Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Häväisty ja jälleen palautettu maine
Mainen kunnia on katoavaa sorttia, mutta menneen kunnian palautus on silti aina mahdollista. Reinhard Keiserin (1674-1739) tapauksessa nykymerkit viittaavat tuhdisti musiikkimaineen uuteen nousuun. Kuinkahan moni on valmis uskomaan, että Keiser olisi ollut Saksan ylistetyin tai etevin barokkioopperasäveltäjä. Silti Keiser oli. Kuunnellaanpa aikalaisia.
Matthesonin, 1700-luvun alun erään etummaisen musiikkikirjoittajan, mukaan Keiser oli yksinkertaisesti ”Saksan kunnia” ja ”maailman suurin oopperasäveltäjä” (1740). Lausunnon arvoa nostaa se, kun Hampurin musiikkielämän tuolloiset nokkamiehet olivat riidoissa keskenään. Hassen, Keiserin myöhemmän Dresdenin-kollegan, mielestä Keiser ”oli maailman suurimpia koskaan eläneitä muusikoita” (1773).
Musiikkiteoreetikko ja säveltäjä Johann Scheiben, Bach-kriitikon, arvio toimi myöhemmin Keiseria vastaan, hän kun väitti, että ”Keiser on ehkä suurin originaalinero, jonka Saksa on koskaan tuottanut”.
Isä-Bach arvosti Keiseria Fuxin, Caldaran, Händelin, Hassen, Graunien, Telemannin, Zelenkan ja [J. G.] Bendan ohella. Poika Carl Philipp Emanuel sanoi (1788), että ”oopperasäveltäjänä Händelin ohella oli olemassa toinenkin suurmies: Keiser, joka kauneudessa, uutuudessa, ilmaisussa ja melodian miellyttävissä ominaisuuksissa ei häpeä yhtään vertailussa Händelin kanssa.” Niin ikään Bach-elämäkerturi J. N. Forkel piti Keiseria Händelin ohella nerona (1802).
Musiikkimatkailija ja -historioitsija Charles Burney esittää kirjassaan A General History of Music I-IV (1776-89), että ”Keiser oli mielikuvituksen ja alkuperäisyyden suhteen nero samalla tavoin kuin Haydn on nykyään”. Keiserin kantaateista Burney toteaa: ”niitä ei voi suositella helppouden ja miellyttävyyden tähden, vaan modulaatioiden, nerokkuuden ja uusien ideoiden vuoksi, missä suhteessa hänelle tuskin löytyy vertaista”.
Mikä sitten saattoi tuhota näin suuren maineen?
Voi olla vaikea uskoa, mutta ilmeisesti Keiserin maineen tuhoamisen takana oli 1800-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisimpiin kuulunut musiikintutkija Friedrich Chrysander (1826-1901). Aivan samoin kuin Philipp Spitta (1841-94) solvasi Telemannia saadakseen Bachin tähden loistamaan komeammin, Chrysander huhmaroi Keiseria nostaakseen ihannoimansa Händelin arvostuksen korkealle.
Chrysander, osin Matthesoniin nojautuen, teki Keiser-arvionsa tylsästi moraaliselta perustalta: ”hänen siveellisyytensä oli pelkkä nolla, hän antautui äärimmäiselle ylellisyydelle, oli kiimaisen rakastunut, kevytmielinen ja itsekäs”.
Siitä voidaan toki väitellä loputtomasti, pitäisikö hyvän taiteilijan tai säveltäjän olla nuhteeton vaelluksessaan. Jos pitäisi, Wagner tulisi ensinnä sulkea kaanonin ulkopuolelle … ja moni muukin säveltäjä seuraisi yhä kasvavaa joukkoa pienen välimatkan päästä.
Chrysander meni niin pitkälle, että hän suurenteli Händelin ja Keiserin välisiä yhteenottoja Hampurissa (1703-07) sekä väitti Keiserin joutuneen rahavaikeuksien takia karkaamaan öiseen aikaan Hampurista Weißenfelsiin 1706. Motiivina Chrysanderilla oli tätä kautta vähätellä Keiserin musiikin vaikutusta Händeliin, joka kuitenkin matkatessaan Italiaan vei mukanaan Keiserin Octavia-oopperan (1705) käsikirjoituksen, josta hän lainasi tuntuvia osia omaan Agrippinaansa (1709).
Eikä Händelin sinänsä ajalle tyypillinen ja hyväksyttävä kleptomania jäänyt tähän. Scheiben mukaan ”Händel ja Hasse, etenkin edellinen, ovat usein käyttäneet Keiserin keksintöjä hyväkseen”.
Samoin Bachin passiot tuskin olisivat ajateltavissa ilman Keiserin Markus-passiota (1707). Bach arvosti Keiserin passiota ja hän johti sen ainakin kolmesti vuosina 1714-40. Markus-passio taitaa olla samalla ainoa Keiserin suurempi teos, joka on kuultu Helsingissä lähimenneisyydessä: 1997 Kallion kirkossa. Ainakin yhdessä Bachin Markus-passion rekonstruktion levytyksessä (Musica Oscura, 1996) käytetäänkin täydentävänä materiaalina samaista Keiserin passiota.
Mutta miksi tämä intoilu nyt Keiserin puolesta?
Syitä Keiser-intoiluun on useita. Tuskin säveltäjän aikalaiset ja myös jälkimaailma – poikkeuksena Chrysander – ovat turhan päiten ylistäneet Keiseria, joka kirjoitti Burneyn mukaan peräti 107 oopperaa (1694-1730). Niistä 66:n olemassaolo on pystytty osoittamaan, vaikkakin vain 19 on säilynyt kokonaan. Tosin serenatat, intermezzot ja pasticciot nostavat Keiserin näyttämöteosten lukumäärää helposti parillakymmenellä.
Määrä ei takaa tietenkään kuolemattomuutta. Vakavampaa kuin moraaliset moitteet, joiden todenperäisyydestä ei ole saatu vahvistusta, on se, että Chrysander syytti Keiseria myös musiikin pinnallisuudesta ja kontrapunktin puutteesta. Eli laatu on haussa.
Suurenmoinen ooppera
Onneksi tuliterä levytys Keiserin aikanaan huippusuositusta oopperasta Der hochmütige, gestürzte und wieder erhabene / erhobene Croesus (1710-11/30) eli Ylpeä, maahan syösty ja jälleen korkea / korotettu Kroisos todistaa 1700-luvun arvioitsijoiden olleen oikeassa.
Keiserin ooppera on suurenmoinen teos, yhtä hyvin musiikiltaan kuin tekstiltäänkin. Siinä ei käytetä juurikaan fuuga-tekniikkaa, mutta oopperassa se ei ollut käytäntökään. Teatterissa tarvittiin suoraviivaisempaa, tehokkaampaa ja tartuttavampaa sävelkieltä kuin kirkko- tai kamariteoksissa.
Ja sen Keiser totta vie osasi. Hänen musiikillinen keksintänsä ja luonnehdintakykysnä on tuoretta ja sykähdyttävää. Musiikkikieli ulottuu Lullystä A. Scarlattin kautta Bachin läheisyyteen ja jopa Mozartin ennakointiin. Harvat isot molliaariat tuovat mieleen Bachin Matteuspassion: on hienoja soitinobligatoja, osuvia sanamaalailuja sekä retorisesti tehokasta laulua.
Lyydian kuningas Kroisoksen (561-547 eaa.) ylistykset ja ennen kaikkea kilpailevan hallitsijan, Persian voittoisan kuningas Kyyroksen sotilaallinen uho kuuluu kirkkaana D-duurina trumpettien kera ja musiikin suuresti soivana, sankarillisena luonteena.
Ennen kaikkea Keiser on viehkon, kauniisti kaartuvan melodian mestari. Musiikkitieteilijä Hermann Kretzschmarin (1848-1924) mukaan ”kukaan ei ennen Mozartia ollut laulanut niin suloisesti ja somasti rakkaudesta”.
Oopperan 45 aariasta tai duetosta peräti yhdeksän on kirjoitettu A-duuriin, joka tuntuu olevan Keiserilla todellinen lemmen sävellaji. Siinä on ihania, rakkautta hersyviä ja ihastuttavan uudenaikaisia, suorastaan hiveleviä melodioita.
Jännittävää on, että vain 15 aariaa eli kolmannes noudattaa da capo -rakennetta ABA. Niiden ohella Keiser viljelee säkeistölaulua ja läpisävellettyjä rakenteita. Havainto ei olisi huomionarvoinen, jollei se liittyisi muutenkin oopperan ilmaisukieleen sekä draamakäsitykseen.
Herodotokselta löytyvä tarina rikkauksillaan ylpeilevästä Kroisoksesta, varoituksia lausuvasta kreikkalaisfilosofi Solonista, valloittavasta vihollishallitsija Kyyroksesta sekä nimihenkilön kokemasta aseman dramaattisesta menetyksestä ja sen takaisin saamisesta voisi olla ihanteellisen opettavainen ja tylsä kankeudessaan.
Mutta kun ei ole. Hampurin porvarillisessa ilmapiirissä – aivan samoin kuin Vivaldin Venetsiassa – pelkkä pönäkkä hyveellinen vakava ooppera ei koskaan olisi kannattanut itse itseään. Keiserin piti – ja onneksi piti – rikastaa jäykkää sankarigalleriaa kansanomaisilla tyypeillä, alaluokan väellä.
Oopperan vanha, hieman nymfomaniaan taipuva palvelijatar Trigesta on kuin risteytys Monteverdin Poppean kruunauksen Imettäjää ja Mozartin Così fan tutten Despinaa: hän yrittää realismillaan valistaa rakkauden pauloihin langennutta emäntäänsä Elmiraa, Meedian prinsessaa, miesten metkuista.
Vielä paremmaksi panee Kroisoksen pojan, Atiksen, palvelija Elcius, joka karnevalisoi oopperassa kaiken sen mikä on pyhää: paitsi että valittaa nälkäänsä ja Reininviinin nuusaa sekä esiintyy rehvakkaana katukaupustelijana, hän pilkkaa rakastavaisten tuskaa, militaristista uhoa ja ajan muotivillityksiä.
Trigesta, Elcius kuin myös maalaisidyllissä laulava talonpoikaispariskunta käyttävät suppeampia aariamuotoja ja tuovat oopperaan mukavan rahvaanomaisen, jopa farssimaisen sävyn.
Keiserin aikaansaannos on siten ”demokraattista oopperaa”, jossa vakavan oopperan seipään niellyt jäykkyys saa rinnalleen aitoa elämän tuoksua ja kansantyyppejä, joiden parissa viihtyy.
Olisipa oopperan historia seurannut Keiserin näyttämää linjaa, niin olisi päästy romanttisten sankarien ja sankarittarien tuhoisilta rakkauksilta ja väsyttäviltä kuolemisilta!
Keiseria levyllä
- Keiser: Croesus. Röschmann, Güra, Trekel. Häger ym. RIAS-kamarikuoro, Hannoverin poikakuoron solisteja, Akademie für Alte Musik Berlin, joht. René Jacobs. Harmonia Mundi France. Kolme levyä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.