Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Wienissä arvostettu säveltäjä
Kaikkihan nykyään tuntevat Mahlerin ja hänen sinfoniansa. Tuntevat, vaikka Mahler jäi eläessään vaeltavaksi juutalaiseksi, jota wieniläinen yleisö ei koskaan, tämän ainutlaatuisista kapellimestarin kyvyistä huolimatta, hyväksynyt oman lintukotoisen musiikkiyhteisönsä täysvaltaiseksi jäseneksi, ”yhdeksi meistä”.
Mutta kuinka moni tuntee toisen 1900-luvun alun wieniläissäveltäjän, Franz Schmidtin (1874-1939) sinfonioita tai muuta musiikkia? Kovin harva Wienin ulkopuolella, siitä huolimatta, että wieniläiset ja Wienin filharmonikot pitävät häntä omana miehenään, jota ei sovi mollata.
Asia kävi harvinaisen hyvin ilmi, kun Dimitri Mitropoulos johti Schmidtin toisen sinfonian säveltäjän kotikaupungissa 1958. Kuusi wieniläistä kriitikkoa kehui tuolloin teosta jo sen syntyajankohtana 1913 muodostuneen asennoitumisen hengessä, jonka mukaan Schmidtin musiikissa yhdistyy ”Brahmsin ja Brucknerin perintö” ja Schmidt ”tuo klassista ilmaa moderniin sinfoniaan”.
Mutta eräs Wienin irvileuka, siis yksi seitsemästä kriitikosta, uskalsi väittää, että ”Mitropouloksen, jolle intensiteetti, fantasia ja persoonallisuus merkitsevät enemmän kuin objektiivinen pätevyys, ansiosta Franz Schmidtin toinen sinfonia kuulosti melkein hyvältä kappaleelta, vaikkakaan esitys ei voinut muuttaa yhtikäs mitään sen läpeensä kunnioitettavasta takametsäläismentaliteetista”.
No, filharmonikot panivat yhden poikkipuolisen kritiikin vuoksi pystyyn yleisöäänestyksen: 2 360 vastanneesta kuulijasta 2 235 oli sitä mieltä, että kritiikki oli virheellistä ja sinfonia ylistämisen arvoinen. Orkesterin johto ilmoitti, että ”Schmidt on meille jotain pyhää”, sillä ”Schmidtin ja meidän välillä on napanuora, joka tekee meidät herkiksi, jos sitä tallataan”.
Muualla tuntemattomampi säveltäjä
Wienissä arvostelijat vaiennettiin, kun taas kaupungin ulkopuolella häneen ei ole osattu suhtautua kovin arvostavasti. Saman sinfonian esitys Essenissä 1915 kirvoitti saksalaiskriitikko Richard Spechtin seuraavanlaiseen, vähemmän imartelevaan vuodatukseen:
”Saksalaisten mielestä on jälleen kerran naurettavaa, että Wienissä julistetaan neron työksi luomusta, johon voi liittää kaikki kelpo keskinkertaisuuden, osatun, sointirikkaan, lujasti tehdyn ja aistimellisen musisointi-ilon, mutta myös rajoittuneisuuden, varsinaisessa mielessä ajatuksettomuuden ja hengettömyyden määreet.”
Wienissä rakastettu, Saksassa naureksittu ja muualla lähes tuntematon säveltäjä – siinäkö siis Schmidtistä muodostuva kuva, joka on kohteensa mukainen ja muuttumaton totuudessaan?
Ei varmasti: sen lisäksi, että yleisön reaktioihin ei voi aina luottaa – Pingoudin mielestä muuten voi – myös yksittäis(t)en kriitik(k)o(je)n arvio(t) ei(vät) lähimainkaan aina osu oikeaan.
Totuus, jos sellaista on olemassa, löytynee varmimmin kenen tahansa mielellään hyvin informoidun, laajan viitekehyksen omaavan ja ennakkoluulottoman kuuntelijan korvista ja päästä.
Kritiikkiä menneisyyden jäljittelystä
Schmidt on saanut nimittäin kärsiä vähän samansuuntaisesta kritiikistä kuin Sibeliuksemmekin. Häntä syytettiin mielellään menneisyyden jäljittelystä, jälkeenjääneisyydestä, vanhojen muotojen ja tyylikeinojen käytöstä. Eli kysymys on autenttisuudesta ja originaalisuudesta, ”edistyksellisyydestä” tai traditioon sitoutumisesta – siitä, mikä on kulloisenkin esteettisen dogmin mukaan hyväksyttävää tai tuomittavaa.
Franz Schmidt oli kyllä Schönberginsä tunteva säveltäjä, jos kohta teoreetikkosäveltäjän sijaan lähes itseoppinut inspiraatioromantikko, mutta kuitenkin rohkeasti soinnuttava ja äärimmäistä kromatiikkaa sekä tiheää polyfoniaa käyttävä säveltäjä, joka ”onnettomuudekseen” ei koskaan luopunut tonaalisten keskusten määräysvallasta musiikissaan.
Siinä hänen ongelmansa tuntuvaa modernistisuutta vaativien tarkastelijoiden näkökulmasta. Sekä ison orkesterin käytössä, joka tuo mieleen Wagnerin, Brucknerin, Mahlerin, Regerin ja Richard Straussin. Schmidt oli kyllä traditiolähtökohtineen innovaation, muttei koskaan ilmiselvän progressiivisuuden puolella. Sibeliuksen aito rinnakkaistapaus siis.
Mikä Schmidt oikein oli miehiään? Hän syntyi Pressburgissa, nykyisessä Bratislavassa, saksalais-unkarilaisille vanhemmille, opiskeli Leschetitzkyn johdolla pianonsoittoa, Brucknerin ja Robert Fuchsin, Sibeliuksen ja Melartininkin opettajan, johdolla musiikinteoriaa.
Hän soitti 1896-1911 selloa Wienin hovioopperassa / filharmonikoissa sekä toimi peräjälkeen 1914-31 Wienin valtionakatemian ja musiikkikorkeakoulun piano- ja sävellysprofessorina sekä rehtorina.
Schmidtin tuotanto
Schmidtin tuotanto käsittää neljä sinfoniaa ja pari muuta orkesteriteosta, kaksi oopperaa, yhden oratorion, kolme teosta pianolle ja orkesterille, viisi kvartettoa tai kvintettoa, tusinan verran urkukappaleita sekä kolme pianosävellystä. Tuotanto ei ole Schmidtin mittavien opetus- ja organisaatiotehtävien vuoksi valtava, mutta se on laadukas.
Sinfoniat
Schmidtin neljä sinfoniaa (1899, 1913, 1928, 1933) ovat saksalaisen kielialueen parhaita sinfonioita Mahlerin jälkeen ja Hartmannin ohella. Ne ovat kaikki omanlaisiaan luomuksia, joissa Schmidt jatkaa edeltäjiensä saavutuksia ja tekee yksilöllistä synteesiä myöhäisromantiikasta.
Ensimmäisessä sinfoniassa, Wienerwaldissa, on Wagneria, Bruckneria ja Straussia lainaavaa intohimoa, metsästyssävyjä ja luonnonidylliä. Finaalin fuugateeman harvennuksen soinnutuksessa on jotain hartaan folkloristista. Avaus- ja toisen osan sävellajisuhteet – E-duuri ja Es-duuri – tulevat lähelle Sibeliuksen samana vuonna syntyneen esikoissinfonian vastinosien e-mollia ja Es-duuria, samoin molemmilla scherzon Bruckner-rytmiikka.
Toisen sinfonian avausosa on jännittävä preludimainen tai toccatamainen kehitelmä, joka nojaa kaikkialla läsnä olevaan figuratiiviseen aiheeseen. Laaja keskiosa koostuu samalla teemasta ja kymmenestä muunnelmasta, jotka loppupäässä sisältävät scherzon trioineen, sekä Habsburgien yhdistyneen monarkian tanssinhaluisten kansojen luonnekuvat: slaaveja, unkarilaisia, italialaisia, puolalaisia, itävaltalaisia.
Schubertin satavuotisjuhlaan sävelletty kolmas sinfonia on aurinkoinen teos, täynnä elämäniloa, lämpimän ekstaattista joustenlaulua. Ilmaisu on suurta ja vitaalia, muttei hetkeksikään naiiviudella vesitettyä.
Päätössinfonia on iso ja kypsä teos, ihailtava taidokkaissa tekstuureissaan ja elämää syvästi ja kompleksisti heijastavissa karaktereissaan. Se on aitoa tunnustusmusiikkia: samalla suruinen requiem menehtyneelle tyttärelle ja periksianto lähestyvälle kuolemalle. Säveltäjän sanoin ”pääteema on viimeistä musiikkia, joka otetaan mukaan tuonpuoleiseen, kooda kuolema kauneudessa, jossa koko elämä vielä koetaan”.
Ooppera Notre Dame
Ooppera Notre Dame (1906/08?) Victor Hugon tekstiin on Straussin Salomen rinnakkaisteos, merkittävimpiä oopperoita Wagnerin ja Straussin välissä. Sen orkesteriosuus on sinfoninen rikkaudessaan ja ennakoi Bergin Wozzeckia instrumentaalisten muotojen (mm. passacaglia) käytössään.
Pianoteoksia
Sodassa oikean kätensä menettäneelle pianisti Paul Wittgensteinille Schmidt sävelsi kuusi teosta: sooloja, kamari- ja orkesterimusiikkia. G-duuri-kvintetto vasemmalle kädelle ja jousikvartetille (1926) on onnistuneesti kamarimusiikillinen teos, jonka täyteläinen harmonia ja tiuha kontrapunkti eivät tuhoa hienostuneen myhäilevää gemütlich-tunnelmaa.
Oratorio Seitsemän sinetin kirja
Schmidtin suurin saavutus, opus summum, on hänen mahtava oratorionsa Seitsemän sinetin kirja (1937). Sen apokalypsissä on niin järisyttäviä hetkiä ja suurenmoisia vihan päivän vitsauksien kuvauksia, että teoksen kuuntelun jälkeen olo on järkyttynyt.
En epäile nimittää teosta 1900-luvun vaikuttavimmaksi oratorioksi, jonka rinnalla Hollywood-elokuvien tehosteetkin jäävät varjoon. Jo oratorion vuoksi Schmidt-renessanssi on oikeutettu ja wieniläisten palvoma suuri (lähes) tuntematon säveltäjä on palvontansa väärti.
Levytyksiä
- Sinfoniat 1-4. Detroitin ja Chicagon sinfoniaorkesterit, joht. Neeme Järvi. Chandos, neljän levyn kansio tai neljä irrallista levyä.
- Sinfonia nro 4, Muunnelmat husaarilaulusta. Lontoon filharmonikot, joht. Franz Welser-Möst. EMI.
- Das Buch mit sieben Siegeln. Andersen, Papé ym., Baijerin radion kuoro ja sinfoniaorkesteri, joht. Franz Welser-Möst. EMI, kaksi levyä.
- Kvintetto jousille ja pianon vasemmalle kädelle. Fleisher, Silverstein, Smirnoff, Tree, Ma. Sony.
- Notre Dame. Jones, King, Moll ym. RIAS-kamarikuoro, Berliinin radion sinfoniaorkesteri, joht. Christof Perick. Capriccio, kaksi levyä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.