SOITINMUSIIKIN TYYPIT
Soitinmusiikki jakaantuu intabulaatioiden ja diminuutioiden lisäksi viiteen päätyyppiin:
1) ricercare-tyyppi
2) canzona-tyyppi
3) variaatio-tyyppi
4) tanssisävellykset
5) improvisaatiosävellykset
1. RICERCARE-TYYPPI
Ricercare-tyypin edustajat olivat 1600-luvun loppuun saakka vokaalimotetin soittimellisia vastineita: kappaleissa on useita sektioita, jotka ovat temaattisen materiaalin suhteen homogeenisia. Tyypissä on useita alalajeja:
a) ricercare (=etsiä [uudelleen], yrittää),
b) fantasia (jos on imitoiva),
c) capriccio,
d) tiento (Espanjassa).
Fuga ja fancy (Englannissa) käsitellään muissa yhteyksissä.
A. RICERCARE
Luuttu-ricercaret
Ensimmäiset ricercare-nimiset teokset löytyvät luuttutabulatuureista noin 1500. Laji aloitti historiansa improvisaatiokappaleena, mutta muuntui imitoivaksi noin 1530–40, jolloin se saavutti saman virtaavuuden ja taitteiden limittäisyyden kuin vokaalimotetissa.
Francesco Spinacinon luuttukirja (1507) sisältää ricercareja, joissa on paljon sekvenssejä ja tunnelman vaihdoksia, joten ne kuulostavat improvisaatioilta. Joanambrosio Dalzan luuttukirjassa (1508) on “kielten kokeilukappaleita” (Tastar de corde), joita seuraa “perässä tuleva ricercar” (Recercar dietro). Marco dall’Aquilan (n. 1480–1538) 1536 julkaistussa antologiassa on 3–4-äänisiä ricercareja ja fantasioita, minkä lisäksi hän teki lchanson- ja frottolasovituksia. Giovanni Maria da Creman kahdessa kirjassa (1546, 1548) on ricercareja, jotka perustuvat muiden teosten kommentoinneille.
Francesco da Milano (1497–1543) oli Italian etevimpiä luutisteja 1500-luvun ensipuoliskolla. Hänellä on neljä kirjaa luuttusävellyksiä (1536–47), joissa on 83 ricercarea. Ne ulottuvat vapaista teoksista useiden teemojen tiukkaan käsittelyyn ja imitointeihin.
Urku-ricercaret
Marco Antonio Cavazzoni (n. 1490–1570 jälk.) julkaisi ensimmäiset urkuricercaret ja vokaaliteosten intabulaatiot kokoelmassa Recerchari motetti canzoni, libro primo (Venetsia, 1523). Girolamo Cavazzoni (n. 1525–1577 jälk.) oli edellisen poika, joka kirjoitti 4–6-äänisiä ricercareja. Niissä polyfonisesti tiukat ja hieman vapaammat jaksot vuorottelevat urkumaisten passaggiojen kanssa. Seuraavassa moniteemaisen ricercaren alku G. Cavazzonin Libro Primosta (1542) modernina editiona:
Andrea Gabrieli (1510–86) oli Venetsian Pyhän Markuksen kirkon urkuri (1564–) ja Giovanni Gabrielin veljenpoika. Hän julkaisi postuumisti setänsä urkutuotannon viidessä niteessä. Niistä niteet 2–3 käsittävät 17 ricercarea (1595–6), joissa on pyrkimys materiaalin keskittämiseen ja johdonmukaiseen motiivisuuteen. Nide nro 4 on Canzoni alla francese et ricercari ariosi (1605), jossa on aiempiin vokaaliteoksiin (mm. chansoneihin) perustuvia ricercareja.
Claudio Merulo (1533–1604) oli Venetsian Pyhän Markuksen kirkon urkuri (1557–84), minkä jälkeen hän toimi Parmassa urkurina. Kokoelma Ricercari d’intavolatura d’organo (1567) aloittaa käytännön, jossa 8 tai 12 ricercarea julkaistaan kaikissa moodeissa; kaksi muuta ricercare-kirjaa ovat postuumeja (1607, 1608).
Cembalo-ricercaret
Venetsialaisen urkuricercarekoulun lisäksi oli olemassa napolilainen cembaloricercarekoulu. Ricercareja julkaistiin paitsi soolosoittimille myös stemmoina, jolloin niitä voitiin kyllä esittää klaveerillakin, mutta myös vokaali-, soitin- tai sekayhtyeillä. Myös Froberger (1656–58), Pachelbel ja J. Krieger julkaisiva ricercareja partituureina. Niissä näkyy taipumus pitkien aika-arvojen käyttöön ja antikisoivaan ilmaisuun, mikä jatkuu vielä J. C. F. Fischerin ja J. S. Bachin fuugateemoissa. Lisäksi syntyi didaktinen ricercare-kirjallisuus etenkin “à due” (bicinium), josta tunnetuimpia ovat Lasson Motetti et ricercari à due voci (1585), mutta joka jatkui 1600-luvun loppuun.
Giovanni de Macquen (n. 1550–1614) teosten alussa esitellään kaikki temaattinen materiaali, jota sitten kehitellään yhdessä. Giovanni Maria Trabacilla (n. 1575–1647) on kaksi kirjaa (1603, 1615), joissa kummassakin on 12 ricercarea; teemat esiintyvät niissä käännöksinä ja päällekkäisinä.
Jacquet de Buus (k. 1565) oli frankoflaamilainen, Venetsiassa ja Wienissä vaikuttanut urkuri, jonka kaksi kirjaa ricercareja (1547, 1549) ovat vokaalimotetin tapaisia: niitä voitiin laulaa, soittaa uruilla ja kaikenlaisilla soittimilla. Tässä traditiossa julkaisivat ricercareja mm. Willaert, A. Gabrieli (Madrigali et ricercari, 1589) ja Antonio Cifra (1584–1629) kokoelmassaan Ricercari et canzoni franzese (Rooma, 1619).
Christian Erbachin (1570–1635) ricercareissa Saksassa oli taipumus yksiteemaisuuteen, mikä näkyy sitten jatkossa saksalaisessa fuugassa. Johann Ulrich Steiglederin (1593–1635) kokoelmassa Ricercar Tabulatora (1624) on 12 teosta eri tyyleissä ja monenlaisia muotoratkaisuita.
Girolamo Frescobaldi
Frescobaldi (1583–1643) oli Ferrarassa syntynyt ja opiskellut (Luzzaschi) säveltäjä, joka asettui 1604 Roomaan, jossa hän toimi pääsääntöisesti Pietarinkirkon urkurina (1608–) ja oli poissa vain Brysselissä (1607–8), Mantovassa (1615) ja Firenzessä (1628–33). Hänellä oli oppilaita paljon, mm. Froberger (1637–41), minkä lisäksi vaikutus koko klaveerisoittoon myöhemmässä barokissa oli valtava Buxtehudea ja J. S. Bachia myöten.
Hän oli loistava urkuri, cembalisti ja improvisoija: “perusti uuden tyylin soittaa, etenkin cembalolla … sitä, joka ei soita hänen tyylillään, ei arvosteta”. Ricercareissa on kekseliästä kontrasubjektin käyttöä. Frescobaldi julkaisi ricercaret partituureina: Recercari et canzoni francese (Rooma, 1615). Hän viljeli sekä venetsialaisia jakson ja teeman kerrallaan esitteleviä tyyppejä että napolilaisia 3–4:n teeman teoksia, joissa soggetti (teemat) ovat heti alussa.
Frescobaldi julkaisi klaveerikokoelman Capricci, ricercari et canzoni. Il primo libro (1626). Kokoelma Fiori musicali (“Musiikkikukkia”; 1635) sisältää kolme urkumessua, Messa della Domenica (“Sunnuntaimessu”), Messa delli Apostoli (“Apostolien messu”) ja Messa della Madonna (“Maria-messu”), joissa on pääpaino ehtoollisosisa. Ricercare-sävellyksissä on jo myös yksiteemaisia kappaleita sekä kromaattiseen teemaan perustuvia ricercareja. Musiikki on kirjoitettu neliäänisen partituurin muotoon alunperin, mutta se on toki realisoitu myös moderniksi urkupartituuriksi:
Frescobaldin jälkeen ricercareja julkaisivat vielä mm. Luigi Battiferri (1600/10–1682 tai myöh.; Bologna, 1669), Fabrizio Fontana (n. 1620–95; Rooma, 1677) ja Bernardo Pasquini (1637–1710), Frescobaldin seuraaja Roomassa, mutta 1600-luvun lopulla laji koettiin jo vanhanaikaiseksi. Johann Pachelbelin (1653–1706) ricercarit edustavat stile anticoa ja samalla matkalla myöhäisbarokin fuugaan.
B. FANTASIA
Fantasia oli alun perin luonnollisesti nimensä mukaisesti mielikuvituksen tuote, vapaa soitinkappale, mutta 1500-luvun puolivälissä se alkoi tarkoittaa motettimaista ja moniteemaista, imitaatiolle perustuvaa lajia. Fantasiassa vallitsee melodisen materiaalin suurempi vapaus verrattuna ricercareen. Teemat ovat keksittyjä, kun taas ricercaressa ne on joko otettu vokaaliteoksista tai muotoiltu niiden sisältämien teemojen tyylisiksi. Fantasiassa kehittyi taipumus monotemaattisuuteen, temaattiseen ekonomiaan sekä teemaharvennukseen, -tihennykseen ja -käännökseen.
Luuttufantasiat
Italiassa oli valtavasti luutisteja, sillä soitinta pidettiin “kaikkein jaloimpana soittimena” sen “soinnin suloisuuden” vuoksi. Francesco da Milanon neljässä kirjassa luuttusävellyksiä (1536–47) on 42 fantasiaa, joissa esiintyy jo tiukkaa imitointia. G. A. Castelionon julkaisema antologia (1536) sisältää Marco dall’Aquilan fantasioita, joissa on kehittynyttä 3–4-äänistä polyfoniaa. Giovanni Paolo Paladinon (k. 1566) luuttutabulatuurikirjojen (1549–60) fantasioissa on tiheää imitointia sekä teemojen harkittua kehittelyä. Giulio Abondante (fl. 1546–87) oli venetsialainen luuttuvirtuoosi, jonka V luuttukirjassa (1587) on 13 fantasiaa. Simone Molinaro (n. 1565–n.1615) oli genovalainen kirkkosäveltäjä ja luutisti, jonka Intavolatura di liuto libro primo (1599) sisältää Molinaron opettajan, Giovanni Battista Della Gostenan (n. 1540–98) 26 fantasiaa ja 15 omaa fantasiaa, jotka olivat populaareja pitkään ja edustavat jo kompleksia polyfoniaa. Giovanni Antonio Terzi (fl. n. 1580–1620) oli taitava soittaja, jonka kaksi luuttukirjaa (Venetsia, 1593, 1599) sisältävät teknisesti vaativimpia kappaleita.
Espanjassa on 1500-luvulla suuri määrä intabulaatioita soittimelle nimeltä vihuela de mano, joka on 6-kielinen, 2-kuoroinen luutun ja kitaran välimuoto. Sen viritys oli sama kuin modernin kitaran eli kvartteina, mutta kolmas kieli oli viritetty puoliaskel alemmaksi, jolloin sen ja neljännen kielen välinen intervalli oli suuri terssi: G C F A D G tai C F B♭ D G. Vihuelan kuva ja viritysohjeet MIlánin El Maestrosta sekä moderni vihuelan kopio:
Fantasioita, joissa on vapaita ja imitoivia piirteitä, löytyy seuraavista kokoelmista:
• Luis Milánin (n. 1500–61 jälk.) El Maestro (1536) sisältää 40 fantasiaa eli on ajan laajin kokoelma fantasia-lajia; yllä kokoelman kolmas fantasia Milánin tabulatuurina ja modernina kitaratranskriptiona.
• Luis de Narváez: Los seys libros del Delphin (1538) sisältää 14 fantasiaa, joissa on improvisaatiota ja pitäytymistä Josquinin/Gombertin vokaalityyliin.
• Alonso Mudarran (n. 1508–80) Tres libros de musica (1546) käsittää 27 fantasiaa, jotka olivat mallin asemassa.
• A. Enrico Valderrábanolla (n. 1500–57 jälk.) on kokoelma Silva de Sirenas (1547).
• Diego Pisador (n. 1509–57 jälk.): Libro de musica de Vihuela (1552).
• Miguel de Fuenllana (n. 1525–85/1605): Orphénica lyra (1554).
• Esteban Dazan (fl. n. 1575) El Parnaso (1576) sisältää 3–4-äänisiä fantasioita, joissa moodi on annettu (tono) ja joissa on peräkkäisiä imitaatiojaksoja.
Saksassa toimi Hans Neusiedler (1508–63), jonka Lautenbuch in zwen Theyl (1536) sisältää vapaaseen keksintään perustuvia fantasioita. Melchior Neusiedler (1531–91/2) oli edellisen poika, jonka kokoelmassa Teutsch Lautenbuch (1574) on fantasioita, tansseja ja sovituksia.
Englannissa soololuuttumusiikin “klassisena aikana” (1540–1620) julkaistiin yli 60 luuttukirjaa, joissa on noin 2000 kappaletta ja fantasia on tanssien ja muunnelmien ohella tärkein laji. Alfonso Ferrabosco vanh. (1543–88) oli italialaissyntyinen, Elisabetin hovissa palvellut muusikko (1562–), joka vakiinnutti luuttufantasian.
John Dowland
Dowland (1563–1626) oli englantilaisen myöhäisrenessanssin merkittävin luutisti ja suurimpia soitinsäveltäjiä. Hän oli (1579–84) Englannin Pariisin-lähettilään palveluksessa, jona aikana hän kääntyi katolisuuteen. Dowland sai Oxfordista ja Cambridgestä musiikin päästötutkinnon 1588, vieraili Saksassa 1594/5, opiskeli seuraavaksi Venetsiassa ja Firenzessä, toimi kuninkaallisena luutistina Tanskan hovissa 1598–1606, josta käsin hän vieraili Englannissa. Vasta 1612 Dowland palasi takaisin kotimaahan ja pääsi vihdoin hoviluutistiksi — mitä selitetään hankalalla luonteella. Toisaalta 1598 kirjoitettiin: “Dowland on sinulle kallis; hänen taivaallinen kosketuksena luutulla huumaa ihmismielen”.
Luutun viritys oli G-c-f-a-d-g1, vaikkakin 1590-luvulta lähtien lisättiin D-basso, ja 1604 alkaen Dowland soitti 9-kielistä luuttua. Häneltä on säilynyt noin 100 luuttusävellystä. Johnin pojan, Robert Dowlandin julkaisema Kokoelma Variety of Lute Lessons (Lontoo, 1610) sisältää teoksia monilta eri säveltäjiltä, myös isältä. Mukana on moniteemaisia, imitoivia ja kekseliäitä fantasioita, jotka vaativat soittajalta paljon ja ovat odisteita oppineisuudesta, osaamisesta ja mielikuvituksellisuudesta. Hän sävelsi myös In nomine -fantasian luutulle. Seuraavassa John Dowlandin “Luutun ritarin” hienoimpiin kuuluvan fantasian alku tabulatuurina ja nykytranskriptiona:
Klaveeri- ja yhtyefantasiat
Fantasia esiintyy italialaisessa klaveerimusiikissa satunnaisesti 1500-luvun mittaan A. ja G. Gabrielilla, mutta sen päämestari on Frescobaldi kokoelmassa Il primo libro delle fantasie a quattro (1608), jossa on 12 imitoivaa teosta kaikissa moodeissa. Italialaisessa yhtyemusiikissa fantasia-nimikettä käytettiin jo Isaacin ja Josquinin kolmiäänisistä yhtyeteoksista. Quattro Fantasias di Giaches à 4 (1500-luvun loppu) ovat Giaches de Wertin kontrapunktisia yhtyeteoksia, joista viimeinen niistä on monotemaattinen fantasia La sol fa re mi. Adriano Banchierilla (1568–1634) on kokonaisuus Moderna armonica di canzoni alla francese … con l’aggiunta in fine di 2 fantasie (1612). Enimmäkseen fantasiat esiintyvät yksittäisteoksina kokoelmissa tai kokoelman otsakkeessa yhtenä lajina tyyliin Sinfonie, scherzi, ricercari, capricci et fantasie … (A. Troilo, 1608).
Ranskassa on sävellettyjä yhtyefantasioita ensi kerran Eustache Du Caurroy‘n (1549–1609) postuumissa kokoelmassa 42 Fantaisies, à III, IIII, V et VI parties (1610). Marin Mersenne (1588–1648) oli merkittävä teoreetikko, jonka iso kaksiosainen opus Harmonie universelle (Paris; 1636–7) sisältää soitintutkielmien lisäksi viittauksia useihin ranskalaisiin fantasioihin. Nicolas Métru’n (n. 1610–63 jälk.) kokoelmassa 36 Fantaisies à deux parties, pour les violles (1642) näkyy kontrapunktisen ajattelun laadukkuus. Louis Couperinin (1626–61) Fantaisies ou Duos (n. 1656) gamboille sisältää kontrastoivia soinnullisia ja tanssillisia jaksoja.
Englannissa fantasialla on erityisasema kosketinsoitinmusiikin lajina; usein nimenä on fancy (tai fancie), joka on mannermaisen ricercaren vastine; joskus myös se esiintyy nimellä voluntary (tai voluntarie). Lajia on useita tyyppejä: vapaita kontrapunktisia fantasioita, ostinatoteoksia (“heksakordifantasioita”), fantasioita lainatuista teemoista, vokaaliteosten sovituksia, ohjelmallisia sävellyksiä, opetuskappaleita.
William Byrd
Byrd (1540–1623) loi Englannissa kosketinsoitinkielen, jota kaikki jäljittelivät: hän oli englantilaisen virginalistikoulun perustaja. Hän toimi (1572–) Kuninkaallisen kapellin urkurina ja laulajana. Byrdiltä on säilynyt yli 120 klaveerisävellystä. Hänellä on 7 fantasiaa (ennen 1590?), joissa on vanhaa polyfoniaa, tanssillista rytmiikkaa ja uutta improvisointia. Fantasiat ovat laajoja ja perusteellisia teoksia, samalla oppineita ja arvaamattomia kekseliäisyydessään. Erikoisuutena ovat fantasiat Ut, mi, re sekä Ut, re, mi, fa, sol, la.
The Fitzwilliam Virginal Book (n. 1600) on huomattavin englantilaisen cembalomusiikin kokoelma, jossa on 297 teosta ajan kaikilta tärkeiltä säveltäjiltä. My Lady Nevells Booke (1591) sisältää vain Byrdin klaveerimusiikkia (42 sävellystä) ja on sikäli toinen hänen musiikkinsa päälähde, jossa on myös kaksi fancie-teosta ja kaksi imitoivaa voluntarie-sävellystä. Seuraavassa jälkimmäisestä kokoelmasta ensimmäiset sivut fantasiasta Ut, re, mi, fa, sol, la sekä A Fancie:
John Bull (n. 1562–1628) oli Kuninkaallisen kapellin jäsen (1585–) ja urkuri (1591–). Hän aiheutti 1601 sensaation soittamisellaan ulkomailla. Bull emigroitui katolisuutensa vuoksi 1613 mantereelle, ensin Brysseliin hoviurkuriksi ja (1617–) ja sitten Antwerpenin katedraalin urkuriksi. Häneltä on säilynyt noin 150 klaveerisävellystä, joukossa 15 fantasiaa, joista suurin osa on ajalta 1613 jälkeen, joten ne heijastavat Sweelinckin vaikutusta. Niissä on kolme heksakordifantasiaa ja kaksi Palestrinan madrigaalin mukailua.
Orlando Gibbons (1583–1625) toimi Kuninkaallisen kapellin urkurina (1605–) ja hänestä tuli Oxford-tohtori 1622. Hänen klaveerimusiikkinsa on vakavaa ja virtuositeetti on pidättyvää. 10 fantasiaa ovat kontrapunktisesti ankaria.
Giles Farnaby (n. 1565–1640) oli virginalisti, jolla on 52 teosta Fitzwilliamissa, joukossa 11 fantasiaa, jotka ovat taidokkaan muodonnan ja yllätyksellisyyden yhdistelmiä.
Englantilainen kamarifantasia (n. 1580–1650/80)
Englannissa consort oli yhtyeen yleisnimi.
1) Consort oli nimitys sekä kamarisoitinyhtyeelle että sille kirjoitetulle musiikille. Soittimina olivat lähes poikkeuksetta vain gambat.
Whole consort tarkoitti saman soitinperheen soittimia, yleensä gamboja (diskantti-, tenori- ja bassogamboja).
Broken consort tarkoitti eri perheiden soittimia: mm. Thomas Morleyn kokoelmassa Consort Lessons (1599) soittimina ovat huilu, diskantti- ja bassogamba, luuttu, bandora ja sisterni.
2) Lyyraviola eli lyyragamba oli englantilaisten eräs erikoisuus: sillä voitiin soittaa kaksoisotteita ja sointuja, ja lyyratyyli oli kontrapunktisen consort-tyylin lisäksi englantilaisen musiikin yksi kolmesta peruslajista.
3) Division-käytäntö oli kolmas alalaji: soittaja(t) improvisoi(vat) nopeita kulkuja ground-basson päälle.
In nomine -sävelitykset
In nomine -sävelitykset olivat englantilaisten erityislaji: ne ovat motettimaisia soitinteoksia, jotka perustuvat Tavernerin Gloria tibi Trinitatis -messun (Kunnia sinulle Kolminaisuus) antifoni-melodialle Benedictus-osasta, jossa se esiintyy tekstillä “In nomine” cantus firmuksena. In nomine -sävellyksiä tekivät mm. Christopher Tye (n. 1500–72/3), Robert White (n. 1535/40–74), Ferrabosco vanhempi, Byrd, O. Gibbons, Jenkins, M. Locke ja Purcell.
Seuraavassa Alfonso Ferrabosco vanhemman (1543–88) In Nomine I -teos, jossa näkyy päämelodia pitkinä aika-arvoina toiseksi ylmimmässä Cantus-äänessä:
Fantasia/fancy oli tärkein yhtyemusiikin laji Purcelliin asti. Tunnusomaisia piirteitä ovat vapaa teemakeksintä, soitinten idiomatiikan huomioon otto; lisäksi esiintyy kontrastoivia teemaläpivientejä, imitaatiotaitteita, homofonisia, tanssillisia ja toccatamaisia lisiä. Kaikki äänet ovat samanarvoisia, joten laji kiinnost yläluokkaisia amatöörejä, jotka soittivat omaksi nautinnokseen. Niipä fantasiat eivät sisällä vulgaaria virtuosisuutta, solismia, sillä ovat sivistynyttä keskustelua ja edellyttävät “consort-etikettiä”. Lähes kaikki merkittävät säveltäjät tekivät yhtyefantasioita.
Byrdin 10 teosta à 3–6 ovat englantilaisen fantasian keskeisteoksia; huippuna on toinen 6-ääninen fantasia, jossa on romanesca-basso, galliard-rytmi, antifonista homofoniaa ja imitaatiota (n. 1590). John Coprario (n. 1575–1626) oli hoviluutisti ja -gambisti, joka opetti mm. W. Lawesia. Hänen fantasiansa olivat tärkeitä lajin kehitykselle; joukossa on 12 teosta kahdelle bassogamballe ja uruille sekä peräti 49 fantasiaa à 5. Lisäksi hän sävelsi 23 fantasiasarjaa à 3–4, joissa fantasiaa seuraa kaksi tanssiosaa. John Ward (1571–1638) kirjoitti 20 fantasiaa à 5–6, joista osa perustuu madrigaaleille. Alfonso Ferrabosco nuorempi (ennen 1578–1628) sävelsi 34 fantasiaa à 4–6. Thomas Tomkinsilla (1572–1656) on 15 fantasiaa à 3, 4 à 6.
Orlando Gibbonsin 26 fantasiassa à 2–à 6 on leimallista kontrapunktin tiukkuus ja keksinnän kukoistavuus; erikoisuutena ovat fantasiat, joissa on kontrabassogamba, sekä kaksiääniset bassogambafantasiat. Seuraavassa hänen 6-äänisen fantasiansa nro alkua:
Christopher Simpson (k. 1669) laati tärkeän opaskirjan The Division-Viol, or The Art of Playing Ex tempore upon a Ground (Lontoo; 1659, II p. 1667). Hän sävelsi myös 12 fantasiaa à 3, The Monthes (Kuukaudet; 1660-l), jotka lienevät kuukausien ensimmäinen sävelitys, vaikkakaan ne eivät ole ohjelmallisia pikkutarkasti Vivaldin tapaan vaan karakterisoivia. Lisäksi hänellä on neljä fantasiasarjaa à 4.
John Jenkinsin (1592–1678) elämä oli vaikeaa sisällissodan varjossa, mutta musiikkinsa tyylikkyyden, helppouden ja edistyksellisyyden jännittävän yhdistelmän ansiosta häntä arvostettiin ja hän pääsi hovivirkaan 1660. Jenkins sävelsi lähes 100 fantasiaa à 3–à 6. Lisäksi hänellä on 55 fantasia-airia à 2–3 ja fantasia-sarjoja 46 à 2–4. Musiikki on lyyristä ja parhaimmillaan 4–6-äänisissä fantasioissa. William Lawes (1602–45) sävelsi 15 fantasiaa à 4–à 6 sekä 16 fantasiasarjaa à 4–à 5. Matthew Locke (1621/2–77) teki sarjoja 2–4:lle äänelle, joissa tanssiosien lisäksi on fantasia-avausnumero. Hänellä on kuusi sarjaa à 4, joiden osina ovat fantasia–courante–ayre–saraband.
Purcellin fantasiat (1680) ovat lajinsa viimeisiä edustajia. Hänellä on 12 fantasiaa à 3–4, Fantazia upon one Note à 5 (= c1), joka sävelletty ehkä soittotaidottomalle ystävälle, sekä In Nomine à 6 ja à 7, joissa sävelmä toimii cantus firmuksen. Purcell käytti tässä vanhahtavassa lajissa englantilaisia tempomerkintöjä “brisk”, “slow”, “drag”. Useimmat fantasiat jakaantuvat neljään taitteeseen (myös 2- ja 7-taitteisia löytyy). Fantasiat sisältävät vahvaa emotionaalis-dramaattista kromatiikkaa,ja ovat polyfonisesti mestarillisia: niissä esiintyy kaksin- ja kolminkertaista kontrapunktia, inversiota, augmentaatiota – ne summaavat englantilaisen polyfonisen tradition. Seuraavassa yhden nuotin ympäröimän viisiäänisen fantasian partituuria:
Mannermainen fantasia
Jan Pieterszoon Sweelinck
Englantilainen virginaalitaide siirtyi mantereelle osittain, kun Peter Philips (1560/1–1628) tuli Belgiaan (1590), jossa hän toimi Brysselin hovikapellin urkurina (1597–). Philips oli opiskellut Italiassa, joten hän toi englantilais-italialaisen osaamisen Flanderiin; tosin myös Bull saapui Flanderiin 1613. Sweelinck sai hyvän pohjan virginalisteilta ja venetsialaisesta musiikista (C. Merulo, G. Gabrieli), ja hän välitti tämän eteenpäin oppilailleen (Scheidt, J. Praetorius, Scheidemann, Schildt), joten hän oli samalla saksalaisen urkumusiikin perustajia. Sweelinck toimi Amsterdamissa urkurina (1580–).
Sweelinck (1562–1621)sävelsi 12 fantasiaa, joista kaksi varhaista on ostinato-fantasioita eli ne perustuvat lyhyen aiheen toistolle imitaation sijaan; muissa fantasioissa vallitsee monotemaattisuus. Hänellä on neljä kaikufantasiaa muodossa: imitaatio, kaikuja ja toccata. Fantasiat ovat laajoja ja kontrapunktisesti komplekseja muotoja. Ne ovat usein kolmiosaisia kestosuhteissa 2:1:1 tai 1:1:1; myös kaksiosaisia 3:2 ja 1:1 esiintyy. Fantasia super: Ut, Re, Mi, Fa, Sol, La on heksakordifantasia ja kaksiosainen suhteessa 3:2. “Fitzwilliam-fantasiassa” suhde on 1:1:1: siinä on pitkä teema, hädin tuskin kontrasubjektia. Teos alkaa heti ahdolla ja vastauksena on teemakäännös; 1. taitteessa teeman kolmea fraasia yhdistellään; 2. taite alkaa biciniumina jota seuraa tricinium; 3. taite alkaa teema-ahdolla suhteessa 3:1; sitten on strettoja ja lopuksi vapaa päätös kuvioituksineen.
Fantasia Chromatica on laskevalle lamentoteemalle perustuva sävellys, jossa on yhdestä kahteen kontrasubjektia teemalle, sen ahto (stretta), harvennus uusine kontrasubjekteineen, tihennys ja sen ahto sekä vielä kaksinkertainen tihennys. Tämä tyyppi on myöhemmän barokkifuugan edeltäjiä.
Saksassa 1500-luvun alkupuolella syntyi joitain yksittäisiä urkufantasioita säveltäjinä Hans Kotter (n. 1480–1541) ja Leonhard Kleber (n. 1495–1556), mutta vasta Hasslerilla on suurenmoinen Fantasia Ut re mi fa sol la.
Samuel Scheidt (1587–1654) oli Sweelinckin oppilas (1608–9) ja toimi Hallessa urkurina (1603–), kapellimestarina (1620–) sekä musiikinjohtajana (1628–). Tabulatora nova (1624) on kolmiosainen klaveerimusiikin kompendium, jossa on laulu- ja tanssisovituksia, variaatioita, fantasioita, toccatoja, fuugia ja liturgisia teoksia. Fantasia à 4 Voc. super “Io son ferito lasso” (Palestrinan madrigaalista: “Voi, olen haavoittunut”), Fantasia super ut re mi fa sol la sekä Fantasia à 4 super: “Ich ruf’ zu dir, Herr Jesu Christ” (“Sinua huudan, Herra Jeesus Kristus”) ovat suuria, Sweelinckin traditiota jatkavia teoksia. Heinrich Scheidemann (n. 1596–1663) kirjoitti virtuoosisia fantasioita, joiden tekijyys on tosin kiistanalainen.
Johann Jakob Froberger (1616–67) on oikeastaan jo keskibarokin säveltäjä, mutta kahdeksassa fantasiassaan (yksi heksakordifantasia ja yksi fantasia ostinatoon “sopra Sol, La, Re”) ja 14 ricercaressaan hän jatkaa vanhoja lajeja Sweelinckin ja Frescobaldin hengessä. Fantasiat (Libro secondo; 1649) ovat monitaitteisia ja teematransformaatiolle perustuvia; “Heksakordifantasiaa” (Libro secondo, 1649) pidettiin esimerkillisenä, “täydellisenä opinkappaleena” (Athanasius Kircher: Musurgia Universalis, 1650) ja vielä Mozart kopioi sen itselleen.
C. CAPRICCIO
Capriccio on vielä vapaampi laji kuin fantasia ja alun perin improvisaatiotyyppinen, mutta perustuu silti imitaatiolle myöhemmässä muodossaan. Nimi ilmaantui noin 1560 Italiassa (kapriisi = oikku, päähänpisto). Usein synonyymeiksi käsitettiin nimikkeet capriccio, ricercar, canzone, fantasia, inventione, toccata, preludi — eli vasta myöhemmän kehityksen tulos näytti, mitkä lajit jäivät improvisoiduiksi tai vapaiksi, mitkä saivat imitoivan ja kontrapunktisen luonteen. Capriccio oli Praetoriuksen määritelmän mukaan useiden peräkkäisten fuugataitteiden/fuugien vapaa muodostelma, kun taas noin 1700 capriccio käsitettiin etupäässä stylus fantasticus -lajiksi eli vapaaksi, improvisatoriseksi tyyliksi.
Varhaisia kokoelmia ovat Giovanni Maria Trabacin Il secondo libro de ricercate & altri varij capricci (Napoli, 1615) ja G. Pulitin Fantasie, scherzi, et capricci da sonarsi in forma di canzone (Venetsia, 1624). Vincenzo Ruffon (n. 1510–87) Capricci in musica à tre voci (Milano, 1564) ovat soitinyhtyeelle ja sikäli ensimmäisiä lajissaan. Jousiyhtyeille ja luutuille tehtiin 1600-luvun mittaan jonkin verran capriccioja, mutta varsinaisesti se alkoi tarkoittaa klaveerimusiikin lajia: varhaisimpia tekivät G. Gabrieli, Macque, Trabaci ja A. Banchieri.
Frescobaldin kokoelmassa Primo libro di capricci fatti sopra diversi soggetti, et arie in partitura (Rooma, 1624) sekä kolmessa myöhemmässä capricciossa (1637) on canzonen rytmistä elävyyttä ja ricercaren kontrapunktista ankaruutta sekä myös ohjelmallisuutta: Capriccio sopra il cucho (“Käkikukunta-kapriisi”i), Capriccio cromatico ja Capriccio di durezze (“Riitasointujen kapriisi”) ovat harmonisesti rohkeita; Capriccio sopra la battaglia (“Taistelukapriisi”) perustuu fanfareille, Capriccio pastorale on kolmijakoinen kehtolaulu; Capriccio sopra la Spagnoletta, Capriccio sopra la bassa fiammenga (“Kapriisi flaamilaiseen bassoon”) ja Capriccio del soggetto scritto sopra l’aria di Roggiero perustuvat tutuille kansanomaisille melodioille.
Tarquinio Merulan (n. 1590–1665) Un cromatico overo capriccio primo tuono per le semituoni (“Kromaattinen kappale eli puoliaskelia käyttävä kapriisi ensimmäisessä moodissa”) on Frescobaldi-vaikutteinen. Alessandro Poglietti (k. 1683) oli wieniläinen hoviurkuri, jonka Compendiumissa (1676) on “allerhand Capricen, so auf dem Instrument, unterschiedliche Harmonias, sowol der Vögl, als anderen Klang imitieren” (“kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä soitettavaksi, erilaisia yhteissointeja, lintujen ja muiden sointien matkimista”): mm. Capriccio per lo rossignolo sopra il ricercar (“Kapriisi satakielelle ricercaren päällä”) ja Capriccio vber dass Hennen Geschreij (“Kukonlaulukapriisi”), joka on imitoiva.
Saksassa kapriiseja kirjoittivat Italiassa opiskelleet säveltäjät. Johann Jacob Frobergerin (1616–67) Libro quarto (1656) ja Libro di capricci, e ricercari (Wien, 1657/8) sisältävät 18 kapriisia, joissa on temaattisen työn ja muuntelun rikkautta; joissain teoksissa on teemoja hänen opettajaltaan Frescobaldilta. Johann Caspar Kerll (1627–93) sävelsi suosikkiteoksen Capriccio sopra il cucù. Johann Heinrich Kittel (1652–82) oli Dresdenin hovikapellin urkuri, Kuhnaun opettaja. Hänen kokoelmansa Tabulatura Num: 12 Praembulorum mit einem Capriccio von eben 12 Variationen; durch alle Claves und Tonos (1682) — on Bachin Wohltemperiertes Clavier I:n varhaisin edeltäjä.
D. TIENTO
Tiento tai tento on espanjalainen luuttu- ja urkuteostyyppi, jossa on imitaatiota fantasian löyhän rakenteen tapaan.
Antonio de Cabézon (1500–66) oli Kaarle V:n ja Filip II:n sokea hoviurkuri, jonka sävellyksistä iso osa löytyy Hernando-pojan julkaisemassa kokoelmassa Obras de música para tecla, harpa y vihuela (“Musiikkiteoksia kosketinsoittimelle, harpulle ja vihuelalle”; Madrid, 1578). Se sisältää 29 tientoa, joissa on 3–4 teemaa ja taitetta, motiivit ilmaantuvat, muuntuvat ja häipyvät, vapaita vaiheitakin on, teemojen diminuutioita, esiintymisiä eri karaktereissa, tekstuureissa.
Aguilera de Heredia (1565–1627) oli Saragossan urkuri, jolta on säilynyt 17 sävellystä. Osa niistä on tientoja, joiden joukossa esiintyy myös lajia falsas, jotka ovat rohkean kromaattisia teoksia. Manuel Rodrigues Coelho (1555–1635) oli portugalilainen urkuri mm. Lissabonissa ja Filip III:n hoviurkuri (1603–22). Kokoelmassa Flores de musica (1620) on 24 tentoa aina kolme kussakin moodissa, ja ne ovat kuin monitemaattisia ricercareja.
Francisco Correa de Arauxo
Correa de Arauxo/Araujo (1584–1654) toimi Sevillassa urkurina (1599-1633). Häneltä on tärkeä iberialaisen urkumusiikin julkaisu Libro de tientos … intitulado Facultad organica (1626), jossa on 62, viiteen eri vaikeuasteeseen luokiteltua tientoa. Ne muodostavat varhaisbarokin espanjalaisen urkumusiikin huipennuksen. Seuraavassa tientoa ja batallaa, härkätaistelumusiikkia, yhdistävä tiento, joka perustuu Moralesin batallaan (= taistelu): Tiento tercero de sexto tono sobre la primera parte de la ‘Batalla de morales’, joka on nro 23 yhteensä 69 kappaleen kokoelmasta.
