Muita saksalaisen alueen kamarisäveltäjiä
24.3.2007 (Päivitetty 19.2.2020) / Murtomäki, Veijo

Vaikka historiankirjoitus keskittyy helposti vain suurmiehiin, saksalaiselta alueelta löytyy 1800-luvun jälkipuoliskolla toki muitakin kamarisäveltäjiä kuin Brahms. Brahms dominoi kenttää helposti ylivoimaisena hahmona, mutta kannattaa muistaa myös monet varjoon jääneet, ihan kelvolliset säveltäjät, jotka parhaimmillaan kultivoivat kamarimusiikkialuetta yhtä paljoin teoksin ja maineikkain saavutuksin kuin Brahmskin.

Saksalaisalueen säveltäjiä 1850-luvulta eteenpäin ovat (kamariteosten määrä on suluissa):

• Hermann Hirschbach 1812-88 (23)
• Robert Volkmann 1815-83 (12)
• Eduard Franck 1817-93 (18)
• Friedrich Kiel 1821-85 (31)
• Joachim Raff 1822-82 (25)
• Carl Reinecke 1824-1910 (24)
• Woldemar Bargiel 1828-97 (9)
• Karl Goldmark 1830-1915 (11)
• Max Bruch 1838-1920 (6)

Seuraavalla, 1860-luvulla heitä ovat:

• Hermann Goetz 1840-76 (4)
• Joseph Rheinberger 1839-1901 (16)
• Friedrich Gernsheim 1839-1916 (19)

1870-luvulla ilmaantuivat:

• Heinrich von Herzogenberg 1843-1900 (21)
• August Klughardt 1847-1902 (10)
• Ignaz Brüll 1846-1907 (6)
• Robert Fuchs 1847-1927 (40)

Vielä ennen modernia aaltoa esittäytyivät 1880-luvulla:

• Felix Draeseke 1835-1913 (10)
• Jean Louis Nicodé 1853-1919 (2?)
• Julius Röntgen 1855-1932 (55)
• Wilhelm Kienzl 1857-1941 (6)
• Richard Franck 1858-1938 (10)
• Ludwig Thuille 1861-1907 (11)
• Wilhelm Berger 1861-1911 (12)
• Richard Strauss 1864-1949 (4)
• Gustav Uwe Jenner 1865-1920 (14)

Hermann Hirschbach

Robert Volkmann

Robert Volkmann (1815–83) syntyi Dresdenin lähellä, opiskeli Leipzigissa ja muutamaa Wienin-vuottaan (1954–58) lukuun ottamatta vietti loput elämästään (1841–) Budapestissä. Hän sävelsi musiikkia kaikissa lajeissa, mutta tärkeintä tuotannon osaa edustavat hänen kamarimusiikkiteoksensa. Monet teokset perustuvat klassisiin malleihin, mutta toisinaan hän tulee lähelle uussaksalaista suuntausta.

Volkmannin kamarimusiikkituotannon ytimen muodostavat kaksi pianotrioa, kaksi viulusonaattia sekä kuusi jousikvartettoa. Varhainen F-duuri-pianotrio (1842–43) muistuttaa vielä Beethovenin ja Schubertin trioja, mutta b-molli-trio op. 5 (1850) loi Volkmannille maineen, jota lisäsi tuntuvasti Lisztin tunnustus ja työ sen tunnetuksi tekemisessä. B-molli-trion kolmiosainen muoto on omaperäinen:

1. Largo – Un pochetto piu mosso

 

2. Ritornello

3. Allegro con brio

Avausosan B-duurissa oleva nopeampi vaihe tarjoaa mm. jännittävän, synkopoidun “mustalaisvalssin”. Ritornello pitää sisällään b-mollissa olevan Andante-johdannon lisäksi Des-duuri-scherzon. Finaalin päätöksessä Largo-johdanto palaa.

Kuudesta jousikvartetosta (1846-61) osassa klassistinen tendenssi on vahva. Esimerkillisimpiä ovat kvartetto nro 4, e, op. 35 (1841/57) ja nro 5, f, op. 37 (1858). Edellistä leimaa mollisävellajista ja paikoittaisesta vakavuudesta huolimatta myös huumori ja tanssillisuus; Mendelssohn kurkkii taustalla.

F-molli-kvartetto on poikkeuksellisesti kolmiosainen, vaikkakin Allegro- ja Adagio-osia seuraa viiteen tempovaiheeseen jakaantuva, nopeutuva päätösosa, jossa yhdistyvät scherzon ja finaalin karakterit. Kyse on Volkmannin parhaimpiin kuuluvasta teoksesta.

Eduard Franck

Eduard Franck (1817–93) syntyi Breslaussa varakkaaseen perheeseen, jolla oli suhteita ajan kulttuurieliittiin (Goethe, Heine, Schumann, Chopin, Wagner). Hän opiskeli Mendelssohnin johdolla (1834-38) ja täydensi koulutustaan laajoilla matkoilla Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Avioliitosta pianisti Tony Thiedemannin (1850-) kanssa syntyi kolme lasta, joista Richard Franckista (1858–1938) tuli myös merkittävä säveltäjä. Hänen työpaikkojaan olivat mm. Kölnin musiikkikorkeakoulu, Bernin yliopisto, Berliinin Stern-konservatorio ja Breslaun konservatorio.

Mendelssohnin jäljillä

Franckin monipuolinen tuotanto sisältää useita sinfonioita, piano- ja viulukonserttoja, pianoteoksia, lauluja sekä kamarimusiikkia duosonaateista sekstettoihin saakka. Varhaistuotanto, etenkin laulavaan idiomiin perustuvat viulusonaatit op. 19, c (pain. 1853), ja op. 23, A (pain. 1859), sekä niitäkin aiempi D-duuri-sellosonaatti op. 6 (pain. 1846) ovat vielä suuresti velkaa opettajalle, Mendelssohnille.

Varsin ylistävästi Rheinische Musikzeitung kirjoitti Franckin c-molli-sonaatista (1853): ”Tässä meillä on uudestaan säveltaiteen puhtaasta lähteestä kummunnutta musiikkia, jonka voi asettaa välittömästi Beethovenin sonaattien jatkeeksi.” Seuraavassa A-duuri-viulusonaatin alkua:

Myöhempi F-duuri-sellosonaatti op. 42 (pain. 1882) – toki se syntyi paljon ennen julkaisemistaan – osoittaa Franckin jatkaneen ajan uutuuksista piittaamatonta “klassistis-romanttista” tyyliä.

Yleistyylisiä kvartettoja

Pianokvintetto, jousisekstetot

Pianokvintetto oli lajina uusi ja vähemmän rasitteellinen, joten omassa D-duuri-kvintetossaan op. 45 (1853?, pain. 1882) Franck antaa näytteen vapautuneemmasta ja aikaan tyynemmin levittäytyvästä keksinnästään. Virtuoosisen ja emotionaalisen kiihkeyden sijaan teos on tasapainoinen ja rento.

Franckin kaksi jousisekstettoa kuuluvat hänen tuotantonsa edustavimpiin saavutuksiin; ne tulevat otteessaan lähelle Brahmsia ja Dvořákia. Es-duuri-sekstettoa op. 41 (pain. 1882) säveltäjä piti parhaana teoksenaan. Kyseessä onkin täyssointinen, hyvin työstetty ja vitaali teos polyfonisen finaalin kera.

D-duuri-jousisekstetto op. 50 (pain. 1894) on tyypillinen myöhäisteos, josta leimaa syksyisyys ja retrospektiivisyys. Sen toinen osa jatkaa avausosan sivuteeman espressivo-juonnetta. Scherzo on tällä kertaa h-mollissa H-duuri-kirkastusten kera. Finaali on jälleen kontrapunktinen ja yhdistää Bachia, klassismia sekä Brahmsia persoonallisella tavalla.

Friedrich Kiel

Viulistipianistisäveltäjä Friedrich Kiel (1821–85) teki elämäntyönsä Berliinissä muusikkona ja opettajana. Hänen sävellystuotannossaan kirkkomusiikki sekä kamari- ja pianomusiikki ovat etualalla. Kamarisäveltäjänä häntä pidettiin Brahmsin veroisena; mm. Hans von Bülow nimitti Kieliä “mestariksi”.

Varhaisteoksista tärkeimpiä on kahdeksanosainen ohjelmallinen sarja Reisebilder op. 11 (Matkakuvia, 1859) sellolle ja pianolle: osia ovat Jagdscene (Metsästyskohtaus), Rast (Lepo), Intermezzo,  Auf der Alpe (Alpeilla) sekä Sturm. Am Wasserfall (Myrsky. Putouksella), Romanze, Einkehr (Pysähdys) ja Fremde Musikanten (Vieraita soittoniekkoja). Seuraavassa nimeämätön avausnumero Eichendorffin runomoton kera: ”Hämärä levittää siipensä,/pelottavina värisevät puut,/pilvet vaeltavat raskaiden unien lailla,/mitä tämä kauhu tahtoo sanoa?”

Kiel sävelsi neljän jousikvarteton lisäksi 27 pianokamariteosta: 14 jousisonaattia pianon kera, seitsemän pianotrioa, kolme pianokvartettoa ja kaksi pianokvintettoa. 1800-luvulla eniten arvostusta saivat osakseen pianotrio op. 33 (1865), viulusonaatti op. 35:2 (1865) ja pianokvartetto op. 43 (1867). Niissä toteutuu muotojen moninaisuus: sonaattimuotoa ei ole hylätty, mutta klassisia kehyksiä on avarrettu resitatiiveilla, osien yhteenliittymisillä, kolmiosaisuudella ilman hidasta osaa tai viisiosaisuudella. Kiel hallitsi polyfonian ja käytti lisäksi kansanlauluja tematiikassaan.

Sellosonaatti op. 52, a, (1868) on neliosainen ja sisältää keskiosina Intermezzon sekä Adagio con espressione -osan. Sonaatin sävy on lempeän eleginen ja melodisen ilmeikäs.

Molemmat pianokvintetot (1879) – nro 1, A, op. 75, ja nro 2, c, op. 76 – ovat viisiosaisia. A-duuri-kvintetto on melodisesti lavea ja vapautunut teos Mendelssohnin ja Brahmsin tuntumassa. C-molli-kvintetto on taistelevampi teos Beethoven- ja Schubert-sävytyksin sekä mustalaismusiikin kera.

Joachim Raff

Unohdettu ydinromantikko

Joachim Raff (1822–82) oli elinaikanaan arvostettu säveltäjä, “sveitsiläisromantikko”. Hän toimi Lisztin assistenttina Weimarissa (1845–56) ja oli mm. Edward MacDowellin opettaja. Raffin teokset ovat ammattitaidolla tehtyjä ja kuuluvat ydinromantiikkaan, mutta ne ollaan laajemmin löydetty vasta viime aikoina.

Raffin tuotanto käsittää noin 250 teosta. Hänen pianokamarituotantoonsa kuuluu viisi viulusonaattia (1854–68), sellosonaatti (1873), neljä pianotrioa (1861–70), kaksi pianokvartettoa op. 202 (1870) ja pianokvintetto op. 107 (1862) sekä sarjoja. Jousikamarimusiikin muodostavat kahdeksan jousikvartettoa (1855–74), jousisekstetto op. 178 (1872) sekä jousioktetto op. 176 (1872).

Viuluteoksia

Sarasate piti Raffin viuluteoksista, jotka ovat keskeisen romantiikan edustavimpia. Viulutuotannon alkuvaihe syntyi Weimarissa: niitä ovat mm. duo op. 59 (1848/52), Zwei Fantasiestücke op. 58 (1850-52), “nokturnoja pianolle ja viululle”, Ferdinand Davidille sekä Duo Wagnerin Tannhäuserin teemoista op. 63:2 (1853).

Samana vuonna kun Raff meni naimisiin, syntyi viulu-Cavatina, joka on ollut suosittu siitä lähtien viulistien keskuudessa. Cavatina kuuluu kolmantena numerona opukseen 85, Six morceaux (Kuusi kappaletta, 1859), jonka muut osat ovat Marcia, Pastorale, Scherzino, Canzona ja Tarantella. Ohjelmallinen suuntaus kuuluu Joseph Joachimille omistetussa viulistisesti tavattoman vaativassa “fantastisessa eklogissa” Aus der Schweiz op. 57 (Sveitsistä, 1848) sekä “syklisessä sävelrunossa” Volker op. 203 (1876) viululle ja pianolle.

Viulusonaatteja

Pianotriot

Raffin keskeisiä kamariteoksia ovat Mendelssohnin, Schumannin ja Brahmsin rinnalle kelpaavat pianotriot. Pianotrion nro 1, op. 102, c, (1861) avausosa on voimallinen (Rasch), scherzo on hyvin nopea (Sehr rasch), hidas osa (Mässig langsam) sisältää eroottisia sävyjä, ja finaali (Rasch bewegt) on Mendelssohnin inspiroima. Trio tarjoaa myös taidokkaita fugatoja.

Pianotrion nro 2, op. 112, G (1863) scherzo on mielenkiintoinen g-mollissaan. Pianotrion nro 3, op. 155, a (1870) hidas Adagietto-osa (vrt. Mahler!) samoin kuin pianotrion nro 4, op. 158, D (1870) hidas osa, Andante quasi Allegretto, ovat melodisesti lähes viulu-Cavatinan veroisia. Neljäs pianotrio hengittää kuulaasti ja pitkälinjaisesti kypsän mestarin tyyliin. Scherzo on tässä kuten muissakin Raffin sonaattisykleissä toisena osana.

Jousikvartetot

Koska kamarimusiikki ei ollut Raffin tuotannon pääalueita eikä hän ollut saanut varsinaisesti klassista koulutusta, kahdeksan jousikvartettoa on kunnioitettava saavutus lajissa, jossa oli varsin klassisistinen painotus. Ensimmäiset jousikvartetot syntyivät Lisztin vaikutuspiirissä ja viimeiset omassa rauhassa, kun Raff oli 1870-luvulla Saksan eniten soitettu, arvostettu säveltäjä. Raff uskoi kvartetoissaan edistykseen, joka tapahtuu vain

historiallisesti luonnonmukaista tietä muuttamalla olemassa olevia muotoja vain siellä, missä ajatukset ja niiden eteneminen sitä väistämättä vaativat.

Kvintetosta oktettoon

Grand Quintuor op. 107, a (1862) on pianokvintetto jousten kera. Schumannin perintö on otettu siinä huomioon maltillisemmassa ilmiasussa. Hans von Bülowin suitsutuksen mukaan kvintetto olisi Raffin paras siihen mennessä tekemä sävellys, “merkittävin työ kamarimusiikin alueella Beethovenin jälkeen”.

G-molli-jousisekstetto op. 178, g (1872) liittyy Spohrin ja Brahmsin perintöön ja on säveltäjänsä vahvimpia kamarisävellyksiä soinnikkuudessaan ja persoonallisessa otteessaan.

Raffin suosituin kamariteos lienee viulu-Cavatinan ohella Mendelssohn-henkinen jousioktetto (1872), jossa scherzo-sävyt ovat tuntuvilla toisen, varsinaisen scherzo-osan lisäksi jo avausosassa. Hidas, kolmas osa (Andante moderato) on Sanaton laulu, ja finaali perustuu moto perpetuoon.

Carl Reinecke

Säveltäjän “omaperäisyyden puute”

Carl Reinecke (1824–1910) oli Mendelssohnin ja Schumannin tukema pianistisäveltäjä, kapellimestari ja pedagogi, jolle Liszt uskoi tyttärensä musiikkikoulutuksen. Hänestä tuli Leipzigin konservatorion opettaja (1860) ja rehtori (1897), jonka aikana siitä tuli Euroopan johtavia opinahjoja, joskin ilmeeltään klassisen säilyttävä.

Reinecken varhais- ja keskikauden tuotantoa leimaavat Mendelssohnin ja Schumannin mallit, mutta hänen myöhäiset kamarisävellyksensä tavoittavat brahmsilaisen suuruuden ja ilmaisun lämmön. Musiikki on osaavaa ja aina ammatillisesti korkeatasoista, vaikka sitä saattaa vaivata “nerokkaan, omaperäisen keksinnän puute”, kuten säveltäjä itsekin tunnusti.

Mendelssohnin ja Brahmsin välissä

Reinecken tuotanto käsittää yli 300 teosta, 288 opusnumerolla. Pianolle ja jousille löytyy viulusonaatti ja -sonatiineja, kolme sellosonaattia, kaksi pianotrioa, kaksi pianokvartettoa ja pianokvintetto. Lisäksi Reinecke sävelsi viisi jousikvartettoa (n. 1850–91) sekä kaksi jousitrioa.

Reinecken kolme sellosonaattia (1848–98) silloittavat Mendelssohnin ja Brahmsin välisen aukon lajin romanttisessa kirjallisuudessa: ne jatkavat suuren esikuvan perintöä ja paitsi edeltävät myös ovat selvästi vaikuttaneet Brahmsiin vuolaan melodisella ja inspiroituneella tyylillään.

Sonaatti nro 1, a, op. 42 (1847–48) on romanttisen sellosonaatin paraatiesimerkki selloa syvästi ymmärtävällä kirjoitustavallaan ja tunnelmiensa ehjyydellä. Toinen sellosonaatti op. 89, D (1866) ilmentää jo Reinecken pyrkimystä kohtuulliseen ilmaisuun; tosin se sisältää fugaalisuutta Brahmsin yhtä aikaa syntyneen e-molli-sellosonaatin tavoin.

Kolmas sonaatti, G, op. 238 (1898) on lisänimeltään Den Manen Johannes Brahms, Johannes Brahmsin muistolle. Se on kauttaaltaan kohteensa arvoinen musiikkimuistomerkki, ja toinen osa, Andante mesto, on laulullinen surumarssi.

Pianokvartetto ja -kvintetot

Puhallinkamarimusiikkia

Reinecke oli harvoja puhallinkamariteoksia kirjoittaneita saksalaissäveltäjiä. Kamarimusiikista hänen tunnetuin teoksensa on huilusonaatti Undine op. 167 (1882), kenties myös huiluballadi op. 288. Neliosainen Undine perustuu Friedrich de la Motte-Fouquén saturunoon (1811): vedenneitoa kuvaava Allegro-avausosa keinuu veden 6/8-tahtilajissa.

Kepeän Intermezzo-scherzon ja lyyrisen Andante molto tranquillo -osan jälkeinen

Allegro molto -finaali on sonaatin rohkeinta ja kiihtyneintä, loppukatastrofia luonnehtivaa musiikkia, jossa päähenkilö ja hänen rakastettunsa Hulbrand hukkuvat.

Pianopuhallinteoksia ovat myös A-duuri-trio pianolle, oboelle ja käyrätorvelle op. 188 (1887) sekä B-duuri-trio pianolle, klarinetille ja käyrätorvelle op. 274 (n. 1905), josta on olemassa myös versio viulun ja alttoviulun kera. Puhtaita puhallinteoksia ovat oktetto op. 216 (1892) sekä vain kolmiosainen, kovin Brahms-kaikuinen sekstetto op. 271 (1904).

Woldemar Bargiel

Kamarisäveltäjä Schumannien jäljissä

Woldemar Bargiel (1828–97) oli Clara Schumannin velipuoli, Schumannien ja Mendelssohnin tradition jatkaja, jonka tuotanto ei ole kovin laaja, mutta sitäkin laadukkaampi. Se käsittää muutaman orkesteriteoksen (mm. sinfonia ja alkusoittoja) lähinnä piano- ja kamarimusiikkia. Hän tutustui opiskeluaikanaan Leipzigin konservatoriossa (1846-) mm. Joseph Joachimiin ja sellisti Julius Rietziin, joten kamarisäveltämisen kannalta tilanne oli paras mahdollinen, sillä Bargiel itse oli taitava pianisti.

Jo opiskeluaikana Bargielilta syntyi kolme jousikvartettoa ja pian myös ensimmäinen pianotrio op. 6 (1851). Bargielin tunnetuin ja suosituin sävellys on c-molli-jousioktetto op. 15a (1849–50, pain. 1877). Kolmiosaisen teoksen ääriosat edustavat sävellajinsa mukaista paatosta, ja keskiosa on hitaan osan ja scherzon yhdistelmä. Finaalista löytyy tosin myös hurjastelevaa rustikaalisuutta.

Bargielin f-molli-viulusonaatti op. 10 (1854/79) on ajan parhaita lajissaan. Säveltäjä puhui siitä aluksi “viulufantasiana” Schumannin mallien tapaan. Siitä muokkautui lopulta kolmiosainen kuohuva kokonaisuus, jota esitettiin runsaasti. Huomionarvoista on sen avausosan rikas kromatiikka. Seuraavassa avausosan 1. repriisin alku ja päätös:

 

Pianotriot

Bargielin pianotrioja op. 6 ja 20 tervehdittiin Neue Zeitschrift für Musik -lehdessä “jälki-schumannilaisen ajan merkittävimpinä kamarimusiikkiteoksina, joiden kanssa yhtä tärkeitä ovat vain Brahmsin triot (op. 8)” – eli kirjoittaja nosti ne Volkmannin, Rubinsteinin, Berwaldin ja Reinecken yläpuolelle. Tosiaankin Es-duuri-trio op. 20 (1857) on kypsän säveltäjän kypsä luomus, joskin Brahms “haistoi siinä jotain lisztmäistä” eli “harmonisia mielivaltaisuuksia”! Seuraavassa 1. osan avaus- ja päätössivu:

 

B-duuri-trio nro 3, op. 37 (pain. 1870) otettiin vastaan tyydytyksellä ja etenkin sen rikasta avausosaa sekä huumoripitoista scherzoa arvostettiin. Pääosin Bargiel joutui tälläkin teoksellaan konservatiivien ja uussaksalaisten välisen tukkanuottasen kohteeksi, sillä hän jäi lopulta molempien leirien ulkopuolelle.

Karl Goldmark

Perinteen ohjaamana

Oopperoillaan ja orkesteriteoksillaan maineensa hankkinut Karl Goldmark (1830–1915) sävelsi kamarimusiikkia aluksi Spohrin, Mendelssohnin ja Schumannin hengessä, mutta myöhemmin myös uussaksalaiset ja uudemmatkin virikkeet kuuluvat hänen sävellyksistään.

Goldmarkin kamarituotanto käsittää opusnumeroituina teoksina kaksi pianotrioa op. 4 ja 33 (1859, 1880), kaksi pianokvintettoa op. 30 ja 54, jousikvarteton, jousikvinteton op. 9 (1862), kaksi sarjaa op. 11 ja 43 (julk. 1869, 1893), sonaatin ja muita teoksia viululle ja pianolle sekä sellosonaatin op. 39 (1892).

Jousikvartetto op. 8 (1860) vakiinnutti Goldmarkin maineen Wienissä. Se on osoitus perinteen hallinnasta ilman suurta yksilöllisyyttä. A-molli-kvintetto op. 9 (1862) jatkaa edellisen linjoilla, joskin muistumia maaseutulapsuudesta välähtää scherzossa ja finaalissa.

Kvinteton op. 9  finaalin alkua:

Uusia impulsseja

Sen sijaan pianotrio nro 1, Es, op. 4 (1858–59) on pursuileva, loistelias ja kekseliäs teos, jonka scherzo-osan fuugateema on rytmisine oikkuineen kiehtova.

 

Kun e-molli-pianotrio op. 33 (1879) on jo maltillisempi sävelkieleltään, voinee olettaa, että taipuminen wieniläisen konservatiivisuuden suuntaan oli välttämätöntä. Edistyksellisyys taas olisi merkinnyt musiikillista itsemurhaa Brahmsin ja Hanslickin kaupungissa.

Keskeisiä kamariteoksia on kolmiosainen D-duuri-viulusonaatti op. 25 (1874), joka etenee kiireettä kohtuullisissa tempoissaan ja laulavan melodisissa, laveiksi levittäytyvissä osissaan.

Sellosonaatti op. 39 (1892) kulkee Brahmsin jalanjäljissä ja sisältää kohtalaisen dramaattisia äänenpainoja.

Pianokvintetto B, op. 30 (1878) on laaja ja kunnianhimoinen, näyttävä ja palkitseva sävellys. Goldmarkin viimeinen teos, pianokvintetto op. 54 (julk. 1916) herättää huomiota sävelkielensä uudistuksellisuudellaan ja impressionistisilla elementeillään.

Felix Draeseke

Dresdenin konservatoriossa loppuelämänsä (1884-) vaikuttanut Felix Draeseke (1835–1913) on sikäli epätodennäköinen kamarimusiikkisäveltäjä, että hän sai keskeiset vaikutteensa Lisztin piiristä ja Wagnerilta. Hänen tuotantonsa pääosan muodostavatkin isot orkesteri- ja kuoroteokset, oopperat sekä pianomusiikki. Mutta myös kamarimusiikkia löytyy: kolme jousikvartettoa (1880-95), kolme erilaista kvintettoa sekä sonaatteja klarinetille, alttoviululle ja sellolle pianon kera.

Draeseke oli välillä paitsiossa. Tästä huolimatta klarinettisonaatti, toinen jousikvartetto, e, op. 35 (1886) ja F-duuri-jousikvintetto ovat pysyneet tiiviisti ohjelmistossa. Lisäksi 1986 perustettu kansainvälinen Draseke-yhdistys on uudelleenpainattanut säveltäjän partituureja, julkaissut monia hänen teoksiaan ensimmäistä kertaa sekä tukenut levytys- ja tutkimustoimintaa.

Sonaatteja

B-duuri-klarinettisonaatti op. 38 (1887) on Draeseken suosituimpia kamariteoksia, siksikin kun Weberin, Spohrin ja Gaden jälkeen soittimeen ei oltu tartuttu vielä juurikaan eikä sävelletty sille sonaattia; Brahmsin, Saint-Saënsin ja Regerin sonaatteja ei vielä ollut tuolloin olemassa. Suosiota kuvaa myös viuluversion olemassaolo. Draeseken sonaatti alkaa ajan suosikkiaiheella, jota esiintyi muillakin saksalaissäveltäjillä ennen kuin Strauss käytti sitä Till Eulenspiegelin pääteemana (B-duurissa sävelet f-b-c-cis/des-d).

Neliosaisen sonaatin toinen, Adagio ma non troppo -osa on hyvä näyte säveltäjän “loputtoman melodian” tekniikasta. Taipuisan scherzon jälkeen Allegro con brio -finaali on sopivan soittimellisesti loistelias.

Draeseke sävelsi pianosäesteisiä sooloteoksia, karakterikappaleita käyrätorvelle (Adagio op. 31; Romanssi op. 32), englannintorvelle, viululle ja sellolle. Sellollekin niitä valmistui pari, balladi op. 7 (1867) ja barkarola op. 11 (1872).

Draeseken selloteoksista keskeisin on D-duuri-sonaatti op. 51 (1890), joka saavutti menestystä ja painettiin (1892). Se on melodisesti ajateltu, lyyrinen ja mietiskelevän verkkaisesti etenevä teos, jolle finaalin gigue-rytmi tuo tarpeellista eläväisyyttä.

Violotta ja viola alta

Säveltäjän uussaksalaisilta peritty edistysajattelu sai hänet kirjoittamaan musiikkia kahdelle uudelle soittimelle: Alfred Stelznerin keksimälle violotta-nimiselle alttoviulun ja sellon välimuodolle sekä Hermann Ritterin keksimälle viola alta -soittimelle, alton suurennetulle versiolle.

Viola altalle Draeseke sävelsi kaksi pianosäesteistä sonaattia, c, WoO 21 (1892), ja F, WoO 26 (1901-02), kvartettoja sekä soolokappaleita. Draeseke oli ihastunut instrumentin pyöreään sointiin, ja myös Strauss, Pfitzner ja von Schillings kannattivat sitä vaikkeivät paljoa hyödyntäneetkään soitinta. Draeseken sonaatit ovat kokeneet kovia ja niitä esitetäänkin lähinnä alttoviululla.

Draeseken molemmat jousikvintetot sisältävät alun perin violotta-osuuden, joka nykyään tavallisesti korvataan toisella sellolla. A-duuri-jousikvintetto, WoO 25 (1897), Stelzner-kvintetto, on Draeseken soitininnostuksen välitön hedelmä, lämpimästi soiva ja maltillisen rauhaisa teos, jolle antavat myhäilevän huumorimaisen ilmeen scherzon runsas pizzicatojen käyttö sekä finaalin leppeä marssillis-tanssillisuus.

F-duuri-jousikvintettoa op. 77 (1900-01) pidetään Draeseken hienoimpana kamarimusiikkiteoksena. Sen malleina lienevät toimineet Beethovenin myöhäiskvartetot. Sävellajistaan huolimatta teos on sävyltään tummahko, sillä sen ääriosat alkavat merkinnällä “Hitaasti ja synkästi” (Langsam und düster). Kyseessä on kypsän mestarin aikaansaannos, jossa varjot väistyvät kuitenkin tuon tuosta valon pilkahdusten tieltä ja päinvastoin. Niinpä toisen osan, scherzon joviaalisuus vaihtuu Langsam und getragen -finaalin (Hitaasti ja kannatellen) hartaaseen sointisyvyyteen.

Max Bruch

Hermann Goetz

Joseph Rheinberger

Kamarimusiikkia myös uruille

Urkuri ja kapellimestari Joseph Rheinberger (1839-1901) oli Münchenin konservatorion vaikutusvaltainen opettaja (1859-) oppilainaan mm. Humperdinck, Wolf-Ferrari, Horatio Parker, Chadwick ja Furtwängler. Bülowin mukaan hän oli “ihanteellinen ja Saksan paras sävellyksenopettaja”. Säveltäjänä häntä arvostivat Cornelius, Brahms ja Bülow.

Rheinberger on tullut tunnetuksi nimenomaan urkusonaateistaan, mutta orkesteri- ja pianoteosten lisäksi hän sävelsi kamarimusiikkiakin 16 laajamuotoista teosta: noneton puhaltimille ja jousille, jousikvinteton, kolme jousikvartettoa, neljä pianotrioa, pianokvarteton ja -kvinteton, kaksi viulusonaattia ja sellosonaatin.

Rheinberger oli aikansa parhaita saksalaisurkureita ja urkusäveltäjiä, joten häneltä on peräisin harvinaisia kamariteoksia uruille ja muille soolosoittimille. Hän peri opettajaltaan Franz Lachnerilta, joka kirjoitti kahdeksan orkesterisarjaa, mieltymyksen suitea, sarjaa, kohtaan: urkusonaattien sarjamaisuuden lisäksi lajin alle Rheinbergerin tuotannossa kuuluvat Suite uruille, viululle ja sellolle op. 149 (1887), Kuusi kappaletta viululle ja uruille op. 150 (1887), joissa on osina Thema mit Veränderungen, Abendlied (Iltalaulu), Gigue, Pastorale, Elegie ja Ouverture sekä Suite viululle ja uruille op. 166 (1891) osinaan Praeludium. Canzone, Allemande ja Moto perpetuo.

Klassismia ja Brahmsia

Rheinbergerin läpimurtoteoksia oli pianotrio op. 34, d (1862/67), jonka virtuoosisen piano-osuuden soitti kantaesityksessä säveltäjä itse. Tässä samoin kuin muissakin pianotrioissa Rheinberger käyttää perinteistä neliosaista muotoa. Kahdessa niistä esiintyy menuetti (myös Brahmsilla!) scherzon paikalla, mikä on aiheuttanut syytöksiä akateemisuudesta. Kekseliäisyyden ja muodon hallinnan suhteen pianotrio nro 3, op. 121, B (1880) oli jo syntyaikanaan yleisön suosikki.

Jousikvartetoissaan op. 89 (1875) ja op. 147 (1886) Rheinberger on klassismista lähtevä säveltäjä, joka ei kallistu Lisztin koulun kannalle, vaan joka jatkaa omalla tavallaan klassista perintöä ja yhdistää siihen fuugan taidetta. C-molli-kvarteton op. 89 hitaassa osassa on hauska Dvořákin sellokonserton avausteeman ennakointi.

Rheinbergerin kypsimpiin töihin kuuluu jousikvintetto op. 82 (1874), jota tervehdittiin aikanaan ”erikoislaatuisena, syvämietteisenä, ajatuksiltaan kauniina ja sointivaikutuksiltaan valtavana sävellyksenä.” Tässä kaikkien osien avaukset:

Pianokvintetto op. 114 (1876) on Brahms-henkinen teos. Nonetto Es op. 139 (1884) on okteton (1861) muokkauksen tuloksena syntynyt mielevä teos viidelle puhaltajalle ja neljälle jousisoittajalle (mukana myös kontrabasso). Toisena on osana on jälleen antikisoiva menuetti, ja finaali on mainion viihdyttävä.

Friedrich Gernsheim

Heinrich von Herzogenberg

Ennakkoluuloton kamarisäveltäjä

Itävaltalaissyntyinen Heinrich von Herzogenberg (1843–1900) teki elämäntyönsä osin vapaana säveltäjänä. Hän perusti Bach-Vereinin Philipp Spittan kanssa 1874 ja toimi sävellyksen professorina Berliinin musiikkikorkeakoulussa (1885–89 ja 1897–). Hänen musiikkinsa paljastaa aluksi Schumannin, sitten hänen ystävänsä Brahmsin vaikutuksen. Kirkko- ja vokaalimusiikin lisäksi Herzogenbergin tuotanto sisältää orkesteriteoksia, mm. kolme sinfoniaa sekä piano- ja kamarimusiikkia.

Herzogenbergin kamarituotanto käsittää opusnumeroituina viisi kvintettoa eri kokoonpanoille, viisi jousikvartettoa, kolme pianotrioa, kaksi jousitrioa, kolme viulusonaattia ja kolme sellosonaattia. Vaikkeivät ne olisikaan musiikiltaan kovin omaperäisiä, kokoonpanojen suhteen Herzogenberg oli ennakkoluuloton: hän sävelsi omana aikanaan epätyypillisiä jousitrioja op. 27 (1879), pianokvinteton op. 43 (1883) puhaltimien kera sekä pianotrion op. 61 (1889) oboen ja käyrätorven kera. Seuraavassa oboen, klarinetin, käyrätorven, fagotin ja pianon osuudet sisältävän kvinteton op. 43 hitaan osan alkua:

Sellosonaatteja ja jousikvartettoja

Herzogenbergin kolme sellosonaattia op. 52, 64 ja 94 (1886-95) eivät ole epigoniteoksia, vaan keksinnältään ja muodoiltaan vereviä ja vapaita. Niihin liittyy Duo D, op. 12 (1872) sekä vapaampi, romanttinen ja kolmiosainen Legenden op. 62 (1890) pianolle ja alttoviululle/sellolle. Keskimmäinen legendoista tarjoaa runomoton Goethen Faustuksen II osasta (Pater ecstaticus): ”Nuolet lävistäkää minut./Keihäät lannistakaa minut./Vasarat murskatkaa minut./Salamat tainnuttakaa minut,/jotta olematon/kaiken saisi katoamaan,/sammumattoman tähden loiston,/ikuisen rakkauden ytimen.”

Jousikvartetot (julk. 1876-90) ovat syntyneet yhteistyössä Brahmsin kanssa, jolta Herzogenberg kysyi aina neuvoa uusien teostensa suhteen. Silti d-molli ja G-duuri-kvartetot op. 42:2–3 (1884) ovat vakuuttavia töitä, ja etenkin viimeinen, f-molli-kvartetto op. 63 (1890) on jo irtaantunut suuren esikuvan jäljittelystä. Seuraavassa näyte Herzogenbergin antikisoivasta ja osin Brahmsia seuraavasta menuetin käytöstä G-duuri-kvarteton op. 42/3 3. osasta:

August Klughardt

Scharwenkan veljekset

Philipp Scharwenka

Philipp Scharwenka (1847–1917) oli vanhempi puolalaissyntyisistä, saksalaistuneista veljeksistä, joiden urat keskittyivät paljossa Berliiniin. Philipp oli Berliinissä Xaveria (1850–1924) ratkaisevasti enemmän, sillä hän opetti ja toimi myös rehtorina puolisen vuosisataa Berliinin konservatorioissa (1868–). Xaver puolestaan perusti Scharwenka-konservatorion (1881), jota molemmat veljekset hallinnoivat vuorotellen ja joka sulautui yhteen toisen musiikkikoulun kanssa muodostaakseen 1893 instituutin Konservatorium der Musik Klindworth-Scharwenka.

Philipp Scharwenkan kamarimusiikki on hänen uransa myöhäisvaiheesta ja se on kypsän, ansaittua tunnustusta saavuttaneen säveltäjän työtä. Hän vältti standardiratkaisuja: pianotrio op. 100, cis (1897) noudattaa kolmiosaisuutta niin, että avaavaa hidasta, Lento-osaa seuraa kaksi nopeaa osaa, scherzo ja finaali. Toinen pianotrio, op. 112, G (1902) luopuu scherzosta kolmiosaisuudessaan.

Jo cis-molli-trion Lento-osan avauksesta huomaa, että kyseessä on pianistisäveltäjä:

Lento-osan 2. sivun alkua

Finaalin eli 3. osan alkua:

 

Sellosonaatti op. 116, g on puolestaan yksiosainen. Siinä kahta hidasta vaihetta seuraa nopea, keventävä päätös niin, että Allegro con spirito -loppujakso muuntaa edeltävän Andanten aiheistoa. Muoto on jo aika koekeileva tai rönsyilevä:

Jousikvartettonsa op. 117, d (1910) ja op. 120, D Philipp on kirjoittanut neliosaisiksi niin, että ääriosat ovat painavia, kun taas keskellä on karakterikappaleita: d-molli-kvartetossa Intermezzo ja In memoriam, D-duuri-kvartetossa Tempo di minuetto ja Andante tranquillo e mesto; tosin jälkimmäinen loppuu osalla Pastorale. Die Kohlhasenbrücker Fuge. Leppeitä kvartettoja kuohuvampi h-molli-pianokvintetto op. 118 (1910) on omistettu Max Regerille.

Xaver Scharwenkan tuotanto painottuu pianomusiikkiin ja sisältää konserttoja, sonaatteja, puolalaisia tansseja ja erinäisiä karakaterikappaleiden kokoelmia. Hän sävelsi lisäksi pianokvarteton op. 37 (pain. 1877), kaksi pianotrioa op. 1 ja 45, josta finaalin alkua:

 

viulusonaatin op. 2 (pain. 1872) ja sellosonaatin op. 46.

Etenkin pianokvartetto on hyvä esimerkki hänen ruhtinaallisesti aikaan levittäytyvästä kirjoitustavastaan.

Robert Fuchs

Robert Fuchs (1847–1927) oli maineikas itävaltalainen säveltäjä ja musiikkipedagogi. Hän on saanut kärsiä miellyttävän säveltäjän, “serenadi-Fuchsin” maineesta. Brahms sanoi hänestä (1891): ”Fuchs on loistava muusikko; kaikki on niin hienoa ja taitavaa, niin hurmaavasti keksittyä! Siitä voi olla aina mielissään!” Hanslickin mielestä Fuchs oli mestari sikäli, että ”hän ei koskaan langennut houkutukseen ylittää väkivaltaisesti luonnollisten lahjojensa rajoja.” Monipuoliseen tuotantoon tutustumalla selviää, että Fuchs on monella tapaa aliarvostettu säveltäjä. Opuksia on 117 – eli sama määrä kuin hänen oppilaallaan Sibeliuksella – minkä lisäksi opusnumeroimattomia teoksia löytyy yli 20. Tuotanto sisältää 3 sinfoniaa, 5 orkesteriserenadia, pianokonserton, 2 oopperaa, 3 messua, soolo- ja kuorolauluja, urku- ja pianoteoksia sekä kunnioitusta herättävä määrä laajamuotoisia kamarimusiikkiteoksia, yhteensä 40.

Mainittakoon, että Fuchs toimi Wienin konservatorion teorian professorina (1875–1912) ja että suomalaisista myös Melartinin lukeutui Sibeliuksen ohella Fuchsin oppilaisiin. Oppilaiden lista on muutenkin kunnioitusta herättävä: Leo Fall, Richard Heuberger, Erich Korngold, Gustav Mahler, Franz Schmidt, Franz Schreker, Robert Stolz, Richard Strauss, Hugo Wolf ja Alexander von Zemlinsky.

Pianokamarimusiikki

Fuchsin kamarimusiikki pianon kera käsittää mm.:

• kaksi pianokvartettoa op. 15, g (pain. 1876) ja op. 75, h (1904)
• kolme pianotrioa op. 22, C (1878), op. 72, B, ja op. 115, fis (pain. 1926)
• kuusi viulusonaattia (pain. 1878-1923)
• alttoviulusonaatin op. 86, d (pain. 1909)
• kaksi sellosonaattia op. 29, d (pain. 1881) ja op. 83, e (pain. 1908)
• B-duuri-sonaatin kontrabassolle ja pianolle op. 97 (pain. 1913)
• neljä kokoelmaa Fantasiakappaleita pianotriolle op. 57 (1887), viululle op. 74 (pain. 1904), sellolle op. 78 (pain. 1906) sekä alttoviululle ja pianolle op. 117 (pain. 1927)

Kypsän iän h-molli-pianokvartetto op. 75 on mestarin työtä sopusuhtaisine kirjoitustapoineen, hallittuine muotoineen ja modaalis-kromaattisine sävelkielineen. Trion toinen osa on hieno variaatio-osa yksilöllisesti sovellettuine Beethoven- ja Brahms-vaikutteineen. Teos päättyy hiipuen H-duuriin.

Vielä myöhäisempi fis-molli-pianotrio on seesteinen ja sereeni teos, jonka toinen osa on Fuchsin lempitempossa Andante grazioso:

 

Alttoviululle kirjoitetut teokset ovat täynnä soittimelle sopivaa runollisuutta ja miellyttävää rauhallisuutta, ilman myöhäisen Brahmsin raskautta. Myös pianotriossa alttoviulu syrjäyttää sellon, kuten yllä triossa op. 115. Paikoin musiikki lähestyy Kreislerin wieniläistyylin kepeää hurmaa.

Viulusonaatti oli Fuchsin kamarimusiikin päälaji. Varhaissonaattien nro 1–2, op. 20, fis (1877) ja op. 33, D (pain. 1883) klassisuus ja schubertmaisuus yhdistyy myöhemmissä sonaateissa Brahmsin tekniikkaan. Sonaatit nro 3, op. 68, d (1901) ja nro 4, op. 77, E (1905) heijastelevat kesäisten syntyaikojensa aurinkoisuutta. Kun Schönberg askarteli atonaalisuuden parissa, Fuchs pakeni klassismiin sonaateissaan nro 5, op. 95, A (1912) ja nro 6, op. 103, g (1915), jotka muodostavat aikakauden erään joutsenlaulun.

Viulusonaatti nro 3 sisältää toisena osana variaatio-osan – ensimmäisessä muunnelmassa reema on pianon vasemmassa kädessä – mikä lienee Brahmsin vaikutusta, ja sekin on Andante grazioso -tempossa; finaali muodostaa sopivan tuiskean kontrastin:

Kamarimusiikki ilman pianoa

Fuchsin pianoton kamarimusiikki sisältää E-duuri-klarinettikvinteton op. 102 (pain. 1917), neljä jousikvartettoa (pain. 1897-1925), kolme jousitrioa op. 61 (pain. 1898, 1923), A-duuri-jousitrion op. 94 (pain. 1912) sekä jousiduettoja. Jousikvartetot asettuvat samaan leiriin Fuchsin aikalaissäveltäjien Bergerin, Reinecken ja Herzogenbergin kanssa. Jousitriot merkitsevät lajivalintana katsetta taaksepäin klassismin aikaan:

Fuchsin kaikki jousikvartetot ovat neliosaisia siten, että toisena osana on scherzo ja kolmantena hidas osa, yhden poikkeuksen kera: avausosa on painava ja päätösosa lieto fine (onnellinen loppu).

E-duuri-kvartetto op. 58 (pain. 1897) alkaa Fuchsille harvinaisesti intohimoisesti. Scherzo on kansanomainen ja kolmas osa Fuchsin lempitempossa Andante grazioso. Finaali on “originelli ja raikas”, totesi Kalbeck, joka löysi muualta kvartetosta “Fuchsille vierasta synkkää vakavuutta”.

A-molli-kvartetossa op. 62 (pain. 1899) kontrasti on oikeaoppisesti jo avausosan sisällä. C-duuri-kvartetto op. 71 (pain. 1903) on teossarjasta selkein ja helpoimmin lähestyttävä. A-duuri-kvartetto op. 106 (1916) jatkaa ”grazioso”-linjalla, joskin teokseen sisältyy myös suuria ja intohimoisia eleitä.

 

Jean Louis Nicodé

Julius Röntgen

Tuottelias säveltäjä

Pianistisäveltäjä Julius Röntgen (1855–1932) opiskeli kotikaupunkinsa Leipzigin konservatoriossa sävellystä yhdeksänvuotiaasta alkaen Reinecken johdolla ja debytoi säveltäjänä 1869. Hän asui pääosan elämästään Amsterdamissa (1877–1925), jossa hän toimi konservatorion opettajana ja pianistina. Röntgen oli Brahmsin ja Griegin ystävä. Hän oli aikaansaapa myöhäisromanttinen säveltäjä, Schumannin ja Brahmsin seuraaja, jonka teoksissa on kansanmusiikkivaikutteita Skandinaviaa myöten.

Tuottelias säveltäjä kirjoitti peräti 21 sinfoniaa, seitsemän pianokonserttoa, kaksi viulu- ja kaksi sellokonserttoa, piano- ja laulumusiikkia, kuoroteoksia ja oopperoita. Uutteruudellaan Röntgen, kuuluisan sädeaparaatin keksijän lähisukulainen, vertautuu Saint-Saënsiin ja Regeriin. Grieg pilailikin Röntgen-nimen suhteen onnittelemalla säveltäjää kerran: ”Hän on se kuuluisa [Röntgen]. Hän ansaitsee kuuluisuuden, sillä Röntgen-säteet ulottuvat vain luihin saakka, kun taas Juliuksen säteet pääsevät niiden läpi!”

Kamarimusiikin moniottelija

Röntgenin kamarimusiikki käsittää puhallinteoksia, kolme pianokvintettoa, kaksi jousikvintettoa, kaksi pianokvartettoa, 22 jousikvartettoa, 14 pianotrioa, trion klarinetille, sellolle ja pianolle, 16 jousitrioa, viisi viulu-, kaksi alttoviulu- ja 14 sellosonaattia, oboesonaatin ja muita teoksia. Röntgen seuraa niissä perinteisiä muotoja, mutta tyylisisällöltään teokset ovat vaihtelevia.

Sellosonaatti op. 3, B (1871, julk. 1873) on mainion juoheva, osin Mendelssohnia seuraava teos. Se valmistui ennen Brahmsin e-molli-sellosonaattia op. 38 (1871), jonka Röntgen kantaesitti Reinecken kanssa. Röntgenin sellosonaatin finaalin pääteema viittaa Handelin Läkkiseppä-muunnelmien teemaan. Seuraavassa sellosonaatin nro 2 op. 41 (1900/01) finaalin alkua, joka kertoo Röntgenin tyylillisestä ennakkoluulottomuudesta, lähes klassismisitaatista ja uusyksinkertaisuuden ennakoimisesta:

Romantiikkaa ja neoklassismia

Röntgeniä voi pitää monityylisenä ja tyyleillä leikittelevänä säveltäjänä suorastaan Busonin julistaman “nuorklassismin” (junge Klassizität) hengessä. Tämä heijastaa Röntgenin persoonaa hedonisena persoonana, ei-saksalaisena, turhan vakavuuden ohittavana säveltäjänä.

Mainion esimerkin tästä antaa neoklassinen G-duuri-trio op. 86 huilulle, oboelle ja fagotille (1917), joka tuo mieleen myös Poulencin ja Prokofjevin myöhemmän tuotannon. Samoilla jäljillä kulkee kuusiosainen Serenadi puhallinkvintetille (1928), jota voi verrata myös Stravinskyn saman ajan tuotantoon. Seuraavassa puhallintrion stemmojen alut:

G-molli-jousikvarteton, Fancy (1917), tyyliskaala on laaja ja ulottuu englantilaisesta 1600-luvusta (Gibbons) Mendelssohniin ja Wolfiin. C-duuri-kvartetto (1925) yhdistää Haydnia, “nuorklassismia” ja romantiikkaa.

Vähän ennen kuolemaa valmistunut G-duuri-pianokvintetto (1932) paljastaa uusklassisuutensa suppeudessaan sekä valoisassa ilmeessään ja lisänimessään Sentendo nuova forza (Tuntien uutta voimaa), joka liittää kvinteton Beethovenin opukseen 132. Teoksessa on myös Brahms-nostalgiaa: Röntgen oli usein, jopa Brahmsin läsnä ollessa, esittänyt Brahmsin f-molli-pianokvintettoa. Tässä pianokvinteton op. 100 (1927) repetetiivistä alkua, jossa a-aiolinen harmonia jatkuu lähes muuttumattomana 10 tahdin ajan:

Wilhelm Kienzl

Richard Franck

Ludwig Thuille

Münchenin koulun pääedustaja

Rheinbergerin opetustyön jäljiltä Müncheniin alkoi muodostua vastakohtana Leipzigin konservatismille ja Wienin klassistisuudelle säveltäjäkoulu, joka omaksui parhaat puolet niin Wagnerin kromaattisesta harmoniasta kuin Brahmsin käsityötaidosta ja motiivisuuteen perustuvasta muotokulttuurista.

Ludwig Thuille (1861–1907) on kohtuullisessa modernismissaan koulun kenties tyypillisin edustaja; tosin parhaiten hänet tunnetaan Rudolf Louisin kanssa kirjoittamastaan harmoniaoppikirjastaan (Harmonielehre, 1907). Muita Münchenin kouluun kiinteämmin tai höllemmin kuuluvia hahmoja ovat mm. Alexander Ritter, Max von Schillings, R. Strauss, Rudi Stephan (1887–1915), Hans Pfitzner ja Walter Braunfels.

Thuille oli “radikaali konservatiivi”, joka vältti äärimmäisyydet ja viljeli oopperan lisäksi – niitä on kuusi – kamarimusiikkia läpi uransa. Hänen ensimmäisiä suurimuotoisia teoksiaan on kolmiosainen, lämpimän romanttinen g-molli-pianokvintetto (1880). Ensimmäinen merkkiteos on B-duuri-sekstetto op. 6 (1889) puhaltajille ja pianolle: siinä käyrätorven melankolis-rauhallista, suurenmoisen laulavaa sävyä avausosissa täydentävät Gavotin (kolmas osa) ja Finaalin eloisuus.

Brahmsin manttelinperijä kamarimusiikissa

Thuillen kypsä kamarimusiikki on parasta Brahmsin jälkeen saksalaisessa kirjallisuudessa Regerin, Pfitznerin ja Schmidtin ohella. Etenkin hänen kolme 1900-luvun kamarisävellystään tekevät hänestä Brahmsin työn täysivaltaisen jatkajan yhdessä Dohnányin kanssa.

Thuillen pianokvintetto Es, op. 20 (1901) on lajin parhaita edustajia myöhäisromantiikassa, todellinen mestariteos: Allegro con brio -avausosa on melodisesti vuolas, ajatuksen kehitykseltään looginen ja samalla rikas, loistelias ja monipuolinen soittimiston käytöltään. Toinen, H-duuri-osa, Adagio assai, esittelee modernisti Thuillen harmonisen kielen jännittävyyden. Allegro-scherzo on c-mollissa ennen pianistisesti vahvaa Allegro risoluto -finaalia. Kvinteton sävellajisuhteisto Es-H­-c-Es heijastuu myös teoksen motiiviseen elämään; myös medianttista sekvenssiharmoniaa esiintyy kvintetossa. Seuraavassa näyteet 2. osan kertausjakson alusta ja finaalin alusta:

Äksyilyä ja rauhaa yhdistävä d-molli-sellosonaatti op. 22 (1902) on hieno teos:

Kolmiosaisuudessaan yksilöllinen ja harmonis-temaattisesti lukuisia yllätyksiä tarjoava, paikoin “esi-prokofjeviaaninen” e-molli-viulusonaatti op. 30 (1904) kuuluu sellosonaatin tavoin lajinsa ehdottomiin paraatiteoksin, joiden tuntemattomuus soittajien parissa on käsittämätöntä.

Wilhelm Berger

Wagner- ja Brahms-ihailija

Wilhelm Berger (1861–1911) on eräs niitä monista säveltäjistä, jotka ovat jääneet “Brahmsin varjoon” – eivät varmaan Brahmsin takia tai oman musiikkinsa puuttuvan laadun vuoksi, vaan tietyn samanlaisuuden aiheuttaman epigonismi- tai pienmestari-syytöksen johdosta. On nimittäin helppo havaita, että muistuttavuuden lisäksi Bergerin musiikissa on muunlaista piirteistöä, harmonis-melodista hedoniaa, joka lienee seurausta hänen nuorukaisvaiheensa Wagner-innostuksesta.

Brahms-ihailu taas lienee tulosta hänen opiskelupaikastaan, Berliinin Kuninkaallisesta musiikkikorkeakoulusta, jossa mm. Bargielin ja Kienzlin johdolla suoritetut opinnot (1878–82) suuntasivat häntä vanhojen muotojen käyttöön persoonallisen sisällön toteuttamisen keinoin. Opintojen jälkeen hän opetti Scharwenka-konservatoriossa (1888-1903), mitä seurasi Meiningenin hovikapellimestarius ja tutustuminen Brahmsinkin innoittajana toimineeseen Richard Mühlfeldiin.

Myöhäinen kamarimusiikki

Vaikka Berger ehti säveltää kohtalaisen ison tuotannon orkesteri-, kamari-, piano- ja vokaalimusiikkia, yhteensä 105 julkaistua opusta (1878–1910), joukossa mm. noin 200 laulua, se jäi enimmälti pois käytöstä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, “kaikkien arvojen uudelleenarvioimisen” aikana. Bergerin kamarimusiikki sisältää joukon laadukkaita teoksia viulu- ja sellosonaateista pianokvintettoihin saakka. Etenkin myöhäisessä musiikissaan Berger on kenties tärkein yhdistävä tekijä Brahmsin ja Regerin välillä. Seuraavassa sellosonaatin op. 28, d (op. posth. 1930) avaus:

Mühlfeldin, sellisti Pieningin ja säveltäjän itsensä muodostamalle kokoonpanolle valmistui trio klarinetille, sellolle ja pianolle op. 94, g (1904) Brahmsinkin käyttämälle soitinyhdistelmälle. Brahms-kaikuja on kuultavilla, mutta myös omapäistä rytmiikkaa, scherzossa jopa 5/4-tahtilaji, hemaisevia ja äkkivääriä melodisia eleitä sekä huomattavia värinvaihdoksia.

Scherzossa 5/4-tahtilaji:

Finaalin alku:

Laaja pianokvintetto op. 95, f (1904) on klarinettitrion sisarteos ja lajinsa suurenmoisen vaikuttava edustaja, jota ihailtiin jo omana aikanaan ja joka on pysyvästi ohjelmistossa. Sävellaji on sama kuin Brahmsilla, mutta musiikki on Bergeriä, vaikkakin avausosan epäsymmetrinen teema (6 + 7 tahtia) mukailee Meyerbeerin/Lisztin koraalia Ad nos, ad salutarem undam.

 

Unelmoiva D-duurissa oleva Poco Adagio tarjoaa sensuaalisen kromaattista soinnutusta sekä sonaatti- ja muunnelmamuodon vapaan yhdistelmän. Molto vivace -scherzo on Es-duuri-sävellajissa sekä perustuu rytmisesti mainion vajaatahtiseen teemaan, joka viittaa avausosan toiseen teemaan. Brahms-vaikutteisesti – tämä johti Meiningenissa neljännen sinfoniansa esityksen – pianokvinteton finaali on passacaglia aiheesta, joka lainaa Brahmsin kvinteton op. 34 finaalin johdantoaihetta.

Gustav Uwe Jenner

Brahmsin ainoa oppilas

Gustav Uwe Jenner (1865–1920) oli Brahmsin ainoa sävellysoppilas (1888–95). Hänen kirjansa Johannes Brahms als Mensch, Lehrer und Künstler (Johannes Brahms ihmisenä, opettajana ja taiteilijana; 1902/03, 1905) on sikäli äärimmäisen tärkeä dokumentti. Hän toimi (1895-) Brahmsin suosittamana Marburgin yliopiston musiikinjohtajana, pianistina, kapellimestarina ja kuoronjohtajana, joka taisteli jopa itselleen vieraiden Wagnerin ja R. Straussin musiikin puolesta. Hän kultivoi Brahmsilta oppimaansa tyyliin tämän suosimia lajeja, soololauluja ja kamarimusiikkia, missä hän on kuitenkin epigoni opettajaansa verrattuna. Silti hänen kamarimusiikkinsa on motiivisesti ja muodoiltaan hallittua. Siinä esiintyy toistuvasti sitaatteja Jennerin kunnioittamilta mestareilta, etenkin Brahmsilta.

Jennerin tuotantoon kuuluu toistakymmentä laajamuotoista teosta: duosonaatteja klarinetille, viululle ja sellolle pianon kera, kolme jousikvartettoa ja muita teoksia, joista pääosa on syntynyt 1900-luvun alkuvuosina.

Sonaatteja, trio, kvartettoja

Viulusonaatteja Jenneriltä valmistui Brahmsin tapaan kolme, joista vain ensimmäinen, a-molli-sonaatti, op. 8 (1905), painettiin säveltäjänsä elinaikana (1905), kun taas B-duuri-sonaatti (1893) ja Es-duuri-sonaatti (1899) jäivät käsikirjoituksiksi Jennerin suuren itsekritiikin vuoksi. Avaussonaatti on melankolis-intohimoinen teos.

Toinen viulusonaatti on puolestaan elämäniloinen moton “Kukkavihkojen soma aika, kaunis kesäauringon loiste” (Schöne Zeit der Blumensträuße, schöner Sommersonnenschein) mukaisesti. Suppea päätössonaatti on vakavahko ja sisältää moton “Katso aikojen ja kuunvalon jälkeen/yli/mukaisesti” (Klaus Groth: Blicke den Zeiten nach und dem Mondschein). Ainoa sellosonaatti, D (1901) on lyyrinen kolmiosainen teos.

Trio pianolle, klarinetille ja käyrätorvelle Es (1900) on pianistisesti haasteellista ja puhaltimille hyvin kirjoitettua musiikkia. Richard Mühlfeldille omistetussa klarinettisonaatissa op. 5 (1900) brahmsmainen laajakaarinen melodiikka on tuntuvilla, ja erityisesti toinen osa tunnevoimainen ja ilmeikäs melodisessa ilmaisussaan:

F-duuri-pianokvarteton (1905) avausosan tematiikka muistuttaa Brahmsin kolmatta sinfoniaa ja on motiivisesti tiheää, kaanoneita käyttävää musiikkia. Toisessa osassa on sitaatti Schubertin pianotriosta op. 99. Finaalissa taas on alla Zingarese -sävyjä. Kolmesta jousikvartetosta nousevat esille nro 1, g (1914) ja nro 2, F (1920) harmonisesti uudistuksellisten piirteidensä sekä csardas-karakterinsa ansiosta.

Suurten säveltäjien kamarimusiikkisyrjähypyt

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös