Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Ernö Dohnányi oli 1900-luvun viipyvän romantiikan viimeinen edustaja
Politiikan vuoksi turmeltunut maine?
On vaikea sanoa, johtuuko Ernö Dohnányin (1877-1960) vitkainen paluu takaisin ohjelmistoihin ja levy-yhtiöiden listoille hänen toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä turmeltuneesta maineestaan vaiko hänen sävellystyylinsä epäajankohtaisuudesta keskellä modernismin lainehdintaa.
Arvostettuja poliittisia säveltäjiä
Säveltäjän poliittisuuden tai epäpoliittisuudenhan ei tarvitse ajan kuluessa merkitä mitään, sillä vähitellen hänet kuitenkin sijoitetaan musiikinhistorian galleriassa paikalle, jonne hän kuuluu.
Vaikka Richard Wagner nähtäisiin missä tahansa valossa mielipiteidensä, vaihtelevien juutalais-kannanottojensa sekä Hitlerin pirtaan sopineen musiikkinsa takia, ei häntä säveltäjänä arvioida enää hänen ulkomusiikillisen toimintansa tai ajattelunsa perustalla. Dmitri Šhostakovitš puolestaan on nähty vuorotellen kommunistijärjestelmän (vastentahtoisena) kannattajana ja sen uhrina, mutta tokkopa se on vaikuttanut ratkaisevasti hänen arvostukseensa säveltäjänä.
Eräät säveltäjät, jotka kumarsivat Hitlerin, Stalinin ja Mussolinin puoleen, on koettu toki sodanjälkeisessä kulttuuri-ilmastossa lievästi epäilyttäviksi. Muttei Hans Pfitznerin, Tihon Hrennikovin tai Alfredo Casellan musiikin vain kohtalainen esilläolo ole ensisijaisesti heidän poliittisen suuntautumisensa aiheuttamaa.
Löytyy säveltäjiä samoin kuin muita suurmiehiä – Norjassa Knut Hamsun – jotka naiiviuttaan tai muuten vain ajanvirran mukana antoivat tukensa diktaattoreille, mistä jotkut ovat sitten saaneet kärsiä, mutteivät suinkaan kaikki.
Esimerkiksi Franz Schmidt (1874-1939) sävelsi viimeisillä voimillaan kantaatin Deutsche Auferstehung eli ”Hymni Suur-Saksalle”, joka ylistää Anschlussia. Tämä oli kuitenkin kuolemansairaan väärinkäsitys, sillä Schmidt ei ollut antisemiitti tai kansallissosialisti. Yhtäkaikki hän on saanut kärsiä teoksensa takia, ja se on haitannut hänen musiikkinsa reseptiota.
Dohnányi ei varsinaisesti poliittinen
Ernö Dohnányin tapauksessa ei olisi pitänyt olla mitään ongelmaa. Hänen katsomuksensa oli selkeä: ”En kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. Muusikon ei pitäisi koskaan osallistua politiikkaan. Toisaalta muusikkoa ei tulisi koskaan vainota hänen käsitystensä takia. Muusikko tekee musiikkia ilahduttaakseen yleisöään minkä tahansa poliittisen järjestelmän vallitessa ja hänen täytyy tehdä musiikkia riippumatta kuulijan poliittisesta puolueesta.”
Dohnányin asenne oli vilpitön mutta epäkäytännöllinen: hän joutui hankauksiin niin oikeiston kuin vasemmistonkin kanssa, eikä kukaan suojellut häntä tai hänen perhettään.
Kun natsit valloittivat 1941 Unkarin, Dohnányi kieltäytyi Budapestin Musiikkiakatemian johtajana erottamasta juutalaisia opettajia. Filharmonisen orkesterin johtajana hän taas käytti juutalaisia muusikoita orkesterissaan aina 1944 asti. Kun venäläiset saapuivat 1944, Dohnányi perheineen pakeni Itävaltaan. 1945 häntä syytettiin natsi-sympatioista.
Tilanteen on täytynyt olla hirveä, sillä natsit olivat teloittaneet Hans-pojan, kapellimestari Christoph von Dohnányin isän, sillä tämä oli ollut mukana Hitlerin vastaisessa pommiattentaatissa 20.6.1944. Toinen poika, Matthew, kuoli puolestaan 1945 venäläisten sotaleirillä.
Ernö Dohnányin oli siinä tilanteessa vaikeaa päästä emigroitumaan ja aloittamaan konserttitoimintaansa pianistina ja kapellimestarina. Hän päätyi vihdoin Buenos Airesin kautta 1949 Floridan Valtionyliopiston piano- ja sävellysprofessoriksi in residence. 1955 hänestä tuli USA:n kansalainen, jolloin hän saattoi ottaa konserttikutsuja vastaan muualtakin: 1956 hän esiintyi Edinburghissa ja saattoi jatkaa levytystoimintaansa.
Vasta 1968 hänet poistettiin mustalta listalta itäblokissa, ja 1990 hän sai postuumisti Kossuth-palkinnon, Unkarin valtion tärkeimmän kunnianosoituksen.
Dohnányi muusikkona
Elämä ei olisi voinut olla vaihtelevampi ja julmempi Unkarin suurimmalle Lisztin ja Bartókin välissä toimineelle muusikolle, joka vastasi lähes yksin 1920-30-luvuilla Budapestin Musiikkiakatemian sekä Unkarin radion ja sen orkesterin sekä Filharmonisen orkesterin johtajana maan musiikkielämän organisoimisesta.
Hänen unkarilaisoppilaisiinsa lukeutuvat mm. Géza Anda, Béla Bartók, György Cziffra, Annie Fischer, Andor Foldes ja George Solti. Lisäksi Dohnányi teki lukuisilla konserttimatkoillaan tunnetuksi Zoltán Kodályn, Léo Weinerin ja György Kósan musiikkia.
Ei kovin runsas eikä tunnettu sävellystuotanto
Ehkäpä elämän hektisyydestä sekä väsymättömästä pianistina ja kapellimestarina toimimisesta johtuu, että Dohnányin sävellystuotanto käsittää vain 48 osin jaotettua opusta; tosin hänen ihmelapsuus- ja nuoruusaikanaan (1884-94) syntyi 73 opusnumeroimatonta teosta.
Tuotanto käsittää neljä näyttämöteosta, 15 orkesteriteosta mukaan lukien konsertot, 12 opusta kamarimusiikkia, kolme kuoro- ja kolme lauluopusta sekä suurimpana ryhmänä pianoteokset, joista 15 on opusnumeroituja, loput ilman.
Dohnányin musiikin vähäisen tunnettavuuden yhtenä syynä saattaisi pitää sitä, että vaikka hän kuoli 1960, hänen musiikillaan on vain vähän tekemistä 1900-luvun musiikillisen kehityksen kanssa. Hän vei pianomusiikissaan eteenpäin Lisztin perintöä ja on kamarimusiikissaan Brahmsin työn täysipainoinen jatkaja. Sikäli Dohnányi on Rahmaninovin unkarilaisvastine, tosin lähempänä keskieurooppalaista muotokulttuuria kuin hänen slaavilainen kollegansa.
Mutta jos Dohnányi olikin puoli vuosisataa ”ajastaan jäljessä”, kuka sitä ajattelee enää sadan vuoden päästä. Silloinhan ainoita merkitseviä seikkoja ovat musiikin laatu ja kiinnostavuus, eivät tyylin modernistisuus tai ajanmukaisuus.
Ernö Dohnányin musiikki palkitsee aina kuulijansa keksintänsä luonnollisuudella, etenevyytensä virtaavuudella ja soittimellisuutensa näyttävyydellä. Hänen kamariteoksensa ovat täysipainoisinta Brahmsin jälkeisessä tyylilajissaan. Serenadi jousitriolle op. 10 (1902) liittyy toki wieniläiseen traditioon, mutta irtoaa paikoin unkarilaisella otteellaan ja rytmisellä kerroksisuudellaan myöhäisromantiikasta.
Sekstetto pianolle, klarinetille, käyrätorvelle ja jousitriolle op. 37 (1935) on sekä suuri ja näyttävän retorinen että intiimin solistinen ja tumma teos. Sen unkarilaisen hyväntuulinen, ajan tanssirytmiikkaa käyttävä finaali on jälkiromantiikkaa valloittavimmillaan ja rinnastuu Gabriel Faurén parhaisiin oivalluksiin.
Tunnetuimmat teokset
Dohnányin sävellyksistä tunnetuin on Muunnelmat lastenlaulusta pianolle ja orkesterille op. 25 (1914). Säveltäjä pukee laulun Koska meitä käsketään kutkuttaviin asuihin, mm. valssiksi, marssiksi, passacagliaksi ja koraaliksi. Tämä on hellyttävintä musiikillista huumoria, mitä voi löytää. Säveltäjän oma taltiointi (1931) siitä on etsimisen arvoinen (EMI, 1994).
Silti ei kannata ohittaa hänen toista pianokonserttoaan op. 42 (1946-47), joka on viimeinen suuri romanttistyylinen pianokonsertto. 70-vuotias säveltäjä kirjoitti sen itselleen, mutta se ei sisällä mitään teknisiä myönnytyksiä, vaan on samassa virtuoosikategoriassa kuin Rahmaninovin kolmas pianokonsertto, josta kuullaan myös ilmiselviä muistumia.
Loistava pianisti
Dohnányi oli ennen muuta kaikkien aikojen parhaita pianisteja, Rahmaninovin kaltainen pianon taikuri, joka soitti aina helmeilevällä ja hurmaavalla bel canto -tyylillä, aistikkaasti ja metelöimättä. Niinpä hänen pianomusiikkinsa kuuntelu on yhtä juhlaa. Samalla tulee vakuuttuneeksi siitä, että Lisztin taide jatkuu edustavimmillaan Dohnányin soitossa.
Sen havaitsee parhaiten unkarilaisaiheisissa, Lisztin ja Bartókin väliin sijoittuvissa teoksissa Muunnelmia unkarilaisista kansanlauluista op. 29 (1916), Pastorale (1920) ja sarjasta Ruralia Hungarica op. 32a (1923-24), joissa Dohnányin sävellys- ja soittotyyli on aidoimmillaan ja huumaavimmillaan.
Sovitukset Léo Delibesin Coppeliasta sekä Johann Straussin opereteista Mustalaisparoni sekä Lepakko ovat ylellisen hienostuneita, harmonis-kontrapunktisessa kekseliäisyydessään ja pianistisessa loistossaan ylittämättömiä.
Dohnányin 1946 tekemä äänite Kuudesta pianokappaleesta op. 41 (1945) on sodan ankeasta loppuvaiheesta huolimatta täynnä juovuttavaa kauneutta. Sarja sisältää lähelle Poulencia tulevan Scherzinon sekä Ravel-sukuisen, ihastuttavasti solisevan Cascades-osan. Myöhäisessä Burlettassa op. 44/1 (1951) Dohnányi osoittaa tuntevansa hyvin Prokofjevinkin musiikin.
Kun Dohnányin 1956 levyttämä kymmenen bagatellin sarja Winterreigen op. 13 (Talvitansseja, 1905) sisältää unenomaista Schumann-poesiaa, on helppo antaa anteeksi se, että 79-vuotias sankari toteuttaa jotkin vaikeimmat kohdat jo hieman kankeasti.
Dohnányitä levyillä
Tasaisesti julkaistavista levyistä päätellen säveltäjä Ernö Dohnányi on taasen onneksi keskuudessamme, joten eräs historian vääryys on saatu korjatuksi.
- Ernest von Dohnányi plays Dohnányi. The complete HMV solo piano recordings 1929-1956. APR. Kaksi levyä.
- Risto-Matti Ranin (piano): Dohnányi ym. DPS-Records.
- Serenade for String Trio; Sextet. Spectrum Concerts Berlin. Naxos.
- Violin Concerto No. 2; Concertino for harp and chamber orchestra; Piano Concerto No. 2. James Ehnes (viulu), Clifford Lantaff (harppu), Howard Shelley (piano), BBC Philharmonic, joht. Matthias Bamert. Chandos.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.