, kun Nero halusi esiintyä ammattimaisena taiteilijana ja esiintyä kilpailuissa yhdessä muiden yrittäjien kanssa. Hän kehitti lauluääntään fyysisillä, itsekuria vaativilla harjoituksilla ja esiintyi ensimmäisen kerran 22-vuotiaana 59 jaa. Historioitsija Tacitus kertoo Neron urasta:
(64 jaa.) Nero joutui yhä suuremman halun valtaan esiintyä julkisella näyttämöllä. Tähän asti hän oli näet laulanut ainoastaan nuorison kisoissa kotonaan tai puutarhassaan, mutta hän alkoi hyljeksiä niitä koska niissä oli liian vähän yleisöä ja koska niissä ei ollut tarpeeksi tilaa hänen mahtavalle äänelleen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut aloittaa Roomassa vaan valitsi Napolin, koska se oli kreikkalainen kaupunki. Hän debytoisi siellä, siirtyisi sitten Kreikkaan, voittaisi kuuluisat ja vanhastaan kunnioitetut laakeriseppeleet ja saavuttaisi siten lisää mainetta ja kansalaisten suosion. (Tacitus: Keisarillisen Rooman historia; 15. kirja, 33).
Teatterirakennus tosin sortui yleisön poistuttua paikalta, mikä ei estänyt Neroa esiintymästä seuraavana vuonna Roomassa, vaikka senaatti yritti estää häväistyksen tarjoamalla keisarille jo etukäteen ensimmäisen palkinnon laulusta. Nero teki lopuksi myös ammattilaiskiertueen Kreikkaan 66 jaa.
Roomalainen lyriikka
Roomalaista laulumusiikkia parhaimmillaan edustivat nykyisin runoilijoina pidetyt klassikot:
Catullus (n. 84-34 eaa.) kirjoitti laulurunoja nimellä carminum (monikossa carmina), joissa seksuaalisuus korostui.
Vergilius (70-19 eaa.) kirjoitti kokoelman Bucolica (42-39 eaa.) paimenrunoja (eklogi), joka lajina tuli muotiin uudestaan musiikin varhaisromantiikassa (Tomášek, Voríšek), sekä idyllejä. Theokritoksen idyllit ja Vergiliuksen eklogit olivat lähtökohtia renessanssin pastoraalille (mm. Boccaccio, Tasso, Guarini), joka puolestaan liittyy madrigaaliin ja ennen kaikkea barokkioopperan syntyyn. Vergiliuksen Aeneas-eepos on ollut keskeinen antiikintietämyksen ja myös ooppera-aiheiden lähde ainakin Berlioziin saakka.
Horatius (65-8 eaa.) runoili oodeja, joita on pidetty tärkeinä ja sävelitetty läpi historian. Carpe diem (Poimi päivä) sekä Integer vitae (Elämältään nuhteeton) ovat hänen kuuluisimmat oodinsa. Horatius kirjoitti myös epodeja ja satiireja, jotka ovat pilkkarunoja. Hän suosittelee runousopissaan Ars poetica laulamista lyyran säestyksellä: ”Ei siinä ole mitään häpeilemistä. että seurustelet lyyran runottaren ja lyyraa soittavan Apollon kanssa.” (403-404) Mutta sen sijaan hänellä on kitkeriä sanoja sanottavana aikansa aulóksen eli tibian sekä kielisoittimien (kitháran) soittajista:
Huilu [= aulós] ei entisaikaan ollut messinkirenkain varustettu eikä se pyrkinyt kilpailemaan trumpetin [tuba] kanssa kuten nykyään; tuon hennon, yksinkertaisen soittimen harvoista rei’istä huokuva musiikki myötäili sopivasti kuoroa ja täytti pehmeillä sävelillään istuinrivit. [Sittemmin] huilunsoittaja toi ikivanhaan taidemuotoon levottomuutta ja prameilua. Siten myös vakavan kielisoittimen äänivarat kasvoivat, ja yltiöpäinen tehon tavoittelu tuotti outoa sanataidetta. (Runousoppi 202-205, 212-215).
Sekstus Propertius (n. 50-15 eaa.) oli merkittävin elegia-runoilija. Muun muassa Goethe jäljitteli häntä.
Myös Ovidius (43 eaa.-17 jaa.) kirjoitti rakkauslauluja ja -elegioita. Runouden lisäksi Ovidiuksen Metamorfoosit-runoelma on vaikuttanut monin tavoin länsimaiseen musiikinhistoriaan laulujen ja oopperoiden aihe- ja tekstilähteenä paitsi ranskalaisissa barokkikantaateissa ja -oopperoissa, myös Gluckin musiikissa. Aiheista tunnetuimpia ovat mm. Pyramon ja Thisben, Orfeuksen ja Eurydiken, Pygmalionin, Ekhon ja Narkissoksen, Daidaloksen ja Ikaroksen sekä Faëthonin hahmoihin liittyvät tarinat.
Muu kirjallisuus
Plautuksen (n. 254-184 eaa.) ja Terentiuksen (n. 190-159 eaa.) komedioissa oli musiikkia Aristofaneen tyyliin.
Plutarkhos (n. 45-125 jaa.) suurteoksessaan Kuuluisien miesten elämäkertoja (n. 115 jaa.) kertoo sekä Kreikan että Rooman hallitsijoista. Teos toimi lähteenä monille barokkioopperoille, mm. Händelille.
Rooman keisariajalla syntyi myös mestariromaani: Apuleioksen Kultainen aasi (n. 169-77 jaa.).
Cicero (106-43 eaa.) oli latinankäytön ja puhetaiteen (De oratore) klassinen esikuva.
Myös Seneca (n. 5 eaa.-65 jaa.) oli kuuluisa reettori, Neron kasvattaja ja ministeri, filosofi ja tragediakirjailija, joka on päässyt mukaan Monteverdin viimeiseen oopperaan.
Quintilianuksen (35-95?jaa.) Institutio oratorio oli ja on ollut nykypäivään saakka retoriikan tärkein oppikirja. Siinä teroitetaan musiikin tärkeyttä puhetaiteen kannalta.
Plotinos (205-270 jaa.) oli uusplatonismin luoja, joka antoi taiteille merkittävän roolin, sillä hänen mielestään taiteen tehtävänä oli tehdä yliaistillinen idea näkyväksi. Taiteen mahdollistaman kontemplaation avulla yksilö pääsi aistimaailmasta tosiolevaisen ykseyden käsittämistä kohden.
Soittimista
Petronius Arbiterin (n. 20-66 jaa.): Satyricon-romaanifragmentin mukaan hautajaisissa soitti torvisoittokunta. Romaanin ehkä suosituimman Trimalkion pidot -jakso päättyy hupaisasti kertomukseen ökyrikkaan isännän tempauksesta näytellä valekuollutta ja panna hautajaismusiikki soimaan:
”Kuvitelkaa minut vainajaksi. Antakaa tulla jotain kaunista.” Torvisoittokunta päästi oikein hautausräminän. Varsinkin muudan sen hautausurakoitsijan orjista, joka oli läsnä olevien joukossa kunniallisimpia, kajahdutti torvestaan niin voimakkaan äänen, että kaikki naapuritalojen asukkaat heräsivät. Niinpä palovartijat, jotka suorittivat päivystystä lähimmässä kaupunginosassa, luulivat Trimalkion talossa tulen päässeen irti, särkivät tuota pikaa oven ja alkoivat tapansa mukaan touhuta vesiämpäreineen ja kirveineen. (suom. Edwin Linkomies)
Roomalaisista soittimista tärkeimpiä olivat
- lyyra
- kithára
- harppu
- aulós (tibia)
- panhuilu
- vesiurut, jotka keksittiin 200-luvulla eaa. Aleksandriassa ja jotka olivat sirkussoitin
- tuba eli trumpettimainen, 1-3 metriä pitkä suukappalesoitin
- cornu eli vaskisoitin, jonka kaikusuppiloa kannettiin olalla
- bucina ja lituus, jotka olivat hiljaisempia torvia / trumpetteja
Aikalaislähteiden mukaan nimenomaan virtuoosit olivat suosittuja. Lähteissä puhutaan myös kuoroista ja orkestereista suurissa juhlissa ja kilpailuissa.