Lajikäsitteet ovat vuosisatojen ajan kuuluneet jokapäiväiseen kielenkäyttöön musiikista puhuttaessa. Lajin käsitettä on käytetty ainakin kahdessa eri merkityksessä. Musiikin lajeja ovat esimerkiksi kansanmusiikki ja taidemusiikki, kirkkomusiikki ja konserttimusiikki, kotimusiikki ja salonkimusiikki, soitinmusiikki ja vokaalimusiikki, absoluuttinen ja ohjelmamusiikki, jazz ja pop. Toisaalta on olemassa sävellyslajeja (engl. genre, saks. Gattung), kuten ooppera, sinfonia, sinfoninen runo, jousikvartetto, sarja, rapsodia jne.
Sekä musiikin lajit että sävellyslajit eroavat toisistaan sosiaalisen funktion, esitystilan ja esityksessä käytettyjen välineiden (soittimet, lauluäänet) perusteella, mutta kun musiikin lajit ovat kokonaisia perinteitä tai kulttuureja, niin sävellyslajit puolestaan ovat määrätyn perinteen tai kulttuurin piirissä muodostuvia teosryhmiä, joiden yksilöitä yhdistävät tietyt, muista sävellyslajeista poikkeavat tunnusmerkit tai tunnusmerkkien yhdistelmät.
Laji sävellyksen perinnesuhteen määrittäjänä
Sävellyslajien teorian peruskysymys on itse lajin käsite. Ovatko lajit todella olemassa vai ovatko ne sopimuksenvaraisia luokkia, joiden avulla pyritään hahmottamaan todellisuuden monimuotoisuutta? Tämä tietoteoreettinen ongelma voi kansanperinteen tutkimuksessa olla todella pulmallinen, sillä monesti on vaikea selvittää, ovatko perinteen kannattajat itse hahmottaneet perinteessään eri lajeja ja millaiset tunnusmerkit ovat lajisidonnaisuuden kannalta ratkaisevia.
Eurooppalaisen taidemusiikin perinteessä aineisto on jäsentyneempää ja siihen itseensä sisältyy runsaasti lajimielikuvia, joista taiteilijat – perinteen kannattajat – ovat usein olleet hyvinkin tietoisia. Realismin ja nominalismin välinen filosofinen ongelma ei kuitenkaan poistu, vaikka jonkinlainen lajikäsitteiden järjestelmä sisältyisikin perinteeseen itseensä. Sävellyslaji – päinvastoin kuin jokin biologinen laji – ei ole luonnonmuoto, eikä yksityisen taideteos ole ennalta määrätty jonkin lajin yksilöksi.
Laji on pikemminkin perinne, jonka tunnusmerkkejä teokseen voi sisältyä tai josta teos voi myös irtaantua. Ajatus, että jokainen teos luontokappaleen tavoin voitaisiin tunnistaa jonkin lajin yksilöksi, on yhtä harhaanjohtava kuin jäykkään lajipoetiikkaan perustuva arvio, että olemassa olevien lajien järjestelmään sopeutumaton teos olisi jonkinlainen epäsikiö.
Lajin määrittelyn kriteerejä
Periaatteet, joiden mukaan teoksia ryhmitellään lajeiksi, ovat niin epäyhtenäiset ja erilaiset, että olisi turhaa etsiä lajien luonnollista järjestelmää. Lajinimike, joka usein sisältyy tai liittyy teoksen nimeen, ei sellaisenaan riitä lajimääreeksi.
Lajien määrittely on eri aikoina tapahtunut eri kriteerien mukaan. Ratkaisevia tunnusmerkkejä ovat olleet:
- teoksen funktio
- soitinyhdistelmä
- muoto
- kudosrakenne
- teksti
Esimerkiksi 1500-luvun madrigaali ja motetti eroavat funktion ja tekstin, eivät sävellysteknisten tunnusmerkkien perusteella.
Muototyypeistä ja soitinyhdistelmistä tuli lajikriteereitä vasta 1700-luvulla. Kun sonaatti alun perin tarkoitti vain soitinsävellystä, sen lajikriteeriksi muodostui myöhemmin määrätty muototyyppi, sonaattimuoto. “Sinfonia” tarkoitti alun perin yhteissointia, mutta klassisen ajan orkesterisävellyksenä sinfonia on puhdas lajikäsite: sinfonian tunnusmerkkeihin kuuluvat yleensä neljä osaa ja sonaatinkaltainen osien muoto ja järjestys.
Laji-käsitteen sumeus
Kullakin aikakaudella on ollut oma kohtalaisen pitkälle määriytynyt lajistonsa, mutta lajien rajat ovat usein olleet liukuvia. Jokin nimike, vaikkapa fantasia, ei välttämättä anna selvyyttä, mitä sävellystyyppiä teos edustaa; se saattoi barokkiajalla olla yhtä hyvin vapaa kuin kontrapunktinen kappale. Lajinimet menivät joskus myös sekaisin, kuten chaconne ja passacaglia barokkisäveltäjillä.
Sekä musiikin lajien että sävellyslajien välillä on aikojen kuluessa tapahtunut myös vaihtoa. Kirkkomusiikista on voinut tulla konserttimusiikkia, kun sen esitys on siirretty konserttisaliin (Verdin Requiem). Bachin sarjoja soolosellolle pidettiin vielä 1800-luvulla pelkkinä etydeinä, mutta kun Pablo Casals alkoi esittää niitä konserteissaan, niistä tuli kamarimusiikkia. Näyttämömusiikiksi kirjoitettua kappaletta on voitu käyttää kahviloissa salonkimusiikin funktiossa (Sibeliuksen Valse triste), ja suositusta sinfoniaosasta (Mozartin g-molli-sinfonian ensiosa) on tehty popmusiikkiversio.
Lajien häviö
Vielä 1600- ja 1700-luvulla lajinormit olivat voimakkaita ja takasivat tietyn yhtenäisyyden. 1800-luvulla alkoi lajiperinteiden rapautuminen, joka kulki käsi kädessä teosten yksilöllistymisen kanssa. Jo Beethovenin jokainen sinfonia on teosyksilö, mutta kuitenkin vielä sinfonia.
1900-luvulla lajit ovat menettäneet merkitystään, mikä kuvastuu myös teosnimissä. Lajinimistä luovuttiin ja ne korvattiin erisnimillä, jotka korostavat teoksen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Debussyn La Mer ei ole sinfonia eikä sinfoninen runoelma, vaan “kolme sinfonista luonnosta”.
Toisaalta lajinimi on voinut säilyä, vaikka lajin perinteinen tunnusmerkistö on suureksi osaksi hävinnyt, kuten Sibeliuksen seitsemännen sinfonian tapauksessa.
Kirjallisuutta
Dahlhaus, Carl 2008 [1973]. Zur Problematik der musikalischen Gattungen im 19. Jahrhundert. Gesammelte Schriften VI, 377–433. Laaber: Laaber-Verlag.
— 2000 [1974]. Was ist eine musikalische Gattung? Gesammelte Schriften 1. Toim. Hermann Danuser. Laaber: Laaber-Verlag, 348–358.
— 2008 [1978]. Die Neue Musik und das Problem der musikalischen Gattungen. Gesammelte Schriften VIII, 33–43. Laaber: Laaber-Verlag.
Danuser, Hermann 2016. Gattung. MGG Online.
Samson, Jim 2001. Genre. Grove Music Online.