Louis XIV hovi loi perustan ranskalaiselle kulttuurille. Kun 1600-luvun jälkipuoli oli kiinteytyvän kuningasvallan, absolutismin aikaa, sen seurannaisena tai paralleelina voi nähdä musiikillisten muotojen vakiintumisen 1600-luvun alun kokeilevasta ja villistä monimuotoisuudesta.
Jan Steen: Omakuva luutunsoittajana (n. 1663–65)
LUUTTU JA SEN MUSIIKKILAJIT
Luuttu oli suosituin soitin hovissa, koska sitä oli helppo kanniskella ja soittaa suoraan tabulatuurista. Varjopuolena oli se, että siinä oli kuusi kaksoiskieltä sekä viisi vapaasti viritettävää bassokieltä, joten virittämiseen meni muusikon elämästä iso osa. Luutulla oli erityisasema, mistä kirjoittaa matemaatikkofilofi ja musiikinteoreetikko Marin Mersenne (1588–1648) kirjassaan Harmonie universelle (1636):
“Luuttua pidetään Ranskassa jaloimpana soittimena sen soinnillisen sulouden, kielten määrän ja sopusointuisuuden, sen ulottuvuuden ja virityksen ansiosta; lisäksi tulee vaikeus sen soittamisessa yhtä täydellisesti kuin l’Enclos, Gautier, Blanc-rocher, Merville, le Vignon ja muutamat muut, jotka ovat yhä elossa. … Luuttu on saanut sellaisen johtoaseman suhteessa muihin kielisoittimiin, että muita soittimia tuskin huomataankaan.”
Moralistit ilmaisivat jopa huolensa luutun johdosta, sillä sitä pidettiin lähes ranskalaisuuden symbolina hovibaletissa, teatterissa ja kirkossa, aateliston salongeissa ja porvariston ajanviettopaikoissa. Hyvä luutisti pystyi jopa nousemaan sosiaalisesti ja saattoi päästä hoviin luutunopettajaksi, mikä merkitsi varmaa tietä menestykseen. Kun Anna Itävaltalainen otti luutunopettajakseen E. Gaultierin, kaikki hovissa halusivat häneltä tunteja, jopa vanha Richelieu, mitä pidettiin naurettavana. Louis XIII (1610–43) aika oli luutun korkeasuhdannetta.
Luutussa oli erilaisia virityksiä: 1500-luvun luuttu oli 11-kielinen soitin, jossa oli viisi kaksoiskuoroa ja yksi melodiakieli, ja vanha viritys oli G-c–f–a–d’–g’. Noin 1635 yleistyi d-molli-malli: A–d–f–a–d’–f’, mutta jopa 9-kuoroisia soittimia oli olemass,a ja lisäksi bassokieliä lisättiin erilliseen kaulaan enintään kuusi (G–F–E–D jne.).
Seuraavassa luuttumusiikin keskeislajit:
• Sarja eli suite oli keskeinen muoto, jossa tosin ei ollut mitään järjestelmää; luutisti saattoi valita mitkä tahansa kappaleet peräkkäin soitettaviksi.
• Prélude (non-mesuré) ilman täsmällisiä aika-arvojaoli improvisoitu laji, joka edusti varsinaista luuttutyyliä.
• Style luthé tai style brisé oli luutun murrettu soittotyyli, jossa arpeggioitiin sointuja, jolloin polyfonia ja äänenkuljetus katkeilee tuon tuosta ja äänten lukumäärä vaihtelee vapaasti.
• Tombeau oli eräs luutulle ominainen laji, valitus jonkun kuoleman (kuninkaallisen, hyvän kollegan jne.) johdosta.
• Karakterikappaleita sävellettiin myös, usein niin, että tanssille annettiin jokin kuvaileva otsake tai jonkun henkilön nimi.
RANSKALAISLUUTISTEJA
Antoine Francisquen (n. 1570–1605) kokoelmassa Le Trésor d’Orphée (“Orfeuksen aarre”, 1600) on 70 kappaletta, joista suurin osa on tansseja (gaillardeja, pavaneja, bransleja , volteja, couranteja jne.). Jean-Baptiste Besard’in (n. 1567–1625):Thesaurus harmonicus (“Harmoninen varasto/aarre”; Köln, 1603) on musiikillisesti tärkeä, sillä se sisältää 403 kappaletta 21 säveltäjältä kaikissa keskeisissä lajeissa; siinä on jo myös uusia tansseja (allemandeja, couranteja, gavotteja). Robert Ballard’in (n. 1575–1640 jälk.) luuttukirjasta (1611) puuttuvat vanhat vokaaliteosten sovitukset ja polyfoniset fantasiat ja tilalla on moderneja tansseja (balleteja, couranteja, couranteja, volteja ja “angéliqueja”. Style brisé hallitsee jo hänellä, ja kirja sisältää myös pieniä sarjoja, jotka loppuvat couranteen. Nicolas Valle’nt (n. 1583–n. 1642) kaksiosainen Secret des Muses (“Muusien salaisuus;” 1615–19) käsittää 109 teosta, joiden joukossa on myös couranteja, bourréita sekä chaconne.
Ennemond Gaultier
E. Gaultier (n. 1575–1651) oli Gaultier-dynastian perustaja, “vanha Gaultier”, ja äärimmäisen suosittu luutisti:
“… monia musiikin valoja on noussut Ranskassa, ja niiden joukossa yksi ainoa – aurinkona tähtien keskellä – on saanut koko maailman kunnioituksen ja ylistyksen. Hän on ensimmäinen Gaultier (jota kutsutaan hänen ikänsä ja ansioidensa mukaisesti ‘vanhaksi Gaultieriksi’).”
Vaikka hän oli hoviluutisti, mitään ei julkaistu häneltä elinaikana; myöhemmin koottiin liki 100 kappaletta (serkku Denis 1672). Musiikki on viehättävää ja taidokasta sekä sisältää tehokkaita dissonansseja ja koristeita. Yli puolet sävellyksistä on couranteja kuvaavin otsakkein: “La Belle Homicide” (Kaunis murhaajatar), “Cléopatre Amante” (Rakastunut Kleopatra), “La Petite Bergère” (Pieni paimentyttö), “L’Adieu” (Näkemiin), “La Pleureuse” (Vetistelijä), “Rossignol” (Satakieli) jne.
Musiikkia on järjestetty eri käsikirjoituskopioissa “sarjoiksi”. “D-molli-sarjassa” on osat Prélude, “Tombeau de Mezangeau”, “L’Adieu”, “Canaries”, “Les dernieres Paroles où Testament de Mezangeau”, Courante, “La Poste”. “A-duuri-sarjassa” on Prélude, Chaconne, “La Pleurese” & Double, “La Maribelle”, Sarabande, Canaries.
“D-molli-sarjan” Tombeau de Mezangeau ja päätösosa La Poste.
Hän teki ensimmäiset tombeau-sävellykset: Gaultierin opettajalle ja luutistikollegalle sävellyksen “Tombeau de Mesangeau” (1638), joka on raskas allemande (jota “ihmiset eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan”) ja joka lainaa Dowlandin Lachrimae-sävellystä. Suosiosta kertoo sekin, että luuttusävellyksistä tehtiin cembalosovituksia (1680).
Denis Gaultier
D. Gaultier (n. 1600–1672) oli kuuluisin luuttusäveltäjä, Ennemondin nuorempi serkku. Hänen kokoelmansa La Rhétorique des dieux (“Jumalten retoriikka/puhetaito”; n. 1650–55) sisältää 56 tanssia järjestettynä 12 sarjaksi (yhden jokaisessa moodissa), joissa useimmissa on allemande, courante, sarabande tai kaksi näitä tansseja sekä vapaita kappaleita. D. Gaultier oli siten ensimmäisiä sarjan luojia: sarjoissa on 3–8 osaa, joten ei vielä mitään tiukkaa organisaatiota.
Sarja avautuu enimmäkseen préludilla, pavanella tai allemandella. Lukuisissa osissa on kuvaavia otsikoita, joita myös musiikki seuraa: mm. “La Coquette virtuose” (Taidokas koketti). Monet otsakkeet on valittu antiikin mytologiasta, kuten “Phaeton Foudraye” (Salaman kuoliaaksi iskemä Faethon) ja “Artémise ou L’oraison funèbre” (Artemis eli Hautajaispuhe).
Denis oli tombeaun mestari: hän sävelsi niitä kuolleelle vaimolle ja myös kollega myös Blancrocherille. Lisäksi hänellä on niitä kokonainen sarja kuolleen kollegan muistolle: “Tombeau de Monsieur de Lenclos” (Allemande), “La Consolation aux amis di Sr. Lenclos” (Sr. Lenclos’n ystävien lohdutus)(Volte), ja “La Resolution des amis du Sr. Lenclos sur sa mort” (Sr. Lenclos’n ystävien hajaantuminen tämän kuoleman jälkeen).
François Dufaut (k. 1670 jälk.): emme tiedä oikeastaan mitään miehestä, vaikka oli aikansa kuuluisimpia luutisteja; mahdollisesti Gaultierin oppilas, jonka varhaisinta musiikkia on 2:ssa kokoelmassa (1631, 1638); “Tombeau de Mr Blanrocher” (1652) tapaturmaisesti kuolleelle luutistikollegalle; oli 1669 Lontoossa ja saavutti suosiota myös Saksassa; kappaleet ovat järjestettävissä saman sävellajin mukaisiin sarjoihin; yhtenä ensimmäisistä sävelsi vapaita, tahtiviivattomia preludeita, preludé non mesuré
Gallot’n luutistisukuun kuului ainakin neljä jäsentä: Antoine “vieux Gallot” (vanha Gallot, k. 1647), Jacques Gallot, “Gallot le jeune” (nuorempi) (n. 1640–1700), Henry François Gallot (k. 1684 jälk.). Jacques Gallot (1600 jälk.–1685) oli E. Gaultierin oppilas, jonka Pièces de luth composées sur differens modens (n. 1673–75) jakaantuu kahteen preludilla alkavaan osaan. Kappaleiden otsakkeet viittaavat La Rochefoucaud’n ja La Bruyèren ilkeisiin aforismikokoelmiin. Kokoelmassa on mukana henkilömuotokuvia (“La Montespan” jne.) sekä tombeau-sävellyksiä, mm. “Le bout de l’an de Mr. Gaultier” (Hr. Gaultierin poismenon yksivuotispäivä).
Charles Mouton
Mouton (1626–92 jälk.) oli D. Galtierin oppilas, joka tiivisti löyhää sarjaa. Häneltä on säilynyt kaksi luuttukirjaa säilynyt (1699), ja ne sisältävät kahdeksan sarjaa, joista kussakin on 4–11 osaa. Sarjat alkavat preludilla, jota seuraa allemande tai pavan. Idealisoidut tanssiosat ovat usein miniatyyrimuotokuvia: esim. “fis-molli-sarjassa” on “La Promenade” (Prélude), “Le Dialogue des graces sur Iris” (Sulottarien keskustelu sateenkaarella; Allemande), “La belle Iris” (Allemande), “Le Mouton” (Lammas; Canarie), “La Bizare” (Eriskummainen; Gaillarde), “La Changeante (Häilyväinen; Courante), “La Malassis” (Sarabande). Saman moodin lisäksi sarjoissa vallitsee tyylin yhtenäisyys.
KITARA RANSKASSA
Jan Vermeer van Delft: Kitaransoittajatar (ennen 1670).
Kitaraa pidettiin 1600-luvun alkupuoliskolla “sopimattomana muusikolle”, se oli yhtä arvokas “kuin espanjalainen apina”, mutta Lully oli etevä kitaristi ja Louis XIV suosi soitinta, koska se sopi hyvin tanssimusiikkiin, joten soitin pääsi hoviin, kun vielä F. Corbetta oli innostanut kuninkaan soittimeen.
Robert de Visée
Visée (n. 1656–1732 jälk.) oli Corbettan oppilas, 1680-luvulta alkaen kuninkaan ja kruununprinssin kitaraviihdyttäjä ja opettikin kuninkaalle kitaransoittoa. Hän sai arvonimen Maître de guittare du Roy (1719–), jonka tehtävä oli soittaa muun muassa kitaraa noin klo 21 aikoihin, kun Louis oli jo sängyssä. Visée julkaisi kaksi kitarakirjaa (1682, 1686), joissa on yhteensä 12 sarjaa sekä muita kappaleita. D-molli-sarjan avaus-preludin ja sarjan loppuvaiheen passacaillen tabulatuuria:
1600-luvun jälkipuoliskolla, kun basso continuon merkitys kasvoi Ranskassakin, vahvemmat ja bassokorosteisemmat isommat luutut, theorbit ja arkkiluutut, lopettivat luutun valta-aseman, ja jo 1660 ilmestyi kenraalibasso-opas theorbille. Toinen merkittävä luutun alasajava tekijä oli cembalon nousu.
LUUTTU- JA KITARASÄVELTÄJIÄ ITALIASSA, ESPANJASSA JA SAKSASSA
Espanjalainen viisikielinen kitara (A–d–g–h–e’) ohitti Italiassa luutun suosion 1600-luvun alussa: sitä oli helpompi soittaa ja se oli tehokas soitin mm. commedia dell’artessa. Kitaristeilla oli kaksi pääsoittotyyliä (myös ranskalaisluutisteilla): pizzicato tai punteado (näppäily) ja battuta tai rasgueado (soinnunrämistys).
Francesco Corbetta
Corbetta (n. 1615–81)oli italialainen ajan johtava kitaristi ja kitarasäveltäjä, joka toi soittimen Ranskan ja Englannin hoveihin ja nosti kitaran kukoistukseen. Hän julkaisi peräti kuusi kokoelmaa kitaramusiikkia (yksi niistä on hävinnyt), joista kolme ensimmäistä on italialaistyyppisiä ja kaksi myöhempää ranskalaistyyppisiä kirjoja, jotka sisältävät lukuisia sarjoja ja muita kappaleita.
I kirja (1639) loi perustan Bolognan kitarakoululle. II kirja on nimeltään Varii capricci per la ghittara spagnola (Milano, 1643). III kirja valmistui Espanjassa (1643 jälk.) mutta on kadonnut. IV kirja on Varii scherzi di sonate per le chitara spagnola (Brysseli, 1648), jossa on passacaglioita, chaconneja, lyhyitä sarjoja, couranteja ja sarabandeja sekä folia-muunnelmia.
Corbetta oli 1660-luvulla Englannin hovissa, jolloin valmistui V kirja La Guitarre Royalle (Pariisi, 1671), joka on hienoin kokoelma ja sisältää suiteja ja yksittäisiä tansseja. VI kirja on La guitarre royalle dedié au roy (“Kuninkaallinen kitara omistettuna kuninkaalle”; 1674). Hän kävi Ranskasta vielä Lontoossa, mutta kuoli Pariisissa.
Corbettan kitaran viritys oli e1–hh–gg–Dd–aa. Chaconnet ovat poikkeuksellisen laadukkaita; kaikissa kirjoissa on myös folia-numeroita. Corbettan sarjat noudattavat ytimessään järjestystä A–C–S–G, jota kehystävät Prélude ja lopussa usein Passacaille. Allemande sur la mort du Duc de Gloucester (1660) on täynnä paatosta.
Gaspar Sanz (n. 1640–1710) oli espanjalaiskitaristi. Hänen kokoelmansa Instrucción de música sobre la guitarra española (Saragossa, 1674) sisältää 90 kappaletta viisikieliselle kitaralle, pääosin tansseja, kuten folia, canario (eloisa, jigin kaltainen tanssi 6/8- ja 3/4-tahtilajeissa) ja españoleta. Francisco Guerau (1600-luvun puoliväli–1700-luvun alku) oli espanjalainen kitarasäveltäjä, jonka Poema harmónico (1694) sisältää 30 passacalles, kymmenisen muuta tanssia sekä variaatioita, jotka ovat musiikillisesti kiinnostavia.
Esais Reusner nuorempi (1636–79) oli saksalaisluutisti, joka toi preludin ensimmäisenä Saksassa sarjan avausosaksi. David Kellner (1670–1748) oli Leipzigissä syntynyt, Tukholmassa (1711–) toiminut urkuri, jolta on säilynyt tunnettu kenraalibasso-opas Treulicher Unterricht im General-Bass (1732) sekä kokoelma XVI. Auserlesene Lautestücke, jossa on tanssiosia ja jännittäviä, kellotehoja sisältäviä ja dramaattisia fantasioita.
Silvius Leopold Weiss
Weiss (1686–1750) on lähes Bachiin verrattava säveltäjä luuttusarjoissaan ja -fantasioissaan. Hän oli Dresdenin hovin parhaiten palkittu muusikko 1744. Weiss sävelsi lähes 600 luuttukappaletta, mikä on ennätys historiassa. Kappaleet on järjestetty tanssisarjoiksi (Suonata tai Partia): yleensä ketjun muodostaa Prélude non mesurée–A–C–B–S–M–G/allegro. Weiss sävelsi myös fantasioita ja passacailleja ja muistosävellyksen Tombeau sur la mort de M. Comte de Logy. Seuraavassa passacaglian alkua D-duuri-suonatasta (= sarjasta):
Ernst Gottlieb Baron (1696–1760) oli saksalainen luuttusäveltäjä ja Preussin kruununprinssin (myöhemmin Fredrik Suuri) hovitheorbisti. Hän kirjoitti tutkielman Historisch-theoretische und praktische Untersuchung des Instruments der Lauten (Nürnberg, 1727) sekä sävelsi kolme kokoelmaa sarjoja, menuetteja ja sonaatteja.