Tunnusmerkkejä ja väärinkäsityksiä
Musiikissa renessanssi ei merkinnyt niinkään antiikin löytämistä, sillä kreikkalainen musiikinteoria tunnettiin läpi keskiajan, kuin uutta musiikillista taidekäsitystä, soivuutta, jossa korva ja musiikin aistillinen kauneus otetaan uudella tavalla huomioon. Tosin tekstin ja musiikin välinen yhteys löydettiin uudelleen ns. humanismin tai humanistisen liikkeen ansiosta.
Renessanssissa ajan omaa musiikkia ruvettiin pitämään edeltävää musiikkia parempana, musiikkia sävellettiin nyt huomattavan paljon, myös esteettiset ja eettiset päämäärät alettiin ottaa huomioon, soitinmusiikissa alkoi nousukausi, kirjoitettiin oppikirjoja esittäjille ja säveltäjille, kirjapainotaito mahdollisti musiikin leviämisen, ideaaliksi muodostui kuorolaulu, jota aina tarvittaessa ja etenkin suurina juhlapyhinä vahvistettiin soittimin.
Sen sijaan a cappella -tyyli on pitkälle romantiikan tuottama harhakäsitys, jota tuki myös Trenton vastauskonpuhdistuksen hengessä pidetty kirkolliskokous (1545–1563). Puhdasta kuorolaulua kuultiin oikeastaan vain pienissä kirkoissa ja paavin omassa Sikstus-kappelissa (Cappella Sistina). Sen sijaan musiikilta kaivattiin aina ”äänen pauhua”, minkä vuoksi soittimet kuuluivat itsestään selvinä osia vähänkin merkittävämmän kirkollisen juhlapäivän viettoon.
Toinen muusikkosukupolvi
”Ensimmäisen alankomaalaisen koulukunnan” tavoin myös ”toinen alankomaalainen koulukunta” on puhdasta fiktiota. Toisen ranskalais-flaamilaisen sukupolven johtava säveltäjä Ockeghem tuskin tapasi aikalaisiaan, ja hänet erottaa toisesta merkkimiehestä, Busnois’sta musiikillinen tekniikka. Tinctoris tosin jakoi Ockeghemin kanssa saman estetiikan, vaikka miehet työskentelivät aivan eri paikoissa.
Ockeghem oli flaami, joka vietti elämänsä Ranskassa, lähinnä Pariisissa; Busnois oli ranskalainen, joka palveli Burgundin hovissa ja Bruggessa. Ilman varsinaisesti suuria uudistuksia he jatkoivat Binchois’n ja Dufayn keksintöjä. Etenkin
Ockeghemin henki on enemmän pohjoinen kuin italialainen: enemmän kehittyneen ja mahtipontisen arkkitehtuurin, vähemmän Santa Maria del Fioren. (Reese).
Renessanssisäveltäjiä
Johannes Ciconia (n. 1370-1412)
Leonel Power (1370/85-1445)
John Dunstable (n. 1390-1453)
Gilles Binchois (n. 1400-60)
Guillaume Dufay (1397-1474)
Johannes Ockeghem (n. 1410-97)
Johannes Régis (n. 1425-n. 1496)
Antoine Busnois (n. 1430-n. 1492)
Johannes Martini (n. 1430/40-97)
Johannes Tinctoris (n. 1435-n. 1511)
Alexander Agricola (n. 1445/6-1506)
Gaspar van Weerbeke (n. 1445-n. 1516)
Loyset Compère (n. 1445-1518)
Matthaeus Pipelare (n. 1450-n. 1515)
Heinrich Isaac (n. 1450/55-1517)
Pierre de la Rue (n. 1452-1518)
Josquin Desprez (n. 1450/55-1521)
Jacop Obrecht (n. 1457/8-n. 1505)
John Browne (fl. n. 1480-1505)
Jean Mouton (n. 1459-1522)
Antoine Brumel (n. 1460-n. 1512/13)
Robert Fayrfax (1464-1521)
William Cornysh (k. 1523)
Antoine de Févin (n. 1470-n. 1511)
Francisco de Peñalosa (n. 1470-1528)
Jean Richafort (n. 1480-n. 1547)
Pierre Moulu (n. 1484-n. 1550)
Philippe Verdelot (n. 1480/85-1552)
Constanzo Festa (n. 1485/90-1545)
Clément Janequin (n. 1485-n 1558)
Ludwig Senfl (n. 1486-1542/3)
Robert Carver (n. 1484/7-n. 1567)
John Taverner (n. 1490-1545)
Adrian Willaert (n. 1490-1562)
Nicolas Gombert (n. 1495-n. 1560)
Christóbal de Morales (n. 1500-53)
Thomas Crequillon (n. 1505/15-57)
Thomas Tallis (n. 1505-85)
Jacques Arcadelt (n. 1507-68)
Pierre de Manchicourt (n. 1510-64)
Clemens non Papa (n. 1510/15-1555/56)
Cipriano de Rore (1515/16-65)
Claude Goudimel (1514/20-72)
Philippe de Monte (1521-1603)
Giovanni Pierluigi de Palestrina (1525/6-94)
Francisco Guerrero (1528-99)
Claude de Jeune (1528/30-1600)
Orlande de Lassus (1530/32-94)
Andrea Gabrieli (1532/3-85)
William Byrd (n. 1540-1623)
Philippe Rogier (n. 1561-96)
Tomas Luis de Victoria (1548-1611)
Jacobus Handl/Gallus (1550-91)
Luca Marenzio (1553/4-99)
Alonso Lôbo (1555-1617)
Carlo Gesualdo (n. 1561-1613)
Hans Leo Hassler (1564-1612)
Claudio Monteverdi (1567-1643)
Thomas Tomkins (1572-1656)
Kaksi tekniikkaa
Musiikinhistorian suurimmat säveltäjät eivät ole aina kaikkein ”edistyksellisimpiä”. Varhaisen renessanssin säveltäjät voi jakaa sikäli kahteen ryhmään: irrationalistit ja rationalistit. Irrationalistit eivät suinkaan kaihtaneet tietoisia sommitteluja, mutta he jäivät enimmäkseen ajan uutuuksien ulkopuolelle tai sitten omaksuivat ne vähitellen vaikutteina uudistusliikkeen miehiltä osallistumatta itse varsinaisten uutuuksien määrätietoiseen kehittelyyn.
Niinpä Ockeghemin musiikista voi tavata jo imitaatiota ja motiivisuutta, mutta se on satunnaista. Pääosin hän on mystikko, arvoituksellinen säveltäjä, joka korosti musiikissaan detaljirikkautta, äänten melodista keksintää ja itsenäisyyttä. Hänen musiikkinsa vastustaa usein analyysiä, se on irrationalistin työtä suhteessa oman ajan modernistisimpaan henkeen.
Toisin Busnois ja eräät muut aikalaiset pyrkivät selkeyteen, linjojen organisointiin erilaisten imitaatio-, sekvenssi- ja ostinatomallien avulla, basson harmonisuuteen ja soinnin suurempaan tonaaliseen kontrolliin. Jos Ockeghem sekä samoin ajattelevat Bedyngham ja Caron muodostivat musiikkinsa laadukkuudesta huolimatta eräänlaisen parenteesin musiikin historiassa puhtaasti progressiivisuuden idean näkökulmasta, Busnois, Martini, Regis ja Faugues olivat rationalisteja, jotka veivät musiikkia kohden humanistista käyttöä sekä Obrechtin ja Josquinin edustamaa tulevaisuuden linjaa. Musiikillinen ja historiallinen suuruus eivät aina lankea samojen henkilöiden osaksi, mutta molemmat ovat kokonaisuutta ajatellen tärkeitä.