Suomen kansan alkuperästä on kaksi teoriaa. Muuttoteorian mukaan suomalais-ugrilaisten kansojen alkukoti oli Volgan mutkassa Keski-Venäjällä, josta suomalaiset päätyivät ensin Baltiaan ja sitten Suomenlahden pohjoispuolelle. Teorian perustelu on kielitieteellinen: rakenteellisesti suomen kieli on sukua eestin ja joidenkin Keski-Venäjällä elävien pienten kansojen kielelle, etäisemmin unkarille.
Geenitutkimukseen ja veriryhmien vertailuun perustuvan jatkuvuusteorian mukaan Suomen kansa on vähitellen muodostunut nykyisen Suomen maaperällä: kolme neljännestä suomalaisten perimästä on läntistä ja eteläistä alkuperää, yksi neljännes itäistä.
Ihmisten järjestäytymisessä yhteisöksi pienin yksikkö on perhe. Perheiden harjoittaessa taloudellista yhteistoimintaa muodostui kyliä ja kylien yhteistoiminnasta pitäjiä tai kihlakuntia. Lähinnä suurempi alueellinen kokonaisuus oli maakunta, joita Suomessa mainitaan keskiajalla olleen kahdeksan: Ahvenanmaa, Suomi (Varsinais-Suomi), Uusimaa, Satakunta, Häme, Savo, Karjala ja Pohjanmaa. Kullakin maakunnalla oli enemmän tai vähemmän oma perinteensä ja kulttuurinsa.
Myös heimon käsite jäsentää Suomen alueella asunutta väestöä, sillä maakunnat olivat yleensä yhden heimon asuma-alueita. Itäistä Suomea asuttivat karjalaiset, läntistä hämäläiset ja varsinaissuomalaiset, pohjoisempana pohjalaiset ja väliin jäävää aluetta savolaiset. Rannikolle asettui keskiajalla kapeana nauhana ruotsinkielinen siirtolaisväestö, joka myöhään tulleena säilytti oman kielensä päinvastoin kuin suomen kielen omaksuneet aikaisemmat germaanislähtöiset maahanmuuttajat.
Keskiajalla perinteisen kylä- ja heimokulttuurin korvasi sääty-yhteiskunta. Säätyjä olivat aatelisto, porvaristo, papisto ja talonpojat. Suomessa säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906. 1800-luvun lopulla, teollistumisen aikakaudella, sääty-yhteiskunta alkoi muuttua luokkayhteikunnaksi, jossa yhteiskuntaluokkia edustivat puolueet. Puolueita perustettiin 1860-luvulta alkaen, ja vallan ne saivat vuoden 1907 eduskuntavaaleissa.
Keskiajalla ’Suomi’ tarkoitti Suomen hiippakuntaa tai Ruotsin valtakunnan Itämaata, 1500-luvulla Suomen herttuakuntaa ja vuodesta 1809 Venäjän valtakunnan yhteyteen kuulunutta autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa. Itsenäisen Suomen historia alkaa vuoden 1917 itsenäisyysjulistuksesta ja johtaa ensimmäisen tasavallan (1919–44) ja toisen tasavallan (1944–94) kausien jälkeen Euroopan unionin jäsenyyteen vuodesta 1995.
Kansallisen musiikinhistorian käsite on perin juurin ongelmallinen. Mitään Suomen kansaa ei ensinnäkään ollut olemassa ennen kuin suomalaiset 1800-luvulla vähitellen huomasivat, etteivät enää olekaan ruotsalaisia eivätkä toisaalta halunneet tulla venäläisiksi. Tätä aikaisempien aikojen ’Suomen musiikin historia’ käsittelee suomalaisten heimojen musiikkia, Rooman kirkon, Euroopan hovien ja kiertävien soittajien (leikarien ja piiparien) musiikkia nykyisen Suomen alueella, sen jälkeen luterilaisen kirkon ja kaupunkien sivistysporvarien musiikkia.
1800-luvulla kansallinen herääminen synnyttää uutta säveltaidetta ja samanaikaisesti syntyy myös uutta kansanmusiikkia, hengellisten liikkeiden musiikkia ja työväenmusiikkia. 1900-luku tuo kansallisromantiikan rinnalle modernismin, joka vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla jakaantuu moniksi alalajeiksi. Afroamerikkalaisen musiikin eri lajit ja suuntaukset valtaavat alaa, kunnes uudelle vuosituhannelle tultaessa sana ’musiikki’ tarkoittaa tiedotusvälineiden kielessä enää vain kevyttä musiikkia.
Euroopan yhdentyminen, globalisaatio ja tekninen kehitys toisen tasavallan loppuaikoina ja Euroopan unionin aikana johtavat siihen, että rajojen ja etäisyyksien merkitys häviää ja kansallinen musiikinhistoria kadottaa sisältönsä ja merkityksensä.
Kirjallisuutta
Fogelberg, Paul (toim.) 1999. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153). Helsinki: Suomen Tiedeseura.
Jokipii, Mauno (toim.) 1991. Suomi Euroopassa. Talous- ja kulttuurisuhteiden historiaa. Jyväskylä: Atena.
Jussila, Osmo 2007. Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY.
Klinge, Matti 2003. Suomi Euroopassa. Helsinki: Otava.
Meinander, Henrik 2006. Suomen historia. Helsinki: WSOY.
Nousiainen, Anu ym. 2018. Keitä me olemme? HS 3.3.2018.
Oramo, Ilkka 1985. Onko Suomen kansalla musiikinhistoriaa? SIC. Sibelius-Akatemian vuosikirja 2 1984–85. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 7–19.
Talve, Ilmar 1990. Suomen kansankulttuuri (SKST 514). 3.p. Helsinki: SKS.
Virtanen, Leea 1988. Suomalainen kansanperinne (SKST 471). Helsinki: SKS.