Alkuvuodesta 1892, kun Jean Sibelius ja Aino Järnefelt suunnittelivat häitään, ”Janne” kirjoitti Ainolle: ”Jos menemme naimisiin tänä keväänä, niin matkustamme Karjalaan kesäksi, eikö niin?”[1] Kullervo oli tekeillä, ja Sibelius oli karelianismin lumoissa. Mutta Karjalan-matkaan häntä epäilemättä innoittivat myös taiteilijatoverit. Ensimmäisinä Venäjän Karjalassa olivat käyneet Axel Gallén ja Louis Sparre jo vuonna 1890 Gallénin Kuhmonniemelle suuntautuneen häämatkan jatkeena. Vuotta 1892 Yrjö Hirn kuvasi myöhemmin ”suureksi matkavuodeksi”, koska silloin itärajan molemmin puolin liikkuivat Sibeliuksen ohella monet muutkin taiteilijat alkuperäänsä ja suomalaista identiteettiä etsimässä.[2]
Kullervon kantaesityksen huumasta toivuttuaan Sibelius palasi toukokuun lopulla hääsuunnitelmiin ja Karjalan-matkaan: ”Oma rakas Aino! Nyt saat tietää uutisen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa tuntuu kiinnostavan minun Karjalan-matkani ja minulla on syytä toivoa, että saamme sieltä rahaa. Lähetän tietysti sinne kuvauksen siitä, mitä aion tehdä. Ajattelin sillä lailla, että meillä on siellä jonkinlainen tukikohta, oma koti (!!!), josta me sitten teemme retkiä vanhojen runolaulajien luokse.” Mutta jo seuraavana päivänä hän joutui pettyneenä toteamaan: ”Tohtori K. Krohnin ansiosta ovat ajatukseni S. K. Seuran stipendistä rauenneet.” Hän oli toisaalta myös helpottunut: ”Jollain lailla on hyväkin, etten saanut S. K. Seuralta mitään, sillä nyt en ole niin sidottu kuin olisin jos olisin saanut.”[3]
Valoa näkyi kuitenkin toisella suunnalla, sillä samassa kirjeessä hän kertoi uskovansa, että hänellä ”on hyviä toiveita saada Yliopistolta 400” ja että Gebhard oli luvannut ostaa häneltä ”sarjan Runeberg-lauluja ja sarjan Kalevala-lauluja”.[4] Vielä samana päivänä hän kirjoitti (suomeksi) Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ”Korkea arvoiselle Akademiselle Konsistoriolle” anomuksen 400 markan suuruisesta matkarahasta tutustuakseen runojen sävelmiin ja niiden esittämistapaan Karjalassa.
Apuraha myönnettiin jo seuraavana päivänä, ja matkasuunnitelmat alkoivat täsmentyä. Kesäkuun 2. päivänä Sibelius kävi tapaamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiestä Kaarle Krohnia, johon matkarahatoiveet tällä suunnalla olivat rauenneet, sillä opastusta hän tarvitsi: ”På morgonen fick jag af Krohn en ’luettelo’ öfver alla de runosångare han känner. Jag gick till honom och bad om det. Äfven utstakade vi en reseplan.”[5] Samana päivänä hän kävi myös pankissa: ”I dag lyftade jag min 400 mk.”[6] Kesäkuun puolivälissä vastavihityt Sibeliukset matkustivat Pohjois-Karjalaan, jossa he asettuivat Lieksan Monolaan. Täällä valmistui seuraavien viikkojen aikana kolme opuksen 13 Runeberg-laulua (Under strandens granar, Kyssens hopp ja Till Frigga) ja myös En saga oli tekeillä, kuten Sibelius A. O. Väisäselle myöhemmin kertoi.[7] Matkan kuherrusosion jälkeen heinäkuun puolivälissä Sibelius saattoi puolisonsa Joensuuhun ja jatkoi yksin syvemmälle Karjalaan, ensin Korpiselälle, sieltä Kokkariin ja Suojärvelle ja lopuksi takaisin Korpiselälle, jossa hän mielestään oli kuullut ”vanhinta” runonlaulua. Syksyllä hän kirjoitti yliopistolle selonteon matkan vaiheista ja annista, Redogörelse öfver undertecknads studieresa i Karelen sommaren 1892.[8] Diaariomerkinnän mukaan selonteko on saapunut yliopistoon 11.11. ja ollut esillä konsistorissa 19.11. Suomennettuna se on pääpiirteissään, muutamia lauseita lukuun ottamatta, Erik Tawaststjernan Sibelius-elämäkerran ensimmäisen osan toisessa, lisätyssä painoksessa.[9]
Ensi alkuun Sibeliuksella oli, kuten Tawaststjerna kirjoittaa, ”huono runostusonni”. Monolassa hän ei ollut löytänyt etsimäänsä. Kanteleensoitto Pohjois-Karjalassa oli tosin ”kehittynyttä” mutta enimmäkseen hengetöntä (poikkeuksena muutamat Mikko Tolvasen sävelmät), melodiassa oli banaaleja käänteitä eikä mitään suomalaista sävyä voinut siinä tunnistaa. Tämä huomautus mahdollisesti viittaa siihen, että duuri ja molli olivat täällä jo ehtineet tehdä tuhojaan. Runonlaulustakin oli vain vähäisiä jäämiä, eikä sitä ensi alkuun löytynyt Korpiselältäkään. Vaimolleen Sibelius kirjoitti 20. heinäkuuta: ”Här stå alla omkring mig… Tillsvidare har jag ej fått höra annat än tvenne sångare och de äfven icke om Kalevala. De hafva dels dött dels flyttat bort.”[10]
Saaliiksi tuli sentään itkuvirsiä, kaikkiaan parikymmentä, mutta Sibeliuksen mukaan ne kaikki olivat lähemmässä tarkastelussa toisintoja sävelmästä, jonka kaksi ensimmäistä säettä hän merkitsi selontekoon nuotein. Jälkisäe on esisäkeen hiukan muunneltu kertaus. Säkeet jakaantuvat selvästi kahteen osaan, ja muuntelu koskee vain neljän ensimmäisen neljäsosan aluetta kolmen seuraavaan ollessa identtisiä kokosävelaskelsiirtymää lukuun ottamatta. Sibelius on merkinnyt tahtilajiksi 7/4, mutta olisi voinut, jos olisi halunnut kuvata säkeen rakennetta, käyttää myös tahtilajeja 4+3/4 tai 8+6/8. Sävelmä noudattaa esisäkeessä doorista ja jälkisäkeessä joonista pentakordia ja liikkuu asteittain neljänneltä asteelta päätössävelelle käväisten säkeen alussa vain ohimennen viidennellä asteella. Olisi myös mahdollista tulkita, että sävelmällä on tetrakordirunko ja että nousu viidennelle asteelle on sivusävelen luonteinen, vaikka se esisäkeessä tämän synkopoidun alun tähden sattuukin iskulle.
Nuotinnoksen loppuun Sibelius on merkinnyt sanan skratt (naurua), ja selonteossa hän toteaa itkuvirsien päättyvän tavallisesti hysteeriseen nauruun. Tawaststjerna kommentoi hieman epäilevään sävyyn: ”On kiintoisaa havaita, että Sibelius tulkitsee itkuvirren hurjan kulminaation nauruksi.”[11] Tällaisesta ei myöskään kirjallisuudessa ole mainintoja, itkuvirsien on päinvastoin kuvattu päättyvän rajuihin nyyhkytyksiin. Esimerkiksi ensimmäinen suomalainen itkuvirsitutkija Volmari Porkka kirjoittaa: ”Itkijä … ryhtyy runoihinsa omituisella, pitkäveteisellä nuotilla. Hetken päästä surun tunteet saavat hänestä vallan, ja melkein joka säkeen jälkeen hän hyrskähtää äänekkääseen, tuskalliseen itkuun …”[12] Mutta ehkä itku voi jossakin tapauksessa olla niin lähellä naurua, että vieraan niitä on vaikea erottaa toisistaan.
Selonteon kolme muuta nuottiesimerkkiä ovat viisi-iskuista kalevalatyyliä. Noin viidestäkymmenestä Kokkarissa kuulemastaan Marjatta-runon toisinnosta Sibelius valitsee kantamuotona pitämänsä sävelmän, joka käyttää d-pohjaista tetrakordia esisäkeen käväistessä ohimennen viidennellä asteella ennen laskeutumistaan suuren terssin kautta päätössävelelle; jälkisäkeen asteittain laskevassa liikkeessä terssi on alennettu: siis jooninen ja doorinen tai — jos niin halutaan — duuri ja molli. Suojärvellä hän merkitsi muistiin Oleksi Paatrosen kaksisäkeisen runosävelmän, jossa molemmat rytmisesti identtiset säkeet, esilaulajan ja puoltajan, noudattavat doorista pentakordia. Vanhimpana kuulemistaan Sibelius piti Korpiselän Mysysvaarassa nuotintamaansa Petri Shemeikan[13] sävelmää, joka myös liikkuu doorisen pentakordin alalla, mutta käväisee päätössävelen alapuolisella suurella sekunnilla. Tässä hän kuuli mielestään kaikkien nuotintamiensa runosävelmäin juuret — ehkä juuri tuon suuren sekunnin tähden. Nuotinnos käsittää kahdeksan tahtia ja osoittaa, kuten Sibelius muutamia vuosia myöhemmin koeluennossaan huomauttaa, että runosävelmä on kuin ”teema muunnelmineen”, jossa säkeet harvoin toistuvat muuttumattomina. Sibeliuksen nuotintama sävelmä voisi olla ”Tulen synty” – niin läheisesti se muistuttaa tämän runon toisintoa, jonka Petri Shemeikka vuonna 1905 lauloi fonografille Ilomantsin Ristivaarassa.[14] Sibelius myös siteeraa sävelmää, duurin ja joonisen välimailla häilyvänä, Karelia-musiikin (1893) ensimmäisessä kuvaelmassa ”Karjalainen koti” yhdistäen sen Kalevalan 14. runoon, jonka alussa lieto Lemminkäinen herkeää puhuttelemaan Ukko ylijumalaa suorien suksien toivossa: ”Oi Ukko, ylijumala / Tahi taatto taivahinen!” jne. Sävelmä on aivan erilainen kuin A. R. Koskisen Suistamolla 1904 muistiin merkitsemä tämän runon toisinto.[15]
Neljää selontekoon sisältyvää nuotinnosta lukuun ottamatta Sibeliuksen Karjalan-matkallaan muistiin merkitsemät sävelmät ovat kateissa. Mistähän muuten johtuu, että myös nämä neljä puuttuvat Launiksen toimittamasta kokoelmasta Karjalan runosävelmät (1930)?
Trio 2/2012, 57–60.
Viitteet
[1] SuviSirkku Talas (toim.). Sydämen aamu. Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Helsinki: SKS, 2001, s. 355
[2] Riitta Konttinen. Sammon takojat. Nuoren Suomen taiteilijat ja suomalaisuuden kuvat. Helsinki: Otava, 2001, s. 147.
[3] Talas, Sydämen aamu, ss. 436–437.
[4] Hannes Gebhard (1864–1933), kustannusyhtiö Otavan perustaja ja johtaja vuoteen 1892. Otava julkaisi 7 Sånger af Runeberg i musik satta af Jean Sibelius joulukuussa 1892.
[5] Talas, Sydämen aamu, ss. 446.
[6] SuviSirkku Talas, Tulen synty. Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa 1892–1904. Helsinki: SKS. 2003, 17.
[7] A.O. Väisänen, ’Jean Sibelius vaikutelmistaan.’ Kalevalaseuran Vuosikirja 1. Helsinki: Otava, 1921, 77–78.
[8] Ks. liite: ”Selonteko allekirjoittaneen opintomatkasta Karjalassa kesällä 1892”.
[9] Erik Tawaststjerna, Jean Sibelius 1. 3.p. Helsinki: Otava, 1989, ss. 251–252.
[10] Talas, Tulen synty, s. 20.
[11] Erik Tawaststjerna, Jean Sibelius 1. s. 251.
[12] Lauri Honko, ’Itkuvirsirunous’. Suomen kirjallisuus I. Toim. Matti Kuusi. Helsinki: SKS ja Otava, 1963, s. 97.
[13] Petri Shemeikan nimen Sibelius oli varmaankin saanut Kaarle Krohnilta, joka Martti Haavion mukaan oli käynyt häntä laulattamassa jo vuonna 1884. Tiedot Shemeikan syntymävuodesta ovat ristiriitaisia. Jos hänen oli syntynyt 1825, kuten useissa lähteissä mainitaan, hän oli elokuussa 1892 n. 67-vuotias; mutta jos hän kuollessaan huhtikuussa 1915 oli 98-vuotias, kuten Haavio kertoo, hän olikin n. 75-vuotias. (Martti Haavio, Viimeiset runonlaulajat. Porvoo-Helsinki: WSOY 1943, 180–192.)
[14] Armas Launis, Runosävelmiä. II. Karjalan runosävelmät (Suomen kansan sävelmiä IV:2). Helsinki: SKS. 1930, s. 167.
[15] Launis, Karjalan runosävelmät, s. 220.
Liite
Selonteko allekirjoittaneen opintomatkasta Karjalassa kesällä 1892
Matkani tarkoituksena oli saada Karjalassa kuulla ja oppia tuntemaan kanteleensoittoa sekä runonlaulua. – Kesäkuun alussa saavuin Monolaan Pielisellä. Kanteleensoitosta täällä Pohjois-Karjalassa puuttuu, vaikka se onkin kehittynyttä, se herkkyys ja sisäistyneisyys joka on sille tunnusomaista Etelä-Karjalassa; melodiassa esiintyy usein banaaleja käänteitä, ja mitään varsinaista suomalaista sävyä en löytänyt. Poikkeuksen teki kuitenkin Mikko Tolvasen kanteleensoitto. Niistä paristakymmenestä melodiasta, jotka häneltä sain, muutamat ovat mielestäni hyviä.
Viivyttyäni täällä jonkin aikaa ja myös tallennettuani tänä aikana erinäisiä ihmeen kauniita runoja eräältä kansanrunoilijalta matkustin kohden etelää. Jo Ilomantsissa kanteleensoitto oli jotakin aivan muuta kuin aikaisemmin kuulemani. Siellä en viipynyt pitkään vaan jatkoin edelleen Korpiselälle. Täällä viivähdin muutaman päivän ja merkitsin muistiin mm. itkuvirsiä. Muuan nainen, Stepani Kokkonen, lauloi kaikkein luonteenuomaisimmat. Niitä lauletaan jopa hautajaisissa; ne päättyvät tavallisesti siihen, että laulu muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Niillä on suuri dramaattinen vaikutus. Kuulin viitisenkymmentä senkaltaista, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat seuraavan itkuvirren toisinnoiksi:
Ensimmäinen varsinainen runonlaulaja, jota kuulin, oli Michail Wornanen. Hän lauloi etupäässä metsästysrunoja. Enemmän venäläisenä kuin suomalaisena hän oli esim. muuntanut alkuperäisen 5/4 rytmin 6/4 rytmiksi. Poikkeuksellisen lahjakas kanteleensoittaja hän oli. Viivyin hänen luonaan pitemmän aikaa. Lähiseudun runonlaulajat ja kanteleensoittajat olivat kaikki saaneet häneltä vaikutteita. — Kokkarissa tallensin mm. viitisenkymmentä sävelmätoisintoa Marjatan runosta. Ne perustuvat kaikki samaan runosävelmään, nimittäin:
Heinäkuun lopulla oli ehättänyt Suojärvelle. Vanhin siellä kuulemistani runonlaulajista oli Oleksi Paatronen. Hänen runosävelmänsä
oli synnyttänyt koko joukon toisintoja. Koko seudun runonlaulu oli hänen laulunsa jäljittelyä.
Oltuani hänen luonaan muutamia päiviä matkustin takaisin Korpiselälle. Syynä tähän oli se, että kaikki tähän asti kuulemani runosävelmät perustuivat selvästi yhteen ja samaan kantasävelmään. Kaikki viittasi siihen, että se oli täällä.
Pedri Shemeikka, 80-vuotias Mysyvaaran (Korpiselän) asukas, lauloi minulle yhtäjaksoisesti kokonaisen vuorokauden. Hänen runosävelmänsä
on vanhin kuulemistani. Kaikilla tallentamillani runosävelmillä on selvästi juurensa täällä.
Elokuun puolivälissä lähdin Karjalasta.
Jean Sibelius
(suom. Ilkka Oramo)