Renessanssissa suunnattiin katse suuriin yksilöihin: merkkimiehiä palvottiin ja heidän alkuperästään sekä maineestaan oltiin ylpeitä, etenkin Italiassa. Tästä kertoo parhaiten taiteilija ja taidehistorioitsija Giorgio Vasarin (1511–1574) teos Le vite de’ piu eccellenti pittori, scultori, e architettori (suom. valikoimana “Taiteilijoiden, kuvanveistäjien ja arkkitehtien elämäkertoja”, 1994; Firenze, 1550, 1568). Teos sisältää kuvauksia yli 160 taiteilijasta sekä kertoo meille suurmiehistä Giovanni Cimabuesta ja Giottosta Donatellon, Fra’ Angelicon ja Botticellin kautta Leonardo da Vinciin, Michelangelo Buonarrotiin ja Tizianiin.
Jo ennen Vasaria Filippo Villani oli kertonut teoksessaan Liber de civitatis Florentiae famosis civibus (“Kirja Firenzen kaupungin kuuluisista kansalaisista”, 2. p. 1395/6)) firenzeläissäveltäjistä ja heidän erinomaisuudestaan, suurimpana edustajanaan Francesco Landini (1323–1397).
Maalaustaide tuotti tuolloin verrattoman yksilöllisiä suurmiehiä, neroja:
- Sandro Botticelli (1445–1510), Kevät (n. 1478–82), Venuksen syntymä (n. 1482)
- Hieronymus Bosch (n. 1450–1516), Himojen puutarha (n. 1510)
- Leonardo da Vinci (1452–1519), Viimeinen ehtoollinen (1495–97), Mona Lisa (1503–04)
- Albrecht Dürer (1471–1528), Omakuva (1500), Aatami (1507), Eeva (n. 1507)
- Michelangelo (1475–1564), Aatamin luominen (1510)
- Matthias Grünewald (1480–1528), Ylösnousemus ja Marian ilmestys (1512–16)
- Rafael (Raffaello Sanzio) (1483–1520), Ateenalaisten koulu (1509–11)
Italian kirjallisuuteen ilmaantuivat seuraavat nimet:
- Angelo Poliziano (1454–94), Orfeuksen tarina (L’Orfeo / Fabula di Orfeo, 1480)
- Matteo Boiardo (1441–94), Rakastunut Roland (Orlando innamorato, 1484)
- Lodovigo Ariosto (1474–1533), Raivoisa Roland (Orlando furioso, 1516/32)
Lisäksi uutta ajattelua ja humanismia edustivat:
- Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536), Tyhmyyden ylistys (1509)
- Niccolò Macchiavelli (1469–1527), Ruhtinas (1513)
- Thomas More (1478–1535), Utopia (1516)
- Baldassare Castiglione (1478–1529), Hovimies (1528)
Myös kirkkomusiikki oli renessanssissa – kuten lähes kaikkina muinakin aikakausina – ennen muuta kirkollisen ja maallisen vallan representaatiota, edustavuutta ja esittelyä. Niinpä suuret kaupungit ja hovit kilpailivat katedraaliensa kirkkomusiikin komeudella, kapellien muusikoiden lukumäärällä sekä aikansa kuuluisimpien muusikoiden, laulajasäveltäjien värväämisellä.