Sonaatti oli pitkään lähinnä yhtyemusisoinnin muoto ja italialaiset käyttivät sitä nimikkeenä myös klaveerimusiikissa (Zipoli, Pasquini), mutta sen siirsi varsinaisesti klaveerille mielekkäässä (corellilaisessa) merkityksessä vasta saksalainen tuomaskanttori Kuhnau.
Christian Ritter (n. 1645–n. 1717) toimi urkurina Hallessa, Tukholmassa ja Dresdenissä. Hän käytti ensimmäisenä klaveeriteoksen yhteydessä nimeä sonatiini (d-molli; 1680-luku), joka on monitaitteinen ja jolla voisi olla otsakkeena aivan hyvin toccata.
Johann Kuhnau
Lajinimi sonaatti esiintyy ensi kerran Kuhnaun (1660–1722) kokoelmassa Neue Clavier-Übung (1692), jossa on seitsemän partitan lisäksi Sonata B: konserttomaisen aloituksen jälkeen seuraa nopa fugato, Adagio ja allegro sekä alun kertaus. Kokoelman Frische Clavier Früchte oder Sieben Suonaten von guter Invention und Manier auff dem Claviere zu spielen (“Tuoreita klaveerihedelmiä eli seitsemän hyvällä keksinnällä ja tyylillä varustettua sonaattia soitettavaksi klaveerilla”; Leipzig, 1696) sonaatit ovat 4–5-osaisia ja ne sisältävät yhteensä 31 osaa, joissa vain 11:ssä on otsake: “Adagio”, “Allegro”, “Molto Adagio”, “Aria”, “Vivace” tai “Ciaccona”. Muut “osat” ovat ilman otsaketta: esimerkiksi Suonata Priman neljästä osasta vain kahdessa on esitysmerkintä: I.— II. Adagio–III. Allegro–IV.—.
Musiikissa on vaihtelevia piirteitä stylus fantasticuksen mukaisesti: motiivisia tekstuureita, inventio-tyyppisiä osia, fuugia, aarioita, resitatiiveja, tanssiosia (menuetti, gigue, sarabande), konserttomaisia osia ritornelloineen, ciaccona. Kokoelmassa on siten koko 1600-luvun lopun muotomaailma edustettuna. Kokoelmasta otettiin peräti viides painos 1724, Kuhnaun jo kuoltua. Kuhnau vaikutti Bachiin ja eritoten Handeliin musiikillaan, jota hän pyrki säveltämään saksalaiseen tyyliin.
Raamatullisia sonaatteja
Musicalische Vorstellung einiger Biblischer Historien in 6. Sonaten (“Eräiden Raamatun tarinoiden musiikillinen esitys 6 sonaattina”; 1700) sisältää ohjelmallisia sonaatteja, jotka ovat samalla ensimmäisiä laatuaan; osien määrä on 3–8. Säveltäjä käyttää sonaateissa fuugia, koraaleita (“Aus tiefer Noth” [Syvyydestä huudan] sekä “Ach Herr mich armen Sünder” [Voi minua kurjaa syntistä], joka on tuttu Bachin Matteus-passiosta), tansseja, lamentoja, joissa hän ennakoi jopa Empfindsamkeit-tyyliä. Sonaatit ovat mestarillista musiikkia sekä keksinnässään että klaveristisessa toteutuksessaan.
Esitetyin sonaateista on avaava Suonata prima: Il Combattimento trà David e Goliath (“Daavidin ja Goljatin välinen taistelu”), jossa on kahdeksan osaa:
1) “Le bravate di Goliath” (Goljatin kerskailu) on marssi;
2) “Il tremore degl’ Israliti alla comparsa del Gigante, e la loro preghiera fatta a Dio” (Israelilaisten vapina heidän nähdessään jättiläisen sekä heidän rukouksensa Jumalalle) on lamenton ja koraalin yhdistelmä;
3) “Il coraggio di David …” (Daavidin rohkeus …) on tanssi;
4) “Il combattere fa l’uno e l’altro a la loro contesa” (Heidän välinen kiistelynsä ja taistelu) on battalia, kunnes Goljat kaatuu;
5) “La fuga de’ Filistei …” (Filistealaisten pako …) on fuuga;
6) “La gioia degl’ Israeliti per la loro Vittoria” (Israelilaisten ilo voiton johdosta) on giga;
7) “Il Concerto delle Donne in honor di Davide” (Naisten konsertti Daavidin kunniaksi) on battalia-tyyppinen;
8) “Il Giubilo comune, ed i balli d’allegrezza del Populo” (Yleinen riemu sekä kansan ilotansseja) on nopea menuetti.
Muut kokoelman sonaatit ovat:
• Suonata seconda. Saul malincolico e trastullato per mezzo della musica (“Saulin masennus ja piristäminen musiikin avulla”): käsittää neljä osaa ja avaus on musiikillisesti nerokas ennakoidessaan C. Ph. E. Bachin tyyliä;
• Suonata terza. Il Maritaggio di Giaccomo (“Jaakobin häät”) sisältää kahdeksan osaa;
• Suonata quarta. Hiskia agonizzante e risanato (“Kuolemaisillaan oleva ja uudelleen parantunut Hiskias”): kolme osaa;
• Suonata qvinta. Gideon Salvadore del Populo d’Israel (“Gideon Israelin kansan pelastajana”): seitsemän osaa;
• Suonata sesta. La Tomba di Giacob (“Jaakobin hauta”): viisi osaa.
Italialaisia ja ranskalaisia klaveerisonaattisäveltäjiä
Bernardo Pasquini (1637–1710) teki yhtä aikaa Kuhnaun kanssa klaveeriteoksia, joita hän kutsui sonaateiksi, vaikkeivat ole niitä aivan samassa mielessä. Hän julkaisi ensin neljä yksiosaista urku”sonaattia” (Rooma, n. 1697), sitten 28 sonaattia, jotka noudattavat kolmiosaista mallia allegro–andante–allegro (n. 1703/4) ja joista puolet on yhdelle, puolet kahdelle cembalolle, mutta joista on säilynyt vain kenraalibassostemmat.
J. J. Fux (1660–1741) sävelsi noin 52 sonaattia yhtyeelle ja klaveerille, joista useimmat ovat tyyppiä nopea–hidas–nopea ja fugaalisuus on niissä tärkeällä sijalla; lisäksi sonaateissa on sarabande- ja ostinato-osia (passacaglia. Sonaatteja ei ole voitu ajoittaa, mutta niillä on tärkeä osuus itävaltalaisen klaveerimusiikin kehityksessä.
Azzolino Bernardino Della Ciaja (1671–1755) toimi Sienan ja Pisan urkurina. Hän julkaisi Sonate per cembalo con alcuni Saggi, ed altri contrapunti di largo, e grave stile ecclesiastico per grandi organi opera IV (“Sonaatteja cembalolle sekä joitain näytteitä ja muita kontrapunkteja leveään, ankaraan kirkkotyyliin suurille uruille”; Rooma, 1727). Kokoelman kuusi sonaattia ovat neliosaisia kaavassa toccata–canzone–primo tempo–secondo tempo. Osissa on esitysohjeita, esimerkiksi sonaattien ensimmäisissä toccatoissa ne ovat Largo, e sostenuto; Botta forte; Affetuoso; Lento, Appoggiato; Risoluto. I sonatan osat ovat Toccata. Largo e sostenuto–Canzone–Primo Tempo. Allegro–Secondo Tempo-Moderato. Sonaatteja hallitsee toccata-tyyli, fugeeraava tekniikka ja uusi italialainen vauhdikas konserttotyyli, jotka yhdistyvät maukkaasti. Molemmissa käsissä on runsain määrin murtosointukuvioita ja läpi klaviatuurin viuhuvia juoksutuksia. Seuraavassa VI sonaatin avaus-Toccatan fantastista nuottigrafiikkaa:
Jean Barrière (n. 1705–47) toi ensimmäisenä sekä soolosello- että klaveerisonaatin Ranskaan. Kokoelmassa Sonates et pièces pour le clavecin, Livre 6 (n. 1745) viisi ensimmäistä sonaattia ovat sovituksia V kirjan sonaateista viisikieliselle ranskalaiselle viululle, vain idiomatiikkaa on lisätty. Sonaatit ovat tyyppiä hidas–nopea–hidas–nopea/aaria; sonaatin nro 6 osat ovat Andante–Largetto–Aria amoroso–Adagio. Sonaatteja seuraa kuusi kappaletta, jotka on nimetty muusikoiden tai tuttavien mukaan, mm. “La Boucon”, josta tuli Mondonvillen vaimo. Musiikki on äärimmäisen rönsyilevää ja virtuoosista, paljon vaikeampaa kuin italialainen saman ajan sonaattikirjallisuus keskimäärin.
Abbé Gravier, urkuri Bordeaux’ssa, julkaisi kokoelman Six sonates pour le clavecin (Pariisi, 1759), jonka sonaatit ovat 2–3-osaisia, ja ranskalaisia osia on vielä mukana italialaisessa sonaatissa:
• Sonata I: Adagio cantabile–Andantino–Tambourin 1–2;
• Sonata II: Spiritoso–Plainte (Grave, Amoroso);
• Sonata III: Allegro ma poco–Minuetto 1–2 (Andante);
• Sonata IV: Allegro–Air 1–2 (Affetuoso);
• Sonata V: Moderato–Chasse (Allegro assai);
• Sonat VI: Capriccio (Allegro)–Aria (Andante gratioso)–Giga (Presto) — .
