Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Sonaatit kuuluvat lajin eliittiin
Nikolai Medtner lienee suurelle yleisölle melko outo nimi. Pianisteistakin hänet tuntee ani harva. Ja jos tuntee, ei ainakaan soita. Emil Gilels oli eräs poikkeus, jonka Medtner-tulkintoja on saatavilla sarjassa Great Pianists of the 20th Century (Philips, 1999).
Kuitenkin kyse on pianistisäveltäjästä, josta Rahmaninov totesi (1921): ”olet mielestäni aikamme suurin säveltäjä.” Itse Horowitz kyseli 1970-luvulla: ”Miksei kukaan soita Medtneriä? Hän on ihmeellinen säveltäjä. Pianosäveltäjä – ja monessa suhteessa syvällisempi kuin Rahmaninov.”
Kuka Medtner sitten oli?
Sukujuuriltaan baltiansaksalainen Nikolai Medtner (1881-1951) syntyi Moskovassa ja piti itseään venäläisenä. Hän eli lännessä vuodesta 1921 alkaen: ensin Pariisissa ja lopulta Lontoossa vuodesta 1935 kuolemaansa saakka.
Medtner oli Rahmaninovin rinnakkaishahmo, kollega ja ystävä. Molemmat tunsivat toistensa tuotannon. Medtner oli maineikkaan Vasili Safonovin piano-oppilas Skrjabinin ja Josef Lhévinnen ohella. Hänen uransa alkuvaihe oli loistava sekä pianistisesti että sävellyksellisesti, mutta vähitellen alkoi tökkiä. Venäläiskriitikot pitivät jo 1905 hänen julkaistuja teoksiaan outoina ja ”liian saksalaisina”.
Medtner toimi 1908-09 ja vielä 1915-21 Moskovan konservatorion pianoprofessorina, sävelsi ja konsertoi laajasti niin Venäjällä kuin lännessäkin, muttei saavuttanut missään laajempaa hyväksyntää.
Säveltäjänä väliinputoaja
Medtner putosi kahden säveltäjän, Skrjabinin ja Rahmaninovin, väliin. Medtnerin musiikissa ei ollut Skrjabinin visionaarista mystiikkaa tai Rahmaninovin iskevää populaarisuutta. Medtner jakoi osittain saman kohtalon kuin Sibelius Manner-Euroopassa: molempien musiikkia pidettiin 1920-40-luvuilla jälkijättöisenä romantiikkana.
Sorabji oli toista mieltä (1932): ”Medtner on nykyvenäläisen musiikin kiintoisin persoonallisuus täydellisessä riippumattomuudessaan Stravinsky-ryhmästä, akateemisesta Glazunov-koulusta tai Tšaikovskin perillisistä. Sibeliuksen tavoin hän ei flirttaile nykymuotien kanssa, muttei myöskään ignoroi niitä, vaan on tietoinen omasta yksilöllisestä tiestään.”
Chopinin tapaan Medtner sävelsi vain musiikkia, jossa piano on mukana: 14 pianosonaattia sekä leegion muuta kaksi- ja nelikätistä pianomusiikkia; kolme pianokonserttoa, kolme viulusonaattia, yhden pianokvinteton sekä 106 laulua.
Perinteiden kannattaja
Medtner uskoi väärään aikaan ”taiteen ikuisiin, Jumalan asettamiin lakeihin, joita suuret 1700-1800-lukujen mestarit olivat seuranneet”. Medtnerille perinteinen tonaalisuus ja kontrapunkti, käsityötaito ja muotokulttuuri olivat velvoittavia.
Syvästi venäläinen luonne yhdistyy hänen tuotannossaan saksalaisen satsitekniikan ja arkkitektoniikan täyspätöiseen hallintaan. Suvereeni osaaminen on vain usein leimattu hänen musiikissaan ”akateemisuudeksi” tai ”aivosyntyisyydeksi”.
Vastoinkäymisestä huolimatta Englannista löytyi vähitellen Medtnerin taiteen ymmärtäjiä: Sorabjin lisäksi mm. Ernest Newman ja Gerald Abraham, jotka olivat myös Sibeliuksen kannattajia ja merkittäviä musiikkikirjoittajia.
Medtneriä levyillä itsensä ja muiden soittamana
Medtner sai levyttää 1936 HMV:lle 12 savikiekkoa. Varsinainen onni potkaisi 1947, kun ihailijaksi ilmaantunut Mysoren maharadza sponsoroi koko joukon äänitteitä, joilla säveltäjä itse sekä mm. Benno Moiseiwitsch (Philips, 1999) esittävät hänen teoksiaan.
Medtnerin tuotantoon tutustuminen kannattaakin aloittaa säveltäjän omasta soitosta. Sitä on uudelleenjulkaistu mm. EMI:n sarjassa Composers in Person (1993). Samalla levyllä kuullaan Elisabeth Schwartzkopfin esittämiä Medtnerin lauluja.
Medtnerin tulkinnat skazka-sävellyksistä (satu, kertomus, tarina) op. 20 ja 51 näyttävät hänen musiikkinsa venäläisen ytimen. Näissä maagisuudessaan Gogolin kertomusten ja Chagallin maalausten soivissa vastineissa Medtnerin soitto on säkenöivän rentoa ja rytmisesti yhtä herkullista kuin vaikkapa Art Tatumin jazzpianismi.
Säveltäjän 67-vuotiaana 1947 taltioimat toisen ja kolmannen pianokonserttonsa esitykset (Testament, 1993) ovat levyhistorian helmiä. Medtner soittaa huippuvaikeat teoksensa samalla tavoin graafisesti ja aristokraattisesti kuin Rahmaninov omat konserttoäänitteensä: coolisti, mutta kytevästi ja aika ajoin räjähtävästi.
Toinen pianokonsertto
Medtnerin toinen pianokonsertto (1927) on 1900-luvun parhaita konserttoja: ensimmäisen osan rytminen energia on ehtymätön, keskiosan melodinen ja harmoninen lämpö ei jää yhtään jälkeen Rahmaninovista, ja finaali etenee jännittävässä kaksijakoisen marssin ja kolmijakoisen valssin päällekkäisyydessä.
Konsertosta löytyy säveltäjän itsensä tekemän lisäksi kolme muuta pätevää äänitettä, joista vastaavat Nikolai Demidenko Gramophone-palkitulla levyllään (Hyperion, 1992), Geoffrey Tozer (Chandos, 1992) sekä Konstantin Sherbakov (Naxos, 1997).
Pianosonaatit
Pianosonaatti oli Medtnerin ominta tannerta. Sarjana 14 sonaatin kokonaisuus on pianokirjallisuuden upeimpia, kaikilla kriteereillä punnittuna. Sarja kuuluu Skrjabinin ja Prokofjevin sonaattien rinnalle! Mutta niinpä Medtnerin kontrapunktin ja muotoanalyysin opettajan Sergei Tanejevin mukaan tämä oli ”syntynyt sonaattimuodon kanssa”.
Ikätoveri ja maineikas venäläispianisti Aleksandr Goldenweiser oli sitä mieltä, että ”Beethovenin jälkeen kukaan ei ole hallinnut sonaattimuotoa yhtä hyvin kuin Medtner.” Medtner oli sonaattimuodon suurmies, jolla detaljitason ärsykkeisyys yhdistyi loogiseen etenemiseen ja muodon harvinaiseen kokonaisuudellisuuteen. Tästä vakuuttuu, kun tarkastelee Medtnerin saavutuksia sonaatin historian perspektiivistä käsin.
Tarkastelu on nyt vihdoin mahdollista, sillä menneen vuoden aikana tapahtui Medtner-rintamalla kummia: Sofronitskin 1950-luvulla Neuvostoliitossa julkaiseman Medtner-edition sonaattiniteet ilmestyivät amerikkalaisen Dover-kustantamon edullisina uudelleenpainatteina.
Lisäksi markkinoille on ilmaantunut peräti kaksi täydellistä sonaattien kokonaislevytystä! Toisesta vastaa englantilaispianisti Geoffrey Tozer, joka on harrastanut Medtneriä läpi elämänsä. Toistaiseksi yhdeksällä Medtner-levyllään (Chandos) hän esittelee sonaattien lisäksi tuhdin annoksen muuta pianomusiikkia, konsertot sekä lauluja (sopraano Ludmilla Andrew’n kanssa).
Tozerin vihkiytyneisyys kuuluu oivallisina tempovalintoina, karakterisoinnin osuvuutena ja lämpimän romanttisena otteena, joka näyttää Medtnerin paljossa Chopinin, Schumannin, Lisztin ja Brahmsin työn jatkajana ja huipentajana. Sonaateista syntyy täyteläisiä elämän kuvia.
Tozerin saavutusta voisi pitää käänteentekevänä, jollei viime hetkillä olisi ilmaantunut vahva, jopa selättymätön haastaja. Hän on kanadalainen aikamme supervirtuoosi Marc-André Hamelin. Hamelinin neljän levyn Medtner-kansio (Hyperion, 1998) putoaa pianistiselle maailmankartalle häikäisevän pommin tavoin. Hänen aikaansaannoksensa on pianon levyhistorian suurimpia ilmestyksiä.
Vasta Hamelinin kaltainen vaivaton ja säkenöivä pianisti kykenee näyttämään Medtnerin nerokkuuden: musiikin intrigoidun rytmiikan, tiuhan polyfonian, harmonian kutkuttavan raffinoituneisuuden sekä ilmaisun hedonistisuuden. Levykansion kuuntelu-urakan päätteeksi mielentila on kohonnut, euforistinen. Tunne on sama kuin jos olisi sukkuloinut valon nopeudella planeetalta toiselle ja ihastellut loputtomiin aukeavia uusia näkymiä.
Sonaattien kestot vaihtelevat reippaasta puolesta tunnista hädin tuskin kymmeneen minuuttiin. Puolet niistä on yksiosaisia, loput useampiosaisia. Skaala ulottuu häpeämättömän romanttisesta ilmaisusta tonaalisesti, rytmisesti ja muodollisesti kokeilevaan originaaliin modernismiin. Yhteistä sonaateille on muodon ainutkertaisen yksilöllisyyden, poikkeuksellisen vaativan pianistisen kirjoitustavan, älykkään musiikkiajattelun ja aidon, syvältä tulevan tunnekulttuurin liitto.
Kaiken tämän toteuttamiseen tarvittiin Marc-André Hamelinia. Jos Medtner ei herää tällä henkiin, niin ei sitten millään!
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.