Artikkeli on alun perin julkaistu Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Rabelais’n Pantagruelissa rouvat huomauttivat: “Tehän pierette, Panurgel!” Tämä vastaa näppärästi: “En suinkaan, soinnutan vain kontrapunktia musiikkiin, jota te soitatte nenällänne.” Rabelais oppineena miehenä tiesi mitä puhui. Renessanssimusiikissa on kysymys kontrapunktista, usean äänen yhteensommittelun taiteesta.
Kirkko tosin vainosi moniäänistä musiikkia tuon tuosta ankarasti. Yhtä usein polyfoniaa kuitenkin suvaittiin, sillä se lisäsi jumalanpalveluksen loistoa ja puoleensavetävyyttä. Vicenzan piispa sanoi 1431: “Katedraalikirkkojen tulee arvokkuuden ja komeuden vuoksi hankkia laulajia, kun kaupunkilaisia ei enää liikuta hartaus eikä rukous, vaan heihin täytyy tehdä vaikutus laululla ja urkujen sekä menojen avulla.”
Moniäänisyys kirkon palveluksessa
Renessanssin kirkkomusiikki syntyi 1400-luvun alussa ja huipentui 1500-luvulla. Taustalla oli useita yhteiskunnallisia, poliittisia, kirkkopoliittisia ja taloudellisia tekijöitä. Keskeinen edellytys sen synnylle oli kirkon maallistuminen. Paavien “Baabelin vankeus” Avignonissa (1309-77) sekä ns. suuri skisma (1378-1415), jolloin oli yhtä aikaa kaksi, jopa kolme paavia, loivat kirkkomusiikin buumin. Paavin kapelli eli laulajisto kansainvälistyi karkotuksen aikana; ajan edistyksellisin musiikki oli sen suosiossa.
Musiikki taas oli peräisin Englannista, Flanderista ja Burgundista. Englantilainen musiikki, ennen muuta Dunstablen säveltämä, valloitti satavuotisen sodan aikana mantereen säveltäjät.
Uusi mannermainen musiikki muhi Flanderissa, joka oli vaurastunut villa- ja tekstiiliteollisuuden ansioista. Porvarit kilpailivat kaupunkiensa katedraalien ja kirkkomusiikin näyttävyydellä. Nykyisen Hollannin, Belgian sekä Koillis-Ranskan kaupungit kouluttivat katedraaleissaan valtavat määrät laulajia.
Burgundin herttuat loivat englantilaisen mallin mukaan oman hovikapellinsa. Italialaiset ruhtinaat tulivat perässä lisätäkseen hoviensa loistoa. Verenhimoiseset tyrannit pitivät musiikkia ja kapelliaan yhtä tärkeinä kuin sotimista. Agentit pantiin etsimään laulajia Alppien tuolta puolen.
Raha ratkaisi
Flanderista Pohjois-Italiaan ulottui akseli. Laulaja-säveltäjät saivat ensin pohjakoulutuksensa flaamilaisissa kirkoissa. Sitten he saapuivat Ylä-Italian katedraaleihin ja ruhtinashoveihin sekä paavin kapelliin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi laulamaan ja säveltämään.
Sävellysteknisesti taitavat flaamit ja ranskalaiset omaksuivat italialaisen musiikin rytmisen tarttuvuuden ja melodisen lämmön. Rationaalisuuden ja elämänilon yhdistelmänä syntyi kansainvälinen tyyli: renessanssimusiikki.
Raha ratkaisi paljon. Houkutellakseen nuorukaisia musiikin alalle katedraalit ja kuninkaat perustivat pikälle ehtineille laulajille beneficiumeja eli elinkorkoja sekä kaniikin virkoja.
Tungos alalle oli taattu. Vähitellen syntyi laulajasäveltäjien hengellis-musiikillinen eliitti. Se oli ammattiylpeä, tietoinen osaamisestaan, kärkäs vaatimaan ja myös häipymään mikäli työpaikka ei miellyttänyt.
Ruhtinaat olivat valmiita maksamaan mitä tahansa saadakseen kuuluisuuden hovinsa koristukseksi. Kuvaava on kykyjentisijän kirje Ferraran herttualle 1502: “Isaac näyttää minusta sopivammalta palvelemaan Teidän Ylhäisyyttänne kuin Josquin, sillä hän on ystävällisempi muita kohtaan ja säveltää useammin uusia teoksia. On totta, että Josquin on parempi säveltäjä, mutta hän kirjoittaa vain kun häntä huvittaa eikä silloin kun vaaditaan, ja hän on pyytänyt 200 tukaattia palkkaa, kun taas Isaac tyytyy 120:een.”
Herttua palkkasi – Josquinin.
Säveltäjien eliitti
Ei ole ihme, että näissä suotuisissa olosuhteissa musiikki voi hyvin. Säveltäjiä oli sadoittain ja teoksia kirjoitettiin tuhansittain. Parikymmäentä vuotta sitten musiikin harrastaja tunsi ehkä vain Palestrinan ja Lasson, ehkä myös Josquinin. Nykyään ajalta 1420-1620 esitetään kymmenien säveltäjien musiikkia, toinen toistaan parempaa.
Varhaisvaiheen (1420-90) nimet Dufay, Binchois, Ockeghem, Busnois, Tinctoris; täsyrenessanssista (n. 1490-1560) Obrecht, Isaac, Compère, Mouton, Brumel, de la Rue, Willaert, Taverner, Gombert, Morales, Tallis, non Papa, de Rore; ja myöhäisrenessanssista (1560-1620) del Monte, Guerrero, Byrd, Victoria, Gabrieli, Hassler, Praetorius, Gesualdo ja Lobo ovat jo osa konserttielämää.
Oliko kirkkomusiikki katolista?
Renessanssin aikana kirkkomusiikki oli ja ei ollut kirkollista. Sen kielenä oli enimmäkseen latina. Messutekstit olivat vakioita ja ilmaisu objektiivisempaa. Sen sijaan motetit syntyivät säveltäjän vapaista, useimmiten toki raamatullisista tekstinvalinnoista ja mahdollistivat dramaattisemman ilmaisun.
Palestrinan musiikki vie “taivaan esikartanoihin”. Myös Lasso kirjoittaa erään kokoelmansa esipuheessa: “Nämä laulut on sävelletty jäljittelemään sitä ihmeellistä taivaallista harmoniaa, jota yksikään ihminen apostoleita lukuun ottamatta ei ole koskaan kuullut”.
Kun ottaa huomioon renessanssin uuden, vapaan maallisen hengen – paavit olivat usein Italian ruhtinassukujen vesoja – individualismin ja antiikin palvonnan, on selvää, että musiikissakin saatettiin pyrkiä kiihkeään tunneilmaisuun. Siksi ei ollut harvinaista, että säveltäjät (mm. Palestrina, Lasso) vanhetessaan katuivat nuoruudensyntejään, rakkauslaulujaan ja kirkkomusiikkiaan, joka oli siitetty “maailmallisessa hengessä”. He eivät suinkaan aina olleet säyseitä ja puhdashenkisiä pyhimyksiä, jotka kirjoittivat Pyhän Hengen sanelun mukaan:
Obrecht oli rauhaton ja epäluotettava mies myös velvollisuuksiensa ja raha-asioidensa hoidossa, Isaac toimi keisari Maksimilian I:n vakoojana Italiassa, Brumel sanoutui toistuvasti irti viroistaan, kun ei tullut toimeen työnantajiensa kanssa. Kaarle V pani hovisäveltäjänsä Gombertin kaleerille, kun tämä oli vahingoittanut erästä kuoropoikaaa. Palestrina erotettiin kuoronjohtajan virasta, kun hän ei suostunut selibaattiin.
Hyvän ja pahan jännite
Taivaallisen ekstaasin ja raadollisen affektiivisuuden välinen jännite leimaa usein musiikkia, joka sävellysteknisessä taituruudesaan ja puhuttelevuudessaan on ehkä parasta, mitä länsimainen musiikinhistoria on tuottanut.
Ockeghemin matalalla möyrivää requiemiä, Josquinin suurenmoisia motetteja, Brumelin upeaa 12-äänistä Maanjäristysmessua, Lasson patologisia Pyhän Pietarin kyyneleitä tai Victorian mustin värein maalattua seremoniamusiikkia kuunnellessa voi yhä järkyttyä ja kokea jotain ihmisluonnon perimmäisestä dualismista.
Renessanssimusiikkia leyvillä
- The Art of the Netherlands (yleiskatsaus), Praetorius. Early Music Consort of London, joht. David Munrow. EMI.
- Ciconia, Dufay. Studio der frühen Musik, joht. Thomas Binkley. EMI.
- Binchois. Ensemble Gilles Binchois, joht. Dominique Vellard. Virgin Classic.
- Dunstable, Dufay, Ockeghem, Josquin, de la Rue, de Monte, Byrd. The Hilliard Ensemble, joht. Paul Hillier. EMI.
- Josquin, Isaac, Brumel, non Papa, de Rore, Palestrina, Lasso, Gesualdo, Victoria, Lobo, Cornysh, Taverner, Tallis, Sheppard, Byrd, Tomkins. The Tallis Scholars, joht. Peter Phillips. Gimell.
- Taverner. The Sixteeen, joht. Harry Christophers. Hyperion.
- Josquin, de la Rue. Ensemble Clément Janequin. Harmonia Mundi France.
- Josquin. A Sei Voci. Astrée.
- Brumel, Gombert, Lasso. Huelgas Ensemble, joht. Paul van Nevel. Sony.
- Josquin, Philips, Morales, Lasso, Victoria, portugalilaisia säveltäjiä. Choir of Westminster Cathedral, joht. James O’Donnel & David Hill. Hyperion.
- Hassler. Ensemble Vocal Européen de la Chapelle Royale, joht. Philippe Herreweghe. Harmonia Mundi France.
- Taverner, Gabrieli, venetsialaista kirkkomusiikkia, Praetorius. Taverner Consort, joht. Andrew Parrott. EMI.
- A. ja G. Gabrieli. Gabrieli Concsort & Players, joht. Paul Mc Creesh. Virgin Classics.
- Morales, Guerrero, Victoria. La Capella Reial De Catalunya, joht. Jordi Savall. Astrée.
Artikkeli on alun perin julkaistu Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.