Salzburgin arkkipiispa vaihtui 1772: Mozart sävelsi uuden arkkipiispan Hieronymus Colloredon virkaanasettajaisiin oopperan Il sogno di Scipione (Scipion uni).
Colloredon suhtautuminen Mozartiin oli samanlaista kuin keneen tahansa palveluskuntaan kuuluvaan, mikä turhautti nuoren neropatin suuren maailman menestyksen jälkeen. Oikeasti arkkipiispa vei ansiokkaasti läpi Joosef II:n uudistuksia, mutta kirkkomusiikin juhlavuuden ja mitan karsiminen tarjosi Mozartille vähemmän mahdollisuuksia säveltäjänä. Colloredoa ärsytti luonnollisesti myös Mozartin alituinen poissaolo virantoimituksesta matkojen vuoksi.
Yritettyään 1773 turhaan saada virkaa Wienistä Mozart asettui hiljaiseloon eli säveltämään Salzburgiin, minkä katkaisi vain buffan La finta giardiniera säveltäminen Müncheniin (1774/75 vuodenvaihe). Mutta Salzburgissa hän vietti tuotteliasta aikaa: 1773–1777 valmistuivat mm. “pieni” g-molli-sinfonia, fagottikonsertto, viulukonsertot, pianosonaatteja, kosolti serenadeja ja divertimentoja, joukossa “Haffner-serenadi”, messuja, konserttoja, joukossa “Jeunehomme”-konsertto, ooppera Il rè pastore.
Sinfoniat
Haydnin ja Wienissä muodissa olleen Sturm und Drang -liikkeen ansiosta valmistuivat kaksi ensimmäistä mestarisinfoniaa. ”Pieni” g-molli-sinfonia nro 25 (K. 183, 1773) on ilmaisullisesti vahva, muodoltaan jo laajentunut ja temaattisesti kiinteä teos, joka on paljon velkaa g-molli-sinfonioiden noin 1760 alkaneelle traditiolle. A-duuri-sinfonia nro 29 (K. 201, 1774) on lyyrisempi teos koomisin ja robustein lisin; Haydnin vaikutusta ilmentää siinä myös uusi teema avausosan kehittelyssä.
Jo näissä teoksissa voi huomata Mozartin ominaislaadun: hän ei harrasta niinkään muoto- ja materiaalikokeiluja eikä motiivien kasvuvoima ole etusijalla. Musiikki on pikemminkin täydellisten melodisten yksiköiden taitavaa peräkkäinasettelua ja kontrastointia (Reihung), mistä johtuu musiikin ekspressiivinen ja puhutteleva perussävy – se on samalla kaleidoskoppisen aistikasta, lapsenomaista ja jumalaista.
Erinäiset Mozartin sinfoniat (K. 45, 74, 134–135, 161 & 163/141a, 318) olivat tekemisissä oopperoiden tai serenadien (K. 204, 250, 385) kanssa. Aitoudeltaan kyseenalaisia sinfonioita ovat nro 2 (K. 17, Leopold Mozart?), nro 3 (K. 18, Carl Friedrich Abel?), Anh. 222/K. 19b, K. 75–76, Anh. 214/K. 45b, Anh. 215-218, K. 81 (Leopold Mozart?), K. 84, 95–98, nro 37 (K. 444, vain johdanto Mozartin, loppu Michael Haydnin). Eräät ooppera-alkusoitot siirtyivät sinfonian leiriin lisäosien ansiosta, eräät alkusoitot ovat jo alun perin kolmiosaisia oopperasinfonioita. Sikäli Mozartin sinfonioiden määrää liikkuu noin 40-60 välimaastossa, aitoustulkinnasta sekä sinfonian määritelmästä riippuen.
Sonaatit
Reihung-säveltämisperiaate näkyy myös pianosonaateissa, jotka eivät ole aina niinkään suuria kuin ihastuttavia. Sonaatit nro 1–5, K. 279–283 (1775) ja sonaatti nro 6, D, K. 284, “Dürnitz” (1775) valmistuivat Münchenissä; D-duuri-sonaatissa kuuluu orkestraalisen idiomin tuonti klaveerimusiikkiin, mikä saattaa olla J. Chr. Bachin D-duuri-sonaatin op. 5/2 inspiroima piirre.
Sonaatti nro 7, C, K. 309 (1777), ja nro 9, D, K. 311 (1777), ovat Mannheimissa oleskelun satoa. Sonaatti nro 8, a, K. 310 (1778), on merkittävä traagisessa mollissaan (äidin kuolema 2.7.1778 Pariisissa). Samoin äärimmäisen näyttävät pianomuunnelmat “Je suis Lindor” K. 354 (1778) valmistuivat Pariisiissa. Pianosonaatit nro 10, C, K. 300 (1783), nro 11, A, K. 331, “Turkkilainen” (1783), ja nro 12, F, K. 332 (1783), on sävelletty Wienin varhaisvuosina (1783–84). A-duuri-sonaatti sisältää kuuluisan “Turkkilaisen marssin”.
F-duuri-sonaatin avausosassa esiintyy tyypillistä Reihung-tekniikkaa: musiikin pienoismuotoyksiköt, kadenssilla sulkeutuvat periodit, seuraavat toisiaan kuin erillisinä moduleina, joita sitoo yhteen harmoninen kehitys dominanttisävellajiin sekä laulullis-pastoraalinen karakteri, osan “teema”, jota kontrastoivat toiminnalliset Empfindsamkeit– sekä Sturm und Drang -karakterit.
F-duuri-sonaatti on tärkeä, sillä sen hidas Adagio-osa tarjoaa ABA-muodon kertausvaiheessa Mozartin vaihtoehtoiset koristeet. Mozartin laatimat koristeet F-duuri-sonaatin hitaan osan A-vaiheen kertaukseen.
Monet varhaisista klaveerisonaateista eivät ole kaukana varhaisista pianolle ja viulu-säestykselle tai -obligatolle sävelletyistä sonaateista. Ensimmäiset viulusonaatit K. 301–306 sekä K. 296, joissa viululla alkaa olla jo itsenäistä sanottavaa, valmistuivat Mannheimin- ja Pariisin-matkalla (1777–78), joka oli onneton, sillä Mozart ei saanut Pariisista toivomaansa virkaa, ei juurikaan sävellystilauksia ja äitikin kuoli 3.7.1778.
Mannheimin raketilla alkava e-molli-sonaatti viululle ja pianolle, K. 304 (Mannheim-Pariisi, 1778), on sikäli emotionaalisesti vahva ja eleginen teos.
Reihung-periaatteen mukainen pienoismuotojen kontrastoiva yhdistely on tässäkin sonaatissa Mozartille tyypillistä. D-duuri-viulusonaatissa, K. 306 (1778, Pariisi), Mozart käyttää briljanttia konserttotyyliä.
Yhtye- ja orkesterimusiikki
Mannheimin-Pariisin-matkan satoa on myös huoleton D-duuri-kvartetto huilulle ja jousitriolle K. 285(1777), samoin G-duuri-huilukvartetto K. 285a (1777–78).
Kannattaa muistaa, että Mozartin tuotannosta on lähes kolmannes “kevyttä” käyttömusiikkia: tuohon aikaan ei kirjoitettu kuolemattomia sävellyksiä pöytälaatikkoon, vaan säveltäjä oli ammattimies, jonka puoleen käännyttiin kun tarvittiin musiikkia eli säveltäjän tuli niin muodoin myös kyetä miellyttämään. Mozartkin oli tässä mielessä “kaupallinen säveltäjä”: hän kirjoitti 1770-luvulla ja 1780-luvun alussa kosolti sävellyksiä puutarhajuhliin, häihin, syntymäpäiväonnitteluiksi, kotikonsertteja varten serenadeja, divertimentoja, cassatioita, notturneja, marsseja, tansseja. Osa tästä on kamarimusiikkia pienelle jousikokoonpanolle puhaltimien kera tai ilman, osa ulkoilmamusiikkia (puhaltimille), osa lähellä orkesterimusiikkia ja saattaa kuulua jopa sen komeimpaan osaan. Nämä ovat usein vain sulavia ja kaikella muotoa edelleen rakastettavia teoksia, mutta ylittävät toisinaan välttämättömimmän käyttöfunktionsa ja kuuluvat merkkiteoksiin.
Divertimento F, K. 247, oli sävelletty kreivitär Lodronin nimipäiväksi, ja divertimento D, K. 251, Nannerlin nimipäiväksi jousille ja 2 cornolle (jälkimmäisessä myös oboe) (1776, Salzburg). Serenata notturno D, K. 239 (1776), on concerto grosso -tyyppinen teos soolojousikvartetille ja orkesterille sekä patarummuille. Notturno D, K. 286 (1776-77) on hentoa musiikkia neljälle yhtyeelle (jokaisessa on 2 cornoa, 2 viulua, altto, basso). Divertimento-lajiotsakkeella kulkee myös Mozartin ensimmäinen kevyehkö pianotrio B, K. 254 (Salzburg, 1776).
Ison orkesterin Salzburg-serenadeissa on konserttomaisia piirteitä: serenadi D-duuri, K. 250, “Haffner”(1776), on sinfoniakonserttotyyppiä (solistinen viulu); teos tilattiin Haffnerin kauppiasperheen tyttären hääjuhliin. Serenadi D. K 320, “Postitorvi” (1779), on myös laaja orkesteriteos, joka ennakoi “Haffner”-serenadin lailla kypsien Wienin sinfonioiden suurta ilmaisua.
Mozart sävelsi myös puhallinmusiikkia, joka on parhaimmillaan säveltäjänsä hienointa musiikkia ja musiikinhistorian puhallinmusiikin huippua: lyhyisiin divertimentoihin kuuluvat mm. divertimento B, K. 240, ja Es, K. 252, kahdelle oboelle, fagotille ja käyrätorvelle (Salzburg, 1776). Laajimmat serenadit, jotka valmistuivat Wienissä, ovat jo osin ristiriidassa divertimenton funktion kanssa. Miltei tunnin mittainen serenadi B, K. 361, Gran Partita, 12:lle puhaltajalle ja kontrabassolle (1781–82?, Wien) on mahdollisesti häälahja Konstanzelle. Sen suuri ja juhlavan vakava hidas aloitus kielii seuramusiikin ylittävästä ajattelusta, joskin muualla, parhaiten Rondo-päätösosan häärinässä, joka liittyy Ryöstö seraljista -oopperan ilmastoon, ollaan aidon serenadimusiikin tunnelmassa.
Serenadissa Es, K. 375 (Wien 1781–82) näkyy serenadin perusmuoto allegro-menuetti-adagio-menuetti-allegro, vaikka sekin ylittää pelkän käyttöfunktion. Serenadi c, K. 388, Nacht Musique (1782, Wien), on jo poikkeus neljine osineen, menuetteineen ja vakavine perussävyineen.
Musiikkia kirkkoon
Mozart oli eronnut virastaan lähdettyään Pariisiin ja 1779 hänet nimitettiin uudestaan virkaan, tällä kertaa hovi- ja tuomiokirkonurkuriksi. Hän oli jo aiemmin hän oli säveltänyt joukon pieniä messuja, mm. Spatzenmesse C, K. 220 (1775–76), Credo-Messe C, K. 257 (1776), Orgelsolomesse C, K. 259 (1775–6); nyt syntyivät Krönungsmesse C, K. 317 (Kruunajaismessu, 1779) sekä Missa solemnis C, K .337 (1780).
Lisäksi valmistui 17 kirkkosonaattia, ns. epistola-sonaattia K 67–336 (1772–80), jousiyhtyeelle ja uruille. Ne ovat tyyliltään varhaisklassista, galanttia musiikkia, joka tekstuuriltaan on lähellä triosonaattia.
Konserttomuoto
Konserttosonaattimuoto kaaviona:
1. orkesteriesittely – 2. sooloesittely – 3. orkesteriritornello – 4. toinen soolojakso eli ns. ”soolokehittely” – 5. yhdistetty kertaus – 6. päätösritornello solistin kadensseineen:
| 1. I | 2. I—>V | 3. V(;—>x) | 4.—>x;—>V | 5. I | 6.—> I–I6/4–V–I |
Viisi viulukonserttoa valmistuivat 1775: nro 1, B, K. 207, nro 2, D, K. 211. Niistä huomattavimpia ovat viulukonsertto nro 3, G, K. 216, nro 4, D, K. 218 ja nro 5, A, “Turkkilainen”, K. 219. Konserttojen musiikki on vielä pääosin galanttia, jos kohta melodiikka on, etenkin hitaissa osissa, juovuttavaa. Viululle ja orkesterille on olemassa vielä rondo B, K. 269 (1781).
Fagottikonserton B, K. 191 (1774, Salzburg) lisäksi Mozart sävelsi myös huilukonsertot G ja D, K. 313–314 (1778, Mannheim), vaikkei hän erityisemmin piitannutkaan huilusta, sillä se oli aikakauden suosikkisoitin (joka soi helposti epäpuhtaasti).
Kadonneita ovat trumpettikonsertto (1768), oboekonsertto (1777) ja sinfonia concertante huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja fagotille (1778, Pariisi), josta on kuitenkin olemassa kopio 1800-luvulta klarinetin kera huilun tilalla (K. Anhang-9).
Mozart viljeli myös ranskalaisten suosimaa sinfonia concertante -lajia, joka on barokin concerto grosson, soolokonserton ja sinfonian muodostama sekamuoto. Concertone C, K. 190, kahdelle viululle (oboe- ja sello-obligatojen kera) valmistui Salzburgissa (1774), ja se on concerto grosson ja concertanten läheisyyteen tuleva teos. Konsertto huilulle ja harpulle C, K. 299 (1778, Pariisi) on ihastuttava teos. Konsertoiva sinfonia -lajin kruunu on Mozartin sinfonia concertante Es, K. 364, viululle ja alttoviululle (1779, Salzburg), jossa on taivaallinen hidas osa.
Pianokonsertto
Pianokonsertto on Mozartin täydellisimmälle tasolle kehittämä laji opera buffan ohella. Varhaisten pianokonserttojen jälkeen ensimmäinen suursaavutus on Es-duuri-konsertto nro 9, Es, KV. 271, “Jeunehomme” (1777, Salzburg). Se on kypsä ja laaja, karaktereiltaan vaihteleva, temaattisesti tuhlaileva ja muodoltaan jännittävä teos, jossa 1. osassa piano keskeyttää orkesteriritornellon, myös 2. ja 3. osa sisältävät kadenssin ja 3. osan keskellä on yllättävä menuetti. Teos on kirjoitettu ranskalaiselle pianovirtuoosille, neiti Jeunehommelle.
Konserton alussa kiinnittää huomiota innovoiva dialogisuus, kun piano keskeyttää orkesteriritornellon. Samanlaista kypsyyttä osoittaa myös konsertto kahdelle pianolle, Es, K. 365 (1779, Salzburg), joka Wolfgang lienee kirjoittanut itselleen ja Nannerlille.
Mozart käyttää aina kolmiosaista konserttotyyppiä nopea–hidas–nopea. Konsertoissa vallitsee täydellinen tasapaino orkesterin ja pianon kesken, usein siten, että puhaltimet, jouset ja piano muodostavat kolme keskustelevaa ryhmää. Muodon tasapaino, jota toki monesti heilutetaan orkesterin hyväksi kiintoisan vastakohta-asetelman luomiseksi, on tulosta Mozartin suuruudesta teatterisäveltäjänä, sillä pianisti on kuin soolonäyttelijä yhteisön keskellä, sen jäsen, mutta primus inter parens (ensimmäinen vertaistensa joukossa).
Konserttomuodon yhteys aariamuotoon on ilmeinen, samoin myös sonaattimuotoon: Mozart käytti (aaria)konserttosonaattimuotoa, jota konserton avausosa noudattaa poikkeuksetta, toinen osa on yleensä lyyrinen aaria ja finaali populaareista teemoista rakennettu rondo- tai sonaattirondotyyppinen osa. Teemojen paljous on silmiinpistävää: muodon rakentumisen kannalta keskeistä ei olekaan teemojen tai motiivien kehitys, vaan niiden järjestys, suhteet, funktiot kokonaisuudessa, jolloin kehitys on aiemman aineiston muokkaamista, asettamista uudenlaiseen järjestykseen ja valaistukseen.