Ludvig XIV halusi kuulla messuissa motetteja, pieniä ja isoja: lajiniminä olivat petit motet ja grand motet. Samalla hän vieroksui Italialaisia lajeja: kantaattia, messua ja oratoriota. Mutta vasta ranskalaisen kantaatin synty 1700-luvun alussa synnytti samalla konsertoivan motetin: eritoten pienet motetit omaksuivat italialaisen vokaalivirtuositeetin tyttöpensionaateissa. Iso motetti vastasi 1700-luvun jälkipuolella kansan tarpeita Concert spirituel -sarjassa, kunnes vallankumous lopetti sen säveltämisen ja käytön. Messuja syntyi vähän: lähinnä Charpentier vakiinnutti konsertoivan messun; ne olivat usein urkumessuja ja perustuivat gregoriaanisiin sävelmiin.
François-Joseph Gossec
Gossecin (1734–1829) Messe des morts (Kuolleiden messu; 1760, pain. 1780) vasta toi laajan orkesterin ja sinfonisen tyylin messuun. Gossec perusti 1769 uuden konserttisarjan Concert des Amateurs, jonka hallinnolle hän omisti messunsa painoversion. Requiem sisältää vaikuttavia kuorokohtauksia, orkesteritehoja sekä virtuoosiaarioita. Mozart epäilemättä tunsi messun ja sai siitä vaikutteita omaan requiemiinsä, samoin Berliozin Requiemin Tuba mirum on velkaa Gossecille. Sitä ennen Johann Stamitz oli tuonnut 1755 konsertoivan Messe solennellen (D-duuri) Pariisiin. Gossec sävelsi myös kolme oratoriota: Nativité (Syntymä, 1775), L’Arche d’alliance devant Jerusalem (Liitonarkki Jerusalemin edessä/edellä (1782) ja Saul (1789).
Ranskan vallankumous 1789 oli kirkkovihamielinen, kunnes Bonaparten ja paavin konkordaatti 1801 ja uskonnollisuuden elpyminen näkyivät mm. Chateaubriandin Génie du Christianisme -teoksessa (1802). Ranskalaista vallankumousjuhlamusiikkia sävellettiin joukkotilaisuuksiin, vaikkakin Ylimmän olennon palvonta -kultti jäi lyhytikäiseksi. Bastiljin valtauksen vuosipäivänä 14.7.1790 kuultiin Gossecin Te Deum yli 1000 esiintyjän voimin. Gossec sävelsi myös kuorojoukkolaulun Hymne a la statue de la liberté (Vapaudenpatsaan hymni, 1793). Gossec oli Méhulin, Cherubinin, Paisiellon, Le Sueurin ja Catelin ohella johtava tasavaltalaismusiikin, vapaus-, luonto- ja järki-jumaluuksien hymnien säveltäjä. Paisiello sävelsi kenraali Hoche’n kuoleman 1797 muistoteoksen Marche funèbre a l’occasion de la mort du Général Hoche.
Jean-François Le Sueur
Le Sueur (1760–1837) oli valistuksen ja romantiikan välissä tärkeimpiä ranskalaisia musiikkihahmoja. Hän nousi 1786 Pariisin Notre Dame -katedraalin kapellimestariksi. Le Sueur laati 1786 kirjoituksen Essai de Musique Sacrée, jossa hän ehdottaa joulupäivän, pääsiäisen, helluntain ja helatorstain päivämessuun (Messe du Jour) oratoriotyyliä ja ilmeisesti sävelsikin nämä sittemmin kadonneet oratoriot; ehdotus vei samalla drame sacré -lajiin. Hän ehdotti myös pääsiäissunnuntaiksi motetin, messun ja Magnificatin yhdistämistä.
Le Sueurin Oratorio de Noël (Jouluoratorio, 1786) oli suosittu. Vallankumous karkotti välillä oratorion, mutta se tuli kuitenkin takaisin. Eräs esimerkki lajista on La Sueurin La mort d’Adam (Aatamin kuolema, 1809). Hän toimi sittemmin (1804–30) Tuileries’n kapellimestarina ja vastasi Napoleonin kruunajaisten 1804 musiikinjohdosta sekä kruunajaismarssista.
Kaarle X:n kruunajaisissa Reimsissä 1825 Le Sueur vastasi Cherubini kanssa sävellyksistä ja musiikinjohdosta: Cherubini teki messun, Le Sueur peräti kolme Kruunajaisoratoriota, jotka jakaantuvat “uskonnollisiin kohtauksiin”. Hänen musiikkinsa on puolivälissä kirkko- ja teatterimusiikkia ja sitä oli esittämässä 400 laulajaa ja 300 soittajaa, missä näkyy ajan taipumus suuriin massaefekteihin.
Etienne-Nicolas Méhul
Méhul (1763–1817) osallistui monin tavoin vallankumouksen musiikkielämään. Hän muodosti 1793 Kansallisen musiikki-instituutin ja sävelsi tasavaltalaishymnin Hymne à la raison (Hymni järjelle). Le Chant du départ, Hymne de guerre de 1793 (Lähtölaulu, Sodan 1793 ylistyslaulu; 1794) oli Méhulin populaarein aikaansaannos.
Chant national du 14 juillet 1800 (Kansallislaulu heinäkuun 14:lle) on sävelletty kahdelle isolle kuorolle, orkesterille sekä korkeille, kahden harpun ja soolokäyrätorven säestämille lauluäänille. Teoksella oli vaikutus Berlioziin ja myös Beethoveniin, jonka ooditeema tulee lähelle Méhulin sävelmää. Méhul sävelsi messun As (1804?) mahdollisesti Napoleonin kruunajaisiin.
Oratorio
Oratoriolle ei ollut Ranskassa oikein tilaa jansenismin ja muiden musiikinlajien pääpainon vuoksi (näitä olivat ennen muuta ooppera, motetti, soitinmusiikki). 1700-luvun puosisadan puoliväliin mennessä oli sävelletty kaksi oratoriota: anonyymi St François de Borgia sur la mort d’Isabelle reine d’Espagne (P. Fransiskus Borgialainen Espanjan kuningatar Isabellen kuolemasta) sekä C.-F.-N. Clérambaultin Idylle sur la paix (Idylli rauhasta, 1739).
Sen sijaan yli 50 oratoriota sävellettiin aikana 1758–1789, Mondonvillen oratorion Les Israélites à la montagne d’Horeb (Israelilaiset Hoorebin vuorella, 1758) ja Gossecin Saulin (1789) välissä. Suurin osa näistä esitettiin Concert spirituel -sarjassa. Mondoville johti ja esitteli 1755-62 teoksiaan, mutta ne ovat kaikki hukkuneet. 1774 Pierre Gaviniès, Gossec ja Leduc tulivat Concert spirituelin johtoon, joten oratorion jatkuvuus oli turvattu vallankumoukseen asti.
Erinäisiä oratoriosäveltäjiä oli kuitenkin olemassa aikavälillä 1774–88. Tuolloin valmistuivat Gossecin La nativité (1774/5) sekä Marc-Antoine Désaugiers’n (1742–93) Idylle sur la naissance de Jésus-Christ (Idylli Jeesuksen Kristuksen syntymästä, 1774).
Henri-Joseph Rigel (1741–99) sävelsi merkkiteokset La sortie d’Egypte (Pako Egyptistä, 1794), La destruction de Jéricho (Jerikon hävitys, 1778) sekä Jephté (1783). Seuraavassa on Jerikon hävityksestä kuoronumeron teksti, jossa kuvataan romahtamista:
| Jerikon asukkaiden kuoro: Tout s’écroule, fuyons, cédons à leur furie! |
Kaikki romahtaa, paetkaamme, antautukaamme heidän raivonsa edessä! |
| Israelilaisten kuoro: Détruisons, renversons cette ville impie! Que rien n’échappe à notre furie! |
Tuhotkaamme, kumotkaamme tämä jumalaton kaupunki! Jottei mikään välttyisi raivoltamme! |
| Jerikon asukkaiden kuoro: Accordez-nous la vie. Épargnez-nous! |
Säästäkää henkemme. Säälikää meitä! |
| Israelilaisten kuoro: Non, perissez tous! |
Ei, menehtykää kaikki! |
Giuseppe Maria Cambini (1746–1825) sävelsi oratorion Le sacrifice d’Isaac (Iisakin uhraus, 1774); Joad (Jooas, 1775), Nicolas-Jean Le Froid de Méreaux (1745–97) oratorion Samson (Simson, 1774) ja Jean-Baptiste Rochefort (1746–1819) teoksen Apothéose de feue Marie-Thérèse Walburge (1781), joka liittyy hovikunnioitukseen.
Sacchinin (1730–86) Esther (1786) oli italialaisen version (1768) sovitus, sillä vietti viisi viimeistä vuottaan Pariisissa. André-Étienne Lepreux’ltä on olemassa oratorio Les fureurs de Saül (Saulin raivonpuuskat, 1786). Jean-François-Narcisse Carbonel’lla (1773–1855) on Le jugement dernier (Viimeinen tuomio, 1788) ja Salierilla Le jugement dernier (Viimeinen tuomio, 1788).
François Giroust (1737–99) oli Versaillesin Kuninkaallisen kapellin varajohtaja ja kirjoitti kolme latinalaista teosta, jotka ovat motetin ja oratorion välimailla: Passage de la mer rouge (Punaisen meren ylitys), Le mont Sïnai ou Le décalogue (Siinain vuori eli Kymmenen käskyä) sekä Le cantique des cantiques (Laulujen laulu/Korkea veisu, 1784–87). Philidorin (1726–95) Carmen saeculare (Maallisia lauluja; 1778 Lontoo) esitettiin säännöllisesti myös Pariisissa; ne ovat Horatiuksen teksteihin solisteille, kuorolle ja orkesterille.
Kirjallisuutta
Prod’homme J. J. 1949. François-Joseph Gossec (1934–1829). Paris: La Colombe.