Sotien jälkeen edellisten vuosikymmenten nationalismi, jota poliittiset uhkakuvat olivat ruokkineet, väistyi uuden liberaalin ajattelun tieltä. Uuden ilmeen musiikkiin toivat rintamalla palvelleet säveltäjät. Einar Englundin (1916–99) ensimmäinen sinfonia (1946), Shostakovitshin Leningrad-sinfonian rinnakkaisilmiö, antoi kaunopuheisen ilmaisun kansakunnan traumaattisille tunteille. Tärkeä vaikuttaja oli Béla Bartók, jonka esikuva on kuuluvilla sekä Englundin että Joonas Kokkosen (1921–96) teoksissa, kun taas uusklassisen kauden Stravinsky oli Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) ja Usko Meriläisen (1930–2004) lähtökohtana. 12-sävelmusiikki löydettiin Suomessa 1950-luvulla: Erik Bergman (1911–2006) lähti opiskelemaan sitä Sveitsiin, ja hänen jälkiään seurasivat mm. Rautavaara ja Meriläinen. Paavo Heiniselle (1938–) ja Erkki Jokiselle (1941–) modernismi oli alusta pitäen itsestään selvä kotiympäristö.
1960-luvun alussa Stockhausenin, Nonon, Ligetin ja muiden Darmstadtin koulukunnan säveltäjien musiikki oli ajankohtaista Suomessa. Monet heistä kävivät myös luennoimassa teoksistaan ja sävellystekniikastaan mm. Radion Nykymusiikin päivillä ja Jyväskylän kesässä. 12-sävelmusiikista kehitettyä sarjallista tekniikkaakin käytettiin, mutta se ei kuitenkaan päässyt juurtumaan kovinkaan syvälle suomalaisten säveltäjien keinovaroihin. Reaktio sitä vastaan tapahtui äkkiä ja ilmeni monin eri tavoin. John Cagen inspiroima aleatorisuus, Terry Rileyn minimalismi ja Ken Deweyn happening-taide olivat hetken aikaa päivän muotia, mutta jo 1960-luvun puolivälissä vasemmistolainen laululiike ja saksalaiselle Neue Schönheit -liikkelle sukua oleva uusromantiikka valtasivat alaa ja modernismi joutui sivuraiteelle. Tämän kauden keskeisiä vaikuttajia ovat Kari Rydman (1936–), Henrik Otto Donner (1939–2013), Kaj Chydenius (1939–) ja Erkki Salmenhaara (1941–2002).
Seuraavalla vuosikymmenellä tapahtui kansallisaiheisen oopperan nousu, kun Aulis Sallinen (1935–) toi näyttämölle Ratsumiehen (1974) ja Punaisen viivan (1978) ja Joonas Kokkonen Viimeiset kiusaukset 3(1975). Nämä teokset panivat alulle uusien oopperoiden tulvan, jolla lienee ollut vaikutusta siihenkin, että Suomen Kansallisooppera sai 1993 uuden talon. Sysäyksen oopperataiteen nousulle lienee antanut jo Merikannon Juhan näyttämöllinen kantaesitys 1963.
1970-luvun lopulta alkaen suomalaisen musiikkielämän kehitys oli nopeaa ja dynaamista. Uusi säveltäjäsukupolvi kerääntyi Korvat auki -yhdistykseen (1977–), jonka ideoita lähti 1983 toteuttamaan myös nuorten muusikkojen Avanti!-ryhmä. Useimmat tämän sukupolven säveltäjistä opiskelivat Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla ja seurasivat tiiviisti uuden musiikin keskieurooppalaista kehitystä. He löysivät uudelleen sen musiikin modernismin, josta 1960-luvun nuoret säveltäjät olivat luopuneet. Kaija Saariaho (1952–), Magnus Lindberg (1958–), Esa-Pekka Salonen (1958–) ja muut jatkoivat opintojaan Italiassa, Eero Hämeenniemi (1951–) Puolassa ja Yhdysvalloissa, Jukka Tiensuu (1948–) ja Saariaho myös Saksassa ennen kuin hakeutuivat työskentelemään Pariisin IRCAMiin, jonne Lindberg seurasi heitä.
Lindbergin Kraft (1985) käänsi uuden lehden suomalaisen musiikin historiassa niin kuin aikanaan Sibeliuksen Kullervo. Edellä mainitut säveltäjät ja heidän lisäkseen mm. Pehr Henrik Nordgren (1944–2008), Kalevi Aho (1949–) Jouni Kaipainen (1956–2015), Kimmo Hakola (1958–) ja Tapio Tuomela (1958–) huomattiin pian kansainvälisesti. Tietokoneiden ja elektroniikan käyttö tuli mukaan keinovaroihin; niistä kiinnostuivat erityisesti Tiensuu, Saariaho ja Lindberg. Seuraavan sukupolven säveltäjistäkin muutamat, mm. Veli-Matti Puumala (1965–), Uljas Pulkkis (1975–), Sebastian Fagerlund (1972–) ja Tomi Räisänen (1976–), ovat jo ehtineet saada kansainvälistä menestystä.
Saman kauden aikana musiikin esittämisen yleinen taso nousi merkittävästi uudistetun musiikkioppilaitosjärjestelmän ansiosta. Taiteilija-apurahat paransivat muusikkojen toimintaolosuhteita, orkesterilaki takasi valtionavun maan tärkeimmille orkestereille, uusia konserttisaleja rakennettiin eri puolilla maata, kesäfestivaalit ja musiikkikilpailut lisäsivät musiikkielämän ulottuvuuksia, suomalaisen musiikin levytystoiminta pääsi kunnolla vauhtiin CD-tekniikan myötä. Säveltäjien ohella kapellimestarit, laulajat ja instrumentalistit alkoivat menestyä kansainvälisesti enemmän kuin maan väkiluvun perusteella saattaisi odottaa, ja maailmalla alettiin puhua Suomesta “musiikin ihmemaana”.