Wagneria ja ranskalaisuutta kamarimusiikissa
23.3.2007 (Päivitetty 10.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Wagnerin musiikki alkoi saada jalansijaa Ranskassa 1800-luvun jälkipuoliskolla ja se lisääntyi voimakkaasti 1800-luvun lopuilla ja vuosisadan vaihteessa oopperan lisäksi orkesterimusiikissa ja jopa kamarimusiikissa. Se näkyy ranskalaisessa musiikissa lisääntyneenä kromatiikkana, sekvenssitekniikkana, erilaisten johtoaihetyyppisten motiivien tavanomaisuutena ja myös syklisenä muotoiluna, johon tosin vaikutteita imettiin koko saksalaisen musiikin traditiosta Beethovenista lähtien, minkä eräänä keskeisenä maahantuojana ja teoreettisena muotoilijana voi pitää Vincent d’Indyn oppikirjoja.

Théodore Dubois

Théodore Dubois (1837–1924) oli kaikilla aloilla tuottelias säveltäjä, johon on myöhemmin suhtauduttu vähättelevästi ja pidetty häntä vain akateemisen eklekstismin symbolina. Hänen musiikkinsa on toki usein hieman ajastaan jäljessä ja kulkee Wagnerin sekä Brahmsin kunnioituksen siivittämänä, mutta hänen 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvassa kamarimusiikissaan on myös Debussyn vaikutusta, vaikka hän kielsi oppilaitaan tutustumasta tämän Pelleas ja Melisande -oopperaan ja torjui Ravelin musiikin.

Dubois’n noin 40 kamariteoksen joukkoon kuuluvat mm. kaksi jousikvartettoa (1909, 1923), joista edellinen kielii turvallisesta pitäytymisestä traditioon:

Kamarituotantoon lukeutuvat myös jousikvintetto (1926), viulusonaatti, sellosonaatti ja kaksi pianotrioa, joista trio nro 1 (1904) alkaa ranskalaisittain melodisesti:

 

Myös pianokvartetto (1907) alkaa c-molli-trion kaltaisella synkooppisäestyksellä harmoniassa. Pianokvintetossa (1905) toisen viulun ensisijainen soitinvaihtoehto on oboe:

 

Noneton (1926) lisäksi Dubois kirjoitti harvinaisuutena diksteton jousi- ja puhallinkvinteteille (1909), josta seuraavassa finaalin alkua:

 

Vincent d’Indy

Orkesterimusiikin suuri mestari Vincent d’Indy(1851–1931) oli myös tuottelias kamarimusiikkisäveltäjä, joka kirjoitti teoksia useimmissa lajeissa. Hänellä on pianokvartetto op. 7, a (1878), originelli trio klarinetille tai viululle, sellolle ja pianolle op. 29, D (1888), pianokvintetto op. 81, g (1924) ja kaksoistrion tapaan sävelletty jousisekstetto op. 91, B (1927–28).

Klarinettitrio on ensimmäinen säveltäjänsä kypsä teos: syklinen, palaaviin teemoihin perustuva muodonta on lähtökohta, ja teoksen avausteema esiintyy kaikissa osissa. Trion osat ovat Ouverture, Divertissement, Chant élégiaque ja Finale. Finaalissa on jopa Poulencin mieleen tuovaa irtonaisuutta.

Finaalissa avausteema palaa vähän myöhemmin

kirkastuakseen vähitellen yhä selvemmin esiin

ja muodostaakseen lopun huipennuksen:

Musiikillisesti teos on suurenmoinen laveassa melodiikassaan ja kiirehtimättömässä tunnelmassaan. d’Indy soitti pianon lisäksi selloa ja klarinettia, joten hän on onnekkaasti germaanisuutta ja gallialaisuutta yhdistävässä teoksessaan muotoillut kaikki soitinosuudet idiomaattisesti ja yhteiseloltaan toimivasti.

Tärkeän tuotannon osan d’Indyllä muodostavat neljä jousikvartettoa, joiden sarjan säveltäjä aloitti samana vuonna kun hänen opettajansa Franck kuoli. Kvartetto op. 35, D (1890) perustuu suuren esikuvan tavoin avaustahtien materiaaliin, mottomotiiviin laskeva kvartti – nouseva sekunti – laskeva kvartti tai kvintti. Se muistuttaa Wagnerin Parsifalin “kelloaihetta”, josta se kehrää neliosaisen muotonsa.

Toisen osan, Lent et calme, avauksessa on venäläistyyppinen melodia, ja finaalissa avausosan materiaali palaa. Chabrier, itse täysin etäinen saksalaisille lajeille, piti kovasti kvartetosta: ”Se on ihailtava. En voi toitottaa asiaa kyllin. Et ole hurmannut nyt vain ystäviäsi, vaan tuotat sillä kunniaa maallesi.” d’Indyn toinen kvartetto op. 45, E (1897) perustuu ankarasti nelisäveliseen, teoksen alussa annettuun mottoaiheeseen. Jousikvartetot op. 96, Des (1928–29) ja nro 4 (1931) jatkavat nekin neliosaisen syklisen muodon perinnettä.

Ernest Chausson

Wagnerin vaikutus on vahva Ernest Chaussonin (1855–99) koko tuotannossa, mutta se ei häirinnyt hänen omaa luovuuttaan, vaan sai sen päinvastoin esiin. Chausson oli Franckin tähtioppilaita Duparcin, d’Indyn ja Lekeun ohella. Hänen kamarimusiikkinsa noudattaa paljossa Franckin syklisyyden periaatetta, heti alussa: jo pianotrio g, op. 3 (1881) tarjoaa lyyrisyyttä ja syklisen arkkitehtuurin. Andante ja allegro klarinetille ja pianolle (1881) yhdistää franckilaisen tiheyden Massenet-melodiikkaan.

Concert D, op. 21 viululle, pianolle ja jousikvartetille (1889-91) on noin 40 minuutin kestoineen ranskalaisen kamarimusiikin merkkiteoksia. Se oli jo omana aikanaan jättimenestys. Konsertto on tilava ja sonorinen virtuoositeos. Sitä on pidetty barokkikonserttojen (F. Couperin) perillisenäkin, mutta enemmän se on 1800-luvun mallien (Schubertin Forellikvintetto, Schumannin, Brahmsin, Franckin ja Dvořákin pianokvintetot) jälkeläinen. Avausosan hidas johdanto esittelee heti teoksen mottomotiivin D–A–E, joka esiintyy kaikissa osissa syklisenä mottona.

Toinen osa on viehättävä Sicilienne, jossa motiivi d–a–e esiintyy permutaationa ja koristeltuna e–d–a:

Kolmas osa on kuolemansävyinen Grave, jossa ydinmotiivi on vain aavistuksenomaisesti läsnä alussa (d–as–g)

 

mutta myöhemmässä vaiheessa selvempänä versiona (as–es–des):

Finaali on rytmisesti terhakka Trés animé -osa, jonka pääteemassa mottoaihe esiintyy melko vaikeasti havaittavana,

 

mutta hieman selkeämmin osan ja teoksen lopussa (a–e–h):

Pianokvartetto A, op. 30 (1897) on valoisa ja energinen teos: hidas osa on pitkä laulu, ja finaalin kehittelyjaksossa koko teoksen teemat palaavat jälleen. Jousikvartetto c, op. 35 (1897-99; täyd. d’Indy 1907) kuuluu franckilaisen säveltämisen jälkitraditioon. Tosin säveltäjä totesi siitä: ”Luulen, ettei se ole Franckia, ei d’Indyä eikä Debussyä, vaan se jatkaa jotensakin suoraan Beethovenia.” Kesken jäänyt kolmiosainen kvartetto näyttää, mihin ongelmiin ranskalaissäveltäjät joutuivat antautuessaan Beethovenin ajattelulle, joka kahlitsi heidän omaa keksintäänsä. Pièce op. 39 on sävelletty sellolle tai alttoviululle ja pianolle (1897).

Sylvio Lazzari

Sylvio Lazzari (1857–1944) syntyi Itävallan Tirolissa ja opiskeli lainopin tohtoriksi (1881), mutta musiikillinen ihmelapseus veti hänet sittenkin musiikkiuralle. Hän oli soittanut kahdeksanvuotiaana viulua kotikaupunkinsa Bolzanon orkesterissa, säveltänyt 12-vuotiaana ensimmäiset teoksensa ja julkaissut 20-vuotiaana lauluja saamatta minkäänlaista sävellysopetusta. Vuodesta 1882 alkaen hän opiskeli sävellystä Franckin johdolla, kunnes hänestä tuli (1896) Monte-Carlon oopperakuoron johtaja.

Pääosa Lazzarin aktiviteetista kului wagnermaisten oopperoiden parissa. Oopperoiden lisäksi hän sävelsi orkesteriteoksia, lauluja ja kamarimusiikkia. Hänen kamarimusiikkituotantonsa valmistui viidessä vuodessa (1887–92):

• pianotrio op. 12 (1887)
• jousikvartetto op. 17, A (1888)
• puhallinoktetto op. 20 (1890)
• viulusonaatti op. 24 (1892)

Puhallinokteton alku:

Jousikvartetto on historiallisesti merkittävä teos edeltäessään Franckin jousikvartettoa. Lisäksi se on hieno sävellys temaattisesti rikkailta suhteiltaan ja luontevan, ilmaisullisesti perustellun syklisyytensä puolesta.

Avausosan kehittelyjakson teema

ennakoi teoksen keskiössä olevan toisen osan pääteemaa.

Rondofinaali palauttaa muuntuneena aiempien osien teemat, kuten Franckillakin. Musiikista kuulee syvän Wagner-vaikutuksen; etenkin toinen, Andante-osa on ihmeellinen melodiikassaan sekä Tristan ja Isolde -tunnelmassaan.

Lazzarin viulusonaatti saavutti menestystä Eugène Ysaÿen ja Raoul Pugnon Euroopan-kiertueilla. Kyse on Franckin kuusi vuotta aiemmin syntyneen sonaatin mukaisesta teoksesta syklisine menettelyineen. Sonaatin lyyrisyys, lämmintunnelmaisuus ja fin de sièclen hurma voisivat tehota yhä, jos teosta esitettäisiin.

Guillaume Lekeu

”Musiikin Rimbaud”

Belgialaissyntyinen Guillaume Lekeu (1870-94) oli Franckin ja d’Indyn tähtioppilas, joka kuoli lavantautiin syötyään pilaantunutta sorbettia. Ennen kuolemaansa hän ehti luoda muutaman omintakeisen kamariteoksen. Niissä hän on kenties lupaavin ja lahjakkain nuori nero, jonka Ranska on tuottanut musiikin historiansa aikana. Guillaume Lekeuta pidetään asennoitumisensa ja kohtalonsa vuoksi hän on saanut epiteetin ”musiikin Arthur Rimbaud”.

Lekeun valtava, noin 50 minuuttia kestävä sellosonaatti F (1888; ensiesitys 1913) on suggestiivinen, paikoin suorastaan Šostakovitšia enteilevä teos, jonka neljään osaan liittyy tekstimotot: kahteen ensimmäiseen Baudelairen kokoelmasta Fleurs du mal (Pahan kukat). Ensiosan motto on: ”Sydän täynnä hautajaisunelmia.”

Toisen osan motto on: ”On katkeraa ja suloista talviöisin/kuunnella äärellä tulen, joka sykkii ja savuttaa,/kaukaisten muistojen nousevan hitaasti/kellojen meteliin kun ne laulavat sumussa.”

Kolmannen osa motto ”Huokauksien äiti” on Thomas de Quinceyn kokoelmasta Confessions d’un fumeur d’opium (Oopiumin polttajan tunnustuksia)

Viimeiseen osan motto on säveltäjältä itseltään: ”Olet luonut minut asettamaan etusijalle/Yön tuskan Päivän loisteen sijaan.”

Wagnerin vaikutuksen havaitsee laajuuden lisäksi hitaassa alussa, joka palautunee säveltäjän kokemukseen, kun hän pyörtyi Tristan ja Isolde -alkusoiton jälkeen Bayreuthissa.

Viulusonaatti

Ysaÿe tilasi Lekeulta sonaatin kuultuaan tämän Rooman palkintokantaattia, ja näin syntynyt viulusonaatti (1892) tekikin Lekeusta kuuluisan. Musiikin lähtökohtia ovat Beethoven, Franck ja Wagner. Teos on kuumeisen emotionaalinen, romanttisen viulusonaattikirjallisuuden korkeaveisu, jota pidetään säveltäjänsä pääteoksena. Lyhyt johdanto (Très modéré) esittelee kromaattis-passionaarisen osan (Vif et passionné) pääaiheet.

Nopean vaiheen aihe:

Hidas, melodisesti ylevä osa (Très lent) on harvinaisessa 7/8-tahtilajissa. Keskivaihe perustuu vallonilaiseen kansanlauluun.

 

Vauhdikkaan finaalin päätöksessä palaa ensin lyyrisenä versiona sonaatin avausaihe ja tematiikan lähtökohta (thème générateur).

huipentaakseen koko teoksen fff-dynamiikassa mahdollisimman julistavana ja voitokkaana:

 

Lisäksi pianosonaatti (1889), beethoveniaanisittain taisteleva, tuskasta ja surusta kirkastukseen yltävä c-molli-pianotrio (1890) ja d’Indyn täydentämä pianokvartetto (1894) ovat näytteitä Lekeun pikemminkin tunteenomaisesta kuin rationaalisesta sävellysasenteesta: ”Tapan / näännytän itseni pannessani musiikkiini koko sieluni.” (Je me tue à mettre dans ma musique toute mon âme.)

Varhainen jousikvartetto (1887) on osoitus Lekeun Beethovenin myöhäiskvartettojen tuntemuksestaan: siinä on kuusi osaa, jotka ovat keskenään hyvinkin eri mittaisia ja luonteisia, vuoroin painavia (toinen osa: Adagio sostenuto), vuoroin leikkisiä (kolmas osa: Capriccio) ja laatukuvamaisia (Romance). Pianokvartettoaan Lekeu kutsui ”kokonaiskehykseksi sydämen runolle, jossa tuhannet tunteet törmäävät toisiinsa” (le cadre de tout en poème de coeur où mille sentiments se heurtent); avausosan esitysmerkintä on ”raivokkaan tuskaisesti”:

Gabriel Pierné

Viulusonaatti

Gabriel Pierné (1863–1937) teki tuotteliaan elämäntyönsä näyttämö- ja vokaalimusiikin parissa, mutta ehti säveltää aika tavalla myös pianomusiikkia ja kamariteoksia: ne muodostavat yli neljänneksen hänen tuotannostaan. Kapellimestarina ja tärkeiden aikalaisteosten kantaesittäjänä ansioitunut Pierné on kamariteostensa perusteella täysin aliarvostettu, jollei suorastaan tuntematon säveltäjä ainakin Ranskan ulkopuolella. Pierné sävelsi jousi- ja kamaripianomusiikin lisäksi erillisiä karakterikappaleita puhallinyhtyeille sekä soolopuhallinsoittimille pianon kera.

Piernén kamarimusiikkituotanto syntyi kahdessa vaiheessa: ensimmäistä kautta (1882-1900) leimaa Franckin mallien seuraaminen. Kolmiosainen viulusonaatti op. 36 (1900) huipentaa Piernén franckilaisen kauden, mutta sisältää myös Faurélta omaksuttuja piirteitä. Se on melodisesti värittynyt, soinniltaan ja harmonioiltaan osin varhaisen Debussyn sukulaisteos, jonka keskiosa paljastaa, että Pierné oli Massenet’n oppilas. Seuraavassa viulusonaatin finaalin alkua:

Pianokvintetto

Piernén toisella kamarimusiikkikaudella (1916–36) modernimmat pyrkimykset ja neoklassismi ovat etualalla. Tuolloin valmistunutta pianokvintettoa op. 41 (1916–17) pidetään Piernén pääteoksena kamarimusiikin alueella, Franckin ja Faurén vastaavien sävellysten tasoisena saavutuksena.

Teoksen toinen osa on Sur un rythme de zortzico (Zortzigo-rytmissä) eli 5/8-tahtilajissa, mikä viittaa säveltäjän baskilaismieltymyksiin Ravelin (Trio, 1914) tavoin.

Muutoin teos sijaitsee musiikillisesti Straussin ja Ravelin välissä. Seuraavassa teoksen päätössivu:

Kauden tärkeitä kamarimusiikkiteoksia ovat pianotrio op. 45 (1922) sekä Faurén musiikin mieleentuova Sonate en une partie op. 46 (Yksiosainen sonaatti, 1919) sellolle ja pianolle:

Uusklassisen teoksen Sonata da camera op. 48 (1926) huilulle, sellolle ja pianolle osat ovat Prélude, Sarabande ja Finale:

 

Joseph Guy Ropartz

Joseph Guy Ropartz (1864–1955) oli näyttämö- ja orkesterisäveltäjä akatemismin ja modernismin välissä. Hän kykeni Franckin ja Duparcin musiikin pohjalta luomaan oman musiikillisen kielensä, jossa postwagnerilainen kromatiikka ja modaalisuus yhdistyvät yksilöllisesti.

Ropartzin kamarimusiikkituotanto käsittää kuusi jousikvartettoa (1893–1951), kolme viulusonaattia (1907-1927), kaksi sellosonaattia (1904, 1918), pianotrion, huilusonatiinin (1930), jousitrion (1938) ja erinäisiä pikkuteoksia. Merkittävimpiä niistä ovat bretagnelaislauluun perustuva, modaalinen viulusonaatti nro 1, d (1907) sekä kolmiosainen, syklinen a-molli-pianotrio (1918).

Albéric Magnard

Sinfonikko ja oopperasäveltäjä Albéric Magnardin (1865–1914) d-molli-kvintetto op. 8 (n. 1894) huilulle, oboelle, klarinetille, fagotille ja pianolle on kokoonpanossaan harvinainen teos.

Teema-aineiston rustikaalisuus sekä esitysmerkinnät Sombre, Tendre, Léger ja Joyeux (Synkästi, Hellästi, Kevyesti, Iloisesti) korostavat teoksen ranskalaisuutta.

Laaja e-molli-jousikvartetto (1903) on vanhan ajan lapsi siinä missä Ravelin samana vuonna syntynyt kvartetto hengittää vapautunutta ilmaa. Säveltäjä tunnusti: ”Kvartettoni ottaa minua aivoon! Tulen hulluksi sen kanssa! En osaa tarpeeksi kirjoittaakseni tämänlajisen teoksen.”

Ysaÿlle sävelletty viulusonaatti op. 13, G (1910) saavutti melkoisen suosion.

Magnardin sellosonaatti op. 20, A (1910-11) on vakava sävyltään, voimallinen ilmaisussaan ja tasapainoinen muodossaan.

Avausosan melko alussa olevassa jaksossa lukee alla zingarese sello-osuudessa ja alla d’Indy pianossa, mistä kasvaa fuuga, jota käytetään finaalissakin.

 

Kansanomainen scherzo johtaa säveltäjälle tyypilliseen Funèbre-osaan.

Charles Koechlin

Charles Koechlin (1867–1950) kuuluu jo lopputuotannossaan varovaisen modernismin alueelle, mutta sitä ennen tämä 226 opuksen säveltäjä oli jo ehtinyt aloittaa kymmeniä teoksia käsittävän kamarimusiikkituotantonsa. Kyse on siis merkittävästä määrästä musiikkia, jonka arvostus on nousemassa etenkin Ranskassa.

Koechlinin kamarimusiikkiteoksiin kuluu mm. jousikvartettoja (1915–), yhdeksän duosonaattia huilulle, alttoviululle, oboelle, viululle, sellolle ja klarinetille pianon kera (1913-), kvintettoja (1921-) ja vapaita muotoja. Sellosonaatti op. 66 (1917) on sodan leimaama, neoklassismia lähenevä teos.

Louis Vierne

Louis Vierne (1870–1937) loi urku- ja laulusäveltäjäksi kamarimusiikkiakin sievoisesti. Hän oli Franckin ja Widorin perillinen, joka halusi ”ennen muuta liikuttaa kuulijaa” kamariteoksillaan. Suurimuotoisten kamariteosten sarja avautui ajan paraatilajilla, jousikvartetolla op. 12 (1894), joka on nuorekas ja pirteä teos, klassisen tiivis mittasuhteiltaan.

Kvarteton Intermezzo on mainio keijukais-scherzo:

Andante quasi adagio muistuttaa Viernen Wagner-ihailusta.

Finaali on ranskalainen liike-energiassaan.

Myöhemmät neljä teosta, viulu- ja sellosonaatit, pianokvintetto sekä sello-piano-teos Soirs étrangers (”Iltoja ulkomailla) kuuluvat keskeiseen ranskalaiseen kamarimusiikkikirjallisuuteen.

Viulusonaatti op. 23 (1905–06) ja sellosonaatti op. 28 (1910) sijaitsevat Franckin ja Faurén välissä. Viulusonaatti valmistui Ysaÿen ja Raoul Pugnon pyynnöstä ja se julistettiin heti mestariteokseksi; Ysaÿe piti sitä Franckin veroisena sonaattina! Sonaatin säveltäminen tapahtui Viernen vakavan onnettomuuden ja sairauden sekä vaimon uskottomuuden säestämänä, joten kyse on keksinnältään monipuolisesta ja kypsästä teoksesta.

Avioeron ja uuden suhteen myötä näki maailman onnellinen sellosonaatti: edellisen sonaatin draaman sijasta se on sävykäs, laulava ja tiivis teos. Avauksen h-molli kirkastuu finaalin lopussa H-duuriksi ja ranskalaismusiikille tyypilliseksi liikkuvuudeksi:

Pianokvinteton op. 42 (1917–18) Vierne sävelsi hänen poikansa kuoltua rintamalla, joten teoksen emotionaalinen voima on poikkeuksellinen. Harmonisesti teos on lähempänä Schönbergiä kuin Franckia, ja sen finaalissa voi kuulla sodan julmuuden sävelkuvauksia kalmantansseineen. Päätösosa on todella hurja lähes väkivaltaiseen saakka:

 

Iltoja ulkomailla op. 56 (1928) on impressionistisia sävyjä sisältävä, Viernen matkojen tuloksina syntynyt sarja osinaan Grenade (Granada), Sur le Léman (Léman-järvellä), Venise (Venetsia), Steppe canadien (Kanadan aro) ja Poisson chinois (Kiinalaiskala).

Florent Schmitt

Florent Schmitt (1870–1958) oli lothringenilaissyntyinen säveltäjä, joka opiskeli Pariisin konservatoriossa (1889–1900) mm. Massenet’n ja Faurén johdolla ja voitti Rooman palkinnon 1900. Hän saavutti sensaatiomaisen maineen koreografisella runoelmallaan tai mimodraamallaan La Tragédie de Salomé op. 50 (1907).

Mutta h-molli-pianokvintetto op. 51 (1905-08) vakiinnutti hänen maineensa. Sen tyyliä luonnehtivat vahva ilmaisu, laajat mittasuhteet, melodiikan innottuneisuus sekä harmonian rikkaus. Dukas kehui pianokvintettoa kovin, mutta moitti toisaalta sen ”pikemminkin sinfonista luonnetta”. Kvinteton ytimessä on mittava Lent e grave -osa, joka on teksturaalisesti tiheä ja musiikillisesti painava. Schmittin sävelkielessä korostuukin myöhemmin lyyrisyys, vaikkakin rytmiikasta voi löytää myös Stravinskylta omaksuttuja piirteitä. Avausosassa ranskalaisen alkusoiton voimallisuus

ja nopeampi liikkuvuus käyvät dialogia:

Schmittin tuotanto käsittää 130 opusnumeroa: orkesterifreskojen ohella kamarimusiikki on siinä hyvin edustettuna. Hänen kamarituotantonsa jakaantuu kahteen vaiheeseen: teokset h-molli-sekstetosta (1890) viulusonaattiin (1919) ovat luonteeltaan romanttis-impressionistisia, kun taas musiikkia kvintetosta neliosaiseen  teokseen Suite en rocaille (1934) ja vuonna 1955 sävellettyyn musiikkiin saakka leimaa neoklassisuus.

Säveltäjän kamariteoksista tärkeimpiä ovat pianokvinteton op. 51 ohella e-molli-jousitrio op. 105 (1944)

ja gis-molli-jousikvartertto op. 112 (1947–48), johon liittyy melenkiintoinen ohjelma otsakkeineen: Rêve (Unelma) ; Jeu (Peli) ; ”In memoriam” … de grands morts : Chopin, Chabrier, Fauré, Borodine, Rimsky … Balakirev … Albéniz ; Élan (Tarmo).

 

Kamarimusiikkia sivutuotteena

Charles-Marie Widor (1844–1937) tunnetaan lähinnä urkusinfonioistaan, mutta hän oli tuottelias säveltäjä muutoinkin. Hän sävelsi Franckin vanavedessä pianotrion op. 19 (1874), viulusonaatin op. 50 (1881), pianokvarteton op. 66 (1891) sekä kaksi pianokvintettoa op. 7 ja op. 68 (1890 ja 1896). Viulusonaatin op. 79 (1907) teemat ovat alttiita kehitykselle, mutta laveassa sellosonaatissa op. 80 (1907) teemat ovat puhtaasti melodisia. Widorin Suite huilulle ja pianolle op. 34 (1884) on ensimmäisiä huilisti Paul Taffanelin pioneerityön tuottamia puhallinteoksia jousivaltaisessa kamarimusiikissa.

Cécile Chaminade (1857–1944) oli piano- ja laulusäveltäjä, joka kirjoitti omaan sujuvan miellyttävään ja salonkimaiseen tyyliinsä kaksi pianotrioa: neliosaisen g-molli-trion op. 11 (1881) ja kolmiosaisen a-molli-trion op. 34 (1887).

Pierre de Bréville

Bréville (1861–1949) opiskeli Dubois’n ja Franckin johdolla ja toimi opettajana Schola Cantorumissa sekä konservatorion kamarimusiikkiluokalla. Hänen maineensa perustuu pääosin vokaalimusiikkiin, mutta kamarimusiikkiakin hänellä on kunnioitettava määrä: mm. viisi viulusonaattia (1919–47), sellosonaatti (1930) ja alttoviulusonaatti (1944). Viulusonaatin nro 1, cis (1918–19), kantaesitti George Enescu. Teos on vahvasti Faurén kuuloinen. Sen kolmas osa, Lamento, perustuu säveltäjän omaan lauluun Héros, je vous aime (Sankarit, teitä rakastan; 1915), joka ylistää ensimmäisen maailmansodan ranskalaissotilaita.

Ranskalaisten uusklassisista pyrkimyksistä ja iloittelevasta soittimellisuudesta kertoo myös Brévillen Sonatine oboelle (tai huilulle tai viululle) ja pianolle (1924):

Léon Boëllman (1862–97) ehti lyhyen elämänsä aikana säveltää urkumusiikin lisäksi annoksen kamarimusiikkia. Sellosäveltäjänä hän oli etummainen 1890-luvun Ranskassa: neliosaisen sellosarjan op. 6 (1890) lisäksi Boëllmann kirjoitti Sinfoniset variaatiot op. 23 (1893), josta on olemassa orkesteri- ja pianosäestykselliset versiot, kunnianhimoisen sellosonaatin op. 40 (1897) sekä vielä erinäisiä pikkukappaleita Faurén tapaan. Sinfonisten muunnelmien luulisi kuluvan sellistien käytössä, sillä tätä ohjelmistoa ei ole liikaa:

Seuraavassa näyte variaation Un peu plus vite -lopusta ja sitä seuraavan Allegro-variaation alusta (variaatioita ei ole numeroitu):

 

Reynaldo Hahn (1875–1947) oli ennen muuta laulusäveltäjä, mutta hänen Mendelssohnin ja Faurén musiikin sulavuutta muistuttava, elegis-romanttinen kamarituotantonsa on suppeudessaankin laadukas. Se käsittää varhaisen pianotrion f (1896), Dvořákin ja Faurén mieleen tuovan, melodisesti täysipainoisen pianokvinteton fis (1922), ilmaisullisesti hienostuneen ja nostalgisen viulusonaatin C (1926) ja jopa intohimoisia äänenpainoja sisältävän pianokvarteton G (1946).

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös