Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Samuil Feinberg on musiikinhistorian tärkeimpiin kuuluva pianistisäveltäjä
Kaksitoista sonaattia silloittavat Skrjabinin ja Prokofjevin
Avantgarde-liikkeitä 1900-luvun alun Venäjällä
Viime vuosikymmeninä on paljastunut, miten kulttuurisesti viljavaa aikaa Venäjän ja varhaisen neuvostovaltionkin 1910-30-luvut olivat. Pietari ja Moskova olivat ”idän Venetsia ja Pariisi”, joissa erilaiset avantgarde-liikkeet löysivät kasvupohjaa.
Spiritismi, okkultismi ja teosofia kukoistivat. Kuvataiteessa ja kirjallisuudessa modernismi, venäläinen formalismi, symbolismi, kubismi, futurismi, suprematismi, rajonismi, konstruktivismi, akmeismi ja adamismi seurasivat toisiaan.
Etenkään lännessä ei ole aina kunnolla tiedetty, että myös musiikissa progressiiviset, enimmälti ekspressionismista ammentavat suuntaukset olivat voimakkaita Venäjällä ja samansuuntaisia pyrkimyksiä muiden taiteiden kanssa.
Skrjabin venäläisen modernismin tunnetuin säveltäjä
Musiikin venäläinen modernismi henkilöityy länsimaisissa historiankirjoissa ja hakuteoksissa usein yhteen ainoaan hahmoon, Aleksandr Skrjabiniin (1872-1915). Skrjabin tarjoaakin tässä kontekstissa mallitapauksen. Hänen sävellystensä subjektiivinen mystismi ja hysteerinen ekstaattisuus kelpaavat yhä erinomaisesti edustamaan musiikillista symbolismia ja visionaarista futurismia.
Mutta hän oli vain yksi monista musiikin uudistajista Venäjällä, tosin ensimmäinen heistä. Kannoilla puuskuttivat mm. Nikolai Medtner (1880-1951), Nikolai Roslavets (1881-1944), Nikolai Mjaskovski (1881-1950), Aleksandr Mosolov (1900-73) – ja Samuil Feinberg (1890-1962).
Feinberg toistaiseksi suppean asiantuntijapiirin lemmikki
Feinberg saattaa olla heistä toistaiseksi tuntemattomin, vain suppean asiantuntijapiirin lemmikki. Mutta ei varmasti enää kauan. Samuil Feinbergiin törmääminen on huikea, mullistava kokemus. On kuin löytäisi uuden mantereen tai planeetan. Joutuu kysymään: miten on mahdollista, ettei tiennyt tämän tasoisesta säveltäjästä aiemmin juuri muuta kuin nimen?
Feinbergin pianosonaattien käytännössä täydellinen puuttuminen pianistien repertuaarista, jopa tietoisuudesta, paljastaa jälleen sen, että musiikin kaanonin ja konserttiohjelmiston muodostuminen on mielivaltainen prosessi, jolla ei ole paljoakaan tekemistä musiikillisten tosiasioiden kanssa.
Kaanon taitaakin syntyä enemmän taiteilijoiden, konserttien järjestäjien ja yleisön laiskuudesta ja piittaamattomuudesta kuin historiallisen arviointiprosessin lahjomattomuudesta. Jos Medtnerin 15 sonaattia aukaisevat musiikin rakastajalle uuden ulottuvuuden, Feinbergin 12 sonaattia kiidättävät hänet kokonaan uuteen aurinkojärjestelmään.
Nerokas sonaattisäveltäjä
Ilman Feinbergin sonaattien tuntemista ei voi tietää, mitä pianolla voi tehdä ja miten seikkailukas muoto teksturaalisesti ja musiikillisesti sonaatti voi olla tradition läpeensä sisäistäneen ja uuteen tähyävän mestarin käsissä.
Siinä Feinberg eroaa Mosolovista ja Roslavetsista. Näiden sinänsä kiintoisat ja kumoukselliset sonaatit luovat vaikutelman lähinnä jännittävistä avantgarde-kokeiluista, kun taas Feinberg rakentaa musiikillisia jatkumoita, moniaalle kurottavia kosmoksia, moniäänisiä ”elämän runoelmia”, joissa keksintä ja emootio ovat yhtä.
Sanottakoon suoraan: Beethovenin jälkeen Feinbergin sonaattisykli on kenties järisyttävin lajin historiassa.
Otetaan Skrjabinin hermoherkkä, lähes neuroottinen musiikki, Medtnerin saksalaisen tarkka kudosten rakentelu, Rahmaninovin soinnikas briljanssi, Prokofjevin kubistinen nuorallatanssi – kas siinä Feinbergin sonaattityyli pähkinänkuoressa.
Feinberg eroaa yhtä paljon Skrjabinista kuin Medtner Rahmaninovista, samalla hän on Skrjabinin ja Prokofjevin välinen ”puuttuva rengas”, ketju sonaatin evoluutiossa. Epigoniksikin Feinbergiä on syytetty, mutta se on ilkeämielisyyttä eikä perustu tämän musiikin laajaan tuntemukseen.
Feinbergin nerokas sonaattityyli lähtee kyllä Skrjabinista, mutta vain lähtee, sillä soinnin ja tekstuurien hienostunut kompleksisuus, melodiikan ihastuttava, rekistraalisesti yllättävä sijoittuminen, rytmiikan monikerroksisuus ja materiaalin käsittelyn taidokkuus vievät Feinbergin ihan omalle kiertoradalleen.
Feinberg on yhdessä Alkanin ja Sorabjin, Busonin ja Godowskin, Medtnerin ja Rahmaninovin sekä Skrjabinin kanssa yksi musiikinhistorian ”kahdeksikoista”, joita yhdistää ennakoimaton nerokkuus, pianon mahdollisuuksien äärirajojen kokeilu sekä virtuoosinen säveltäjäpianistisuus.
Myös arvostettu pianisti
Feinbergin originellin säveltäjyyden taustalla on pianon rajoitukseton hallinta, luovan ja esiintyvän taiteen toisiaan ruokkiva liitto. Hän oli myös Heinrich Neuhausin tasoinen, arvostettu Moskovan konservatorion professori, jonka viisaudet on koottu kirjaksi Pianismi taiteena.
Hän esitti ensimmäisenä Venäjällä Beethovenin kaikki sonaatit sekä Bachin Das wohltemperierte Klavierin 48 preludia ja fuugaa, jotka hän levytti järjestyksessä toisena pianistina Edwin Fischerin jälkeen.
Hän soitti samana iltana Skrjabinin kaikki sonaatit, oli tämän pianokonserton ehkä oivaltavin esittäjä (myös levyllä) ja sai säveltäjältä harvinaiset kehut neljännen pianosonaatin tulkinnasta. Hän soitti loppututkinnossa Rahmaninovin kolmannen konserton ja sai Prokofjevin hämmästymään tämän kolmannen konserton parissa.
Näistä kokemuksista kumpuaa Feinbergin musiikkikieli, jossa on vahva polyfoninen perusta yhdistettynä kromaattiseen, jopa sävellajeista irtoavaan tonaalisuuteen. Intiimi lyyrisyys ja apokalyptinen hurjastelu ovat yhtä tärkeitä elementtejä hänen musiikissaan.
Pianosonaatit
Feinbergin pianosonaatit ovat enimmäkseen yksiosaisia tai epäsovinnaisella tavalla kolmiosaisia, niiden alut ja loput voivat olla eri tasoilla. Polyrytmiikka on tavallista, kvintolit eräs tavaramerkki. Äkilliset ja brutaalit dissonoivat harmoniat ovat yleisiä, pianon koko rekisteriavaruus on tehokkaassa käytössä.
Pianosonaatit nro 1-2 (1915-16) ovat osin Skrjabinin sonaattien sukulaisteoksia, joissa tonaalisuuden ihastuttavia jäänteitä somistetaan kromatiikalla ja tietty eleginen salonkimaisuus on läsnä.
Sonaatti nro 3 (1916) on iso, eeppinen, tekstuureiltaan paksu teos, jossa on villiä ekspressiota ja tummuutta; pesäero romantiikkaan on selvä. Avauspreludi liikkuu 9/8- ja 10/8-tahtilajeissa; sitä seuraa surumarssi. Sonaattipääosa sisältää fugaton, jonka teeman kromaattisuus, hurjat hypyt ja lähes kohtuuttoman nopea liike kuuluu järisyttävimpiin hetkiin pianokirjallisuudessa.
Kansalaissodan ajoilta olevat sonaatit nro 5-6 (1918-21) tarjoavat myrskyisää rauhattomuutta, unelmien ja kauhujen musiikkia, jossa esitysmerkinnät prestissimo possibile ja furioso estremamente agitato e tumultuoso ovat tyypillisiä.
Kuudes sonaatti (1923) on tunnustettu, Universal Edition painama mestariteos, jossa b-a-c-h-aihe symboloi länsimaista kulttuuria ja tritonus sen hävitystä. Tämä on Feinbergin Apocalypsis Now!
Sonaateissa nro 7-8 (1924-34) polyfonia juhlii, syklinen kolmiosainen muoto toteutuu epäsymmetrisesti ja musiikki jännittyy valtavien kontrastien avulla.
Stalinistisen kritiikin 1936 tuoma pelon ilmapiiri johti sonaateissa nro 9-10 (1939-44) tyylin yksinkertaistumiseen Prokofjevin myöhäistuotannon tapaan, mutta nostalgisen lyriikan ja aktuellin taistelevuuden liitto synnyttivät sittenkin uudenlaisia, omintakeisia sonaattivisioita.
Kaksi viimeistä sonaattia, nro 11 (1952) ja nro 12 (1962) merkitsivät lisääntynyttä klassisoitumista, edellisessä koraalin ja saltarellon synteesin, jälkimmäisessä Bach- ja Brahms-muistumien kautta.
Feinbergiä levyillä
- Feinberg: Pianosonaatit nro 1-12. Nikolaos Samaltanos ja Christophe Sirodeau (piano). BIS. Kaksi levyä.
- The Composer-Pianists. Marc-André Hamelin (piano). Hyperíon.
- Scriabine and the Scriabinians. Saison Russe.
- Roslavets: Piano Music. Marc-André Hamelin (piano). Hyperíon.
- Mossolov: Works for Piano. Russudan Khuntsaria (piano). Saison Russe.
- Robert Rimm: The Composer-Pianists. Hamelín and The Eight. Amadeus Press 2002.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.