Klassismin kirkkomusiikki Italiassa
18.8.2012 (Päivitetty 23.1.2020) / Murtomäki, Veijo

1700-luku oli pääosin virtuuosisen, solistisen vokaalikirkkomusiikin kulta-aikaa. Vastauskonpuhdistuksen Italiassa tilaisuuksia ja tarvetta kirkkomusiikin säveltämiseen oli kosolti. Kirkkomusiikin keskuksia Italiassa olivat Rooma, Bologna, Firenze, Venetsia, Napoli, Padova, Genova, Lucca ja Milano. Napoli oli pääpaikka, mutta Venetsia ei jäänyt juurikaan jälkeen: edellisessä oli n. 500 kirkkoa sekä maineikkaat konservatoriot; jälkimmäisessä 4 kuuluisaa Ospedalea, jotka tarvitsivat kirkkomusiikkia runsaasti ja myös kouluttivat muusikoita. Bologna ja Padova olivat välissä ja niissä toimi ajan kuuluisimmat kontrapunktimaestrot, joilla käytiin opiskelemassa stile anticoa: Padre Martini (1706–84) ja Francesco Antonio Vallotti (1697–1780). Martinin oppilaisiin kuuluivat mm. J. Chr. Bach, Cafaro, Gassmann, Grétry, Jommelli, Majo, Mattei, Naumann, Sarti, Schuster, Vogler, W. A. Mozart; vielä Verdi ihaili Vallottin kirkkomusiikkiteoksia sekä tutki tämän teoreettisia kirjoituksia.

Oratorio ja passio

Vinci, Leo ja Pergolesi esittelivät oratorioissaan uuden oopperamaisen sooloäänen käytön: da capo -aariaa kannattelee siinä etupäässä jousten säestys. 1700-luvun toisella neljänneksellä kirkkomusiikissa löi varhaisklassinen tyyli läpi viimeistään Hassella. Oopperan ja oratorion yhteys oli keskeinen tekijä; seriasta oratorio eroaa lähinnä kuoron ja runsaamman recitativo accompagnaton (jousien säestämän resitatiivin) käytön suhteen.

Oratorio, yleensä kaksiosainen näyttämöllinen tai konsertoiva oratorio, oli kirkkomusiikin dramaattinen päätyyppi (dramma sacro): se korvasi adventtina ja paastoaikana oopperan. Piccinni, Gazzaniga, Paisiello, Mysliveček, J. Chr. Bach, Sacchini, Guglielmi, Cimarosa sävelsivät kaikki siinä oratorioita kuin serioitakin

Passio-sävelityksillä ei ollut Italiassa liturgista funktiota. Sepolcro, hautaoratorio, oli lähempänä oratoriota kuin varsinainen kirkkomusiikkiteos. Myös oratorioissa ja passioissa käytettiin Metastasion librettoja, jotka olivat suosittuja taiteellisista ja uskonnollisista syistä, sillä tekstit olivat laadukkaita. Resitatiiveilla oli kertova, aarioilla mietiskelevä ja moralisoiva rooli. Kuorot osien päätteeksi olivat kehottavia tai tarkastelevia, rukouksia tai ylistyslauluja. Metastasio otti oratoriolibrettoihin viisi aihetta Vanhasta testamentista: Abel, Joosef Egyptissä, Betulian vapautus, kuningas Joas Juudasta sekä Iisak. Passiolibretto on Uudesta testamentista, tosin ilman Jeesusta, joskin erikoistapaus on Pyhä Helena, jossa käydään läpi Kristuksen risti- ja hautatapahtumat; henkilöt ja tapahtumat ovat vertauskuvia, Kristuksen ja hänen tekojensa figuureja.

Messu

Myös messusta ja kirkkokantaatista tuli vähitellen aaria-painotteisia, joskin myös ensemblejä ja kuoroja käytettiin niissä. Messu oli läpisävelletty laji vain lähinnä saksalais-böömiläisellä alueella: mm. Vallotti teki Padovassa 28 Kyrie-, 27 Gloria- ja 23 Credo-sävelitystä ja vain yhden läpisävelletyn mieskuoromessun.

Kantaattimessu on nimitys kokonaisuudelle, jossa aariat, ensemblet ja kuorot vuorottelevat ja jossa voidaan käyttää ritornellomuotoa niin, että kuoro toimii ritornellona ja soolot välissä ovat aarioita. Konsertoiva messu (messa concertata) olisi tosin oikeampi nimi, sillä kantaattimessussa ei ole resitatiiveja, vaikka se sisältääkin virtuoosisia laulusooloja, aarioita.

Messu sai galantissa vaiheessa mielenkiintoisen ilmeen, sillä siinä elivät rinnakkain vanha kontrapunktinen ja uusi galantti tyyli: polyfonisia osia olivat Kyrie, Glorian loppu, Credon loppu, Hosanna (joskus Sanctus), Dona nobis pacem; muut osat olivat solistisia tai ensemble-aarioita.

Messa da gloria oli messun eräs alalaji, etenkin Italiassa. Gloria oli tässä messun keskusta; useimmiten tässä tyypissä ei muita osia ollutkaan kuin Kyrie ja Gloria.

Messe solenne/solemnis (suuri juhlamessu) sai erityisaseman ja oli italialaistyyppistä musiikkia rikkaan soittimiston kera:
-Kyrie I: hidas introductio ja allegro kuorolle
-Christe: lyyrinen kontrasti, laulusolistit
-Kyrie II: fuuga
-Gloria: “Laudamus” koloratuurisopraanolle, “Quoniam” bassolle, “Cum sancto spiritu” on fuuga
-Credo: rondomuoto usein; vaikea sävelitettävä
-Sanctus: ykseys Benedictuksen kanssa
-Agnus Dei: 1700-luvulla osa oli kaksiosainen ja kontrastoiva; lyyristä mollialkua seuraa “Dona nobis” -fuuga

Missa brevis: oli aluksi lyhempi messu (Kyrie, Gloria, Credo), kunnes se alkoi tarkoittaa myös teknisesti vaatimattomampaa messua vähin solistein pienen orkesterin kera.

Vesper, lamentaatio, litania, motetti, Stabat mater

Vesperille vakiintuivat tietyt säännöt: romaanisella alueella se käsitti viisi psalmia, antifonit, hymnin ja magnificatin, mutta muodosti vain harvoin sävellyskokonaisuuden ja oli useimmiten yksittäisten teosten yhdistelmä.

Litania oli liturgiaa lähellä oleva rooli hartaushetkissä, etenkin jesuiitoilla. Tunnetuin niistä on Loreton litania (Litaniae Lauretanea), joka on merkitty muistiin 1500-luvulta ja otettu osaksi katolista liturgiaa 1687. Tunnetuin litania lienee Mozartin säveltämä, mutta paljon muitakin löytyy, esimerkiksi Ditterdorfilta, jonka sävelittämän kuusiosaisen teoksen kolmannen vaiheen teksti on seuraava:

Rosa mystica, Ora Pro Nobis. Turris Davidica, Ora Pro Nobis. Turris eburnea, Ora Pro Nobis. Domus aurea, Ora Pro Nobis. Foederis arca, Ora Pro Nobis. Ianua caeli, Ora Pro Nobis. Stella matutina, Ora Pro Nobis.

Mystinen ruusu, rukoile puolestamme. Daavidin torni, rukoile puolestamme Norsunluinen torni, rukoile puolestamme Kultainen huone, rukoile puolestamme Liiton arkki, rukoile puolestamme Taivaan portti, rukoile puolestamme Kointähti, rukoile puolestamme

Lamentaatiot Jeremiaan Valitusvirsiin oli suosittu laji piinaviikolla, ja sitä viljeltiin 1800-luvulle saakka. 1700-luvulla sitä ylläpidettiin eritoten Napolissa (A. Scarlatti, Durante, Leo, Porpora, Perez) ja Roomassa.

Stabat mater oli eräs laji, jolla oli oma kehityshistoriansa. Niitä sävelsivät paastonaikana veljeskuntien suojeluksessa mm. A. Scarlatti, Pergolesi, Caldara, Emanuele d’Astorga, Jommelli, Traetta, Boccherini, František Tůma, vaaliruhtinas Max Emanuel ja J. Haydn. Laji jatkui sittemmin romantiikassa ja 1900-luvullakin.

Motetti oli lähellä oopperan kohtausta tai maallista kantaattia: recitativo accompagnatoa ja soololaulua. Quantzin mukaan italialaiset nimittivät uudessa tyylissä moteteiksi latinalaisia soolokantaatteja, joissa on kaksi resitatiivia ja aariaa sekä lopuksi halleluja, joka voitiin laulaa messussa Credon jälkeen.

Napoli

Napolista tuli A. Scarlattin jälkeen “musiikkimaailman pääkaupunki” (Charles de Brosses, 1739–40). Ajalta 1721–1800 Napolista on olemassa 127 librettoa nimillä oratorio, dramma sacro, componimento sacro jne. Näiden esityksiä oli veljeskunnissa, luostareissa, kirkoissa, konservatorioissa: 1770 jälkeen oratorioiden esityksiä tuskin oli enää kirkoissa, vaan teattereissa nimellä dramma sacro per musica paastonaikana. Näyttämöoratorio ja hengellinen ooppera ovat sama asia; myös oratorioissa oli lemmenjuttuja. Kaikkiaan tunnetaan 38 oratoriosäveltäjää Feosta (1723) noin 1806 asti.

Goethe (Italian matka päiväkirjoineen, suom. Sinikka Kallio, 1992, s. 192) käydessään Napolissa paheksui San Carlo -teatterissa esitettyä Jerusalemin hävitystä Nebukadnessarin toimesta; kyseessä oli Giuseppe Giordanin (1751–98) oratorio La distruzione di Gerusalemme (Napoli 1787):

“Teatteri ei enää huvita minua lainkaan. Täällä ne paaston aikana esittävät hengellisiä oopperoita, jotka eivät eroa maallisista missään muussa kuin siinä, ettei näytösten välillä ole balettinumeroita; mutta muuten ne ovat niin kirjavaa tavaraa kuin suinkin mahdollista. Teatro S. Carlossa ne esittävät Nebukadnesarin toimeenpanemaa Jerusalemin hävitystä.”

Passioita sävelsivät vain muutamat: Nicola Contin (fl. 1733–54) La Passione di Gesù Cristi (Metastasio, 1739), Gennaro Mannan (1751–1804) latinankielinen Sepultura Sarae sive Pietas in mortuos (Saaran hautaus eli Hurskaus kuolleissa; 1748).

Muutama napolilainen oratorio lähti voittokululle: Pergolesin Il transito di San Giuseppe (Pyhän Joosefin kuolema, 1731), Piccinnin La morte di Abele (Aabelin kuolema, 1758), Cimarosan Il sacrificio d’Abramo (Aabrahamin uhri, 1786) ja Guglielmin Debora e Sisara (1788). Vincin oratorioissa Gionata (Joonatan, 1729) ja Il sacrificio die Jephte (Jeftan uhri, n. 1730) sekä Maria addolorata (Murheinen Maria, n. 1730) on dramaattista laulua kolmisointuteemoilla. Leo sävelsi 9 oratoriota Napoliin: Sant’ Elena al Calvario (Pyhä Helena Calvariossa, 1734); La morte d’Abele (Aabelin kuolema, 1738 Bologna) on mestariteos, jota esitetään yhä. Porpora sävelsi Wieniin mm. oratorion Il Gedeone (Gideon, 1737).

Pergolesi

Pergolesi toimi Napolissa ruhtinaskapellin johtajana (1732-) ja kuninkaallisen kapellin urkurina (1735-), mikä velvoitti häntä kirkkomusiikin säveltämiseen. Kuuluisimmassa kirkkoteoksessa, suositussa Stabat materissa (1736) esiintyy vierekkäin vielä hieman barokkityylisiä osia sekä galantisti pyrähteleviä ja tanssillisia osia:

Pergolesi sävelsi myös kirkkodraamoja (= oratorioita), kuten teoksen Il transito di San Giuseppe (Pyhän Joosefin kuolema, 1731). La conversione di San Guglielmo, duca di Aquitania (Akvitanian herttuan, Pyhän Vilhelmin kääntymys; 1742, Roomassa postuumisti) on kiintoisa oratorio, jossa enkeli ja demoni taistelevat herttuan sielusta; oratoriossa on buffa-piirteitä, mutta koomiset kohtaukset on sittemmin jätetty pois. Muita keskeisiä kirkkoteoksia ovat Messa à 5 voce (ennen 1732) sekä kaksi lyhyttä messua (vain Kyrie ja Gloria), joista F-duuri-messu oli tilaus Roomaan (1732). Lisäksi hänellä on motetteja ja psalmeja, mm. kaksi Salve Reginaa.

Hasse

Hassen kirkkomusiikkituotanto on oopperoiden tapaan laaja ja laadukas: se käsittää 11 oratoriota, lisäksi kantaatteja, messuja, motetteja sekä muita kirkkosävellyksiä. Hasse sävelsi niitä mm. toimiessaan 1720-luvulla Napolissa kuninkaallisen kapellin ylimääräisenä johtajana sekä noin 1730 ollessaan Venetsian oli Ospedale degli Incurabilin kapellimestari, jolloin hän sävelsi Misereren sekä kaksi latinalaista oratoriota. Pääosa kirkkomusiikista valmistui, kun hän toimi Dresdenin hovisäveltäjänä (1731-).

Miserere c-molli (1730–31) on 8-osainen teos, jota pidettiin aikanaan mestariteoksena. Siinä on Gluckin ja Mozartin ennakointia, ja polyfonia yhdistyy teoksessa näyttävään ja suloisen galanttiin laulutyyliin (kts. nuottiesimerkki)

Messu d (Dresden, 1751) on tyypillinen numeromessu, jonka viisi ordinarium-osaa jakaantuvat 16:een alaosaan. Messussa vallitsee italialaisittain homofoninen kuorokudos ja orkesterinkäyttö on tehokasta. Ensemblet ja aariat, joita leimaa elegantti ja virtuoosinen melodiikka, on sävelletty ritornellon kera. Harmonia on rikasta ja motiivisuus ytimekästä; Gloria on messun keskipiste.

Requiem C (1763) on sävelletty vaaliruhtinas Fredrik Augustin kuoleman johdosta ja esitettiin 22.11.1763, minkä jälkeen uusi ruhtinas Fredrik Christian vapautti Hassen vaimoineen palveluksesta kassan tyhjentymisen vuoksi. Requiemiä arvostettiin ja se levisi laajalti, sillä käsikirjoitukopioita on löytynyt ympäri Eurooppaa. Se on komea, konsertoiva teos galantteine aarioineen ja solistisine puhallinosuuksineen, ja se kunnioitti siten osuvasti edesmenneen hallitsijan tuhlailevaa loistoa. Teos on parhaita requim-sävelityksiä ennen Mozartia.

Erityisesti Hassen oratoriot olivat aikanaan paljon esitettyjä, ja hän oli opera serian ohella myös oratorion suurin mestari 1700-luvun puolivälin molemmin puolin.

I pellegrini al sepolcro di Nostro Signore (Pyhiinvaeltajat Herramme haudalla, 23.3.1742) oli aikanaan äärettömän suosittu ja sitä esitettiin toistuvasti Saksassa, Itävallassa ja Italiassa; J. A. Hiller esitytti ja julkaisi sen saksaksi vielä 1784. Lähellä Pergolesin tyyliä olevassa oratoriossa Hasse käyttää puhaltimia (fagotit, huilut, oboet) verrattoman luovasti, resitatiivit kuvailevat Jeesuksen kärsimyksiä tavattoman kaunopuheisesti ja aariat paikoin ylittävät jopa oopperailmaisun. Aiheena oratoriossa on neljän miehen matka pyhiinvaeltajina Jeesuksen haudalle, ja heitä johtaa Guida (basso). 1. osassa miehet ovat matkalla Jerusalemiin ja 2. osassa kuvaillaan heidän tuntemuksiaan haudalla. Pyrkimyksenä teoksessa on murtaa da capo -aariakonventio. Orkesterin muodostavat jouset sekä kaksi huilua ja kaksi oboeta; kaksi fagottia on mukana alkusoitossa ja parissa aariassa. Seuraavassa Teotimon (Timoteus) aarian A-osan teksti:

Sentì ‘l mar l’Onnipotente che dal niente lo formò, e mugghiando rinserrò ne’ suoi fondi le tempeste.

Tunsi meri Kaikkivaltiaan joka tyhjästä sen oli luonut ja pauhaten se vapautti syvyyksistään myrskyt.

La conversione di San Agostino (Pyhän Augustinuksen kääntymys; 28.3.1750 Dresdenissä) on tärkeä oratorio, jonka esityksiä oli kaikkialla 1787 asti; se toimi mm. Fredrik Suuren Sanssoucin uuden linnan teatterin avajaisnäytöksenä 1768. Kyseessä on viisiosaisesta jesuiittanäytelmästä tehdystä kaksiosaisesta oratoriosta, jossa kukkii ajan makua vastaava mitä herkkätunteisin ja liikuttavin ilmaisukieli. Augustinuksen katumus, itku ja epäilyt kuvataan mestarillisen varmaotteisesti niin, että katolisesta tunnustuksesta ja jesuiittanäytelmäalkuperästä huolimatta teoksessa on vahvasti pietistinen, omakohtainen vire (jansenismi, pietismin katolinen muoto, teki tuloaan Saksaan/Itävaltaan!). Musiikissa käytetään mm. tremoloja, glissandoja ja unisonoja maalaavina tehoina.

Giuseppe Giordani

Giordani syntyi Napolissa 1751 ja kuoli Fermossa 1798. Opiskeltuaan Napolissa mm. Cimarosan johdolla hän sai sieltä ensin ylimääräisen kapellimestarin toimen 1774, kunnes hän muutti 1789 Fermoon Metropolitana-kirkon musiikinjohtajaksi.

Giordani sävelsi oopperoitakin ja erinäisiä oratorioita: mm. teokset La morte d’Abele (Aabelin kuolema; Jesi, 1775), La distruzione di Gerusalemme (Jerusalemin hävitys; Senigallia, 1790), Isacco, figura del Redentore (Iisak, Vapahtajan ennakoija; Camerino, 1794), Il figliuol prodigo (Tuhlaajapoika; Ascoli, 1795) ja Betulia liberata (Vapautettu Betulia; Ancona, 1796).

Italiassa oli kaksi passiotraditiota: 1) vapaa passio-oratorio esimerkiksi Metastasion tekstiin; 2) liturginen passio kantaattityyliin ja evankeliumin tekstiin.

Passio per il Venerdi Santo (Pitkäperjantain kärsimyskertomus; Napoli 1776) on sävelletty Johanneksen evankeliumiin. Se ei perustu niinkään mekaanisesti aarian ja resitatiivin vuorotteluun kuin jatkuvuuteen, sarjaan dramaattisia kuvia. Vain kertoja (testo) ja Kristus on nimetty solisteiksi, mutta myös Pietarin ja Pilatuksen osuudet erottuvat muutaman äänen esittäminä. Lisäksi mukana on neliääninen turba-kuoro, joka tuo kontrasteja. Arioso-tyyli hallitsee, mutta kertoja käyttää secco-resitatiiveja, ariosoa ja kolmiosaisia aarioita. Orkesterissa puhaltimet (mm. oboe ja käyrätorvi) esiintyvät solistisesti. Musiikki edustaa varhaisklassista idiomia, mutta jo sisäistyneellä ja uskottavalla tavalla.

Seuravassa on eloisa kohtaus hiilivalkealta, jonka äärellä Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen (Johanneksen evankeliumi 18:24-27)

Venetsia

Kaupungin neljä ospedalea sekä Pyhän Markuksen kirkko olivat tärkeimmät säveltäjien työllistäjät teattereiden ohella. Vuosina 1721–1810 sävellettiin 329 oratoriota, joista 253 oli latinalaisia; näistä on säilynyt 23 italialaista ja 58 latinalaista oratoriota. 1720–40 oli hiljaista ja tuloksena oli vain 12 enimmäkseen anonyymiä teosta; näistä tosin kolme on Benedetto Marcellon käsialaa. Congregazione dell’Oratorio päätti 1740 jatkaa oratoriolinjoilla. Jommellin Isacco (1742) ja Gioas (Jooas, 1745) sekä Duranten S. Antonio da Padova (1753) ovat säilyneet.

Ospedalit

Venetsian 253:n latinalaisen oratorion lajit ovat monet: lajinimiä ovat actio sacra (90), dramma sacro (10), oratorio (9) ja dialogus/trialogus (11). Miserere-psalmi oli pääsiäisviikon katumuspsalmina näissä oratorioissa, mikä lisäsi lajin suosiota.

Incurabili

Porpora ja Hasse olivat Incurabilin palkkalistoilla 1720–30-luvuilla. 1740- hoitokodissa työskentelivät Jommelli, V. Ciampi, G. Cocchi. Galuppi, ajan tärkein venetsialaissäveltäjä, toimi kapellimestarina täällä 1760–70-luvuilla.

Mendicanti

Galuppi toimi ensin (1740-) kapellimestarina Mendicantissa ja sävelsi 1750 mennessä seitsemän oratoriota. Ferdinando Bertoni (1725–1813) oli S. Marcossa Galuppin seuraaja, joka oli 1785 mennessä säveltänyt 47 oratoriota, mm. Mater Jesu (Jeesuksen äiti, 1761) ja David poenitens (Katuva Daavid, 1775), joka esitettiin Joosef II:n läsnäollessa. Goethe kävi Mendicantissa 1.10.1786 ja kirjoitti kokemuksistaan:

Ristikon takana nämä naiset esittivät oratorion, kirkko täynnä kuulijoita kuten tavallista. Musiikki hyvin kaunista ja äänet ihanat. Yksi altto lauloi kuningas Saulin, sellaista ääntä en olisi voinut kuvitella. Muutamat kohdat musiikista olivat äärettömän kauniita, teksti tulee tässä mukana, se on sellaista italialaista latinaa, niin että monin paikoin naurattaa. Mutta musiikille laaja kenttä.” (Goethe: Italian matka päiväkirjoineen 1992 [1816-29], suom. Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, s. 92.).

Ospedaletto

Maestroina toimi täällä napolilaisia: Pampani, Sacchini, Traetta, Anfossi, Cimarosa.

Pietà

Pietà-hoitokotia varten sävellettiin 55 oratoriota 1740–95. Bonaventura Furlanetto (1738–1817) toimi siellä kapellimestarina (1768-) ja sävelsi 39 oratoriota.

Galuppi

Galuppi toimi useissa kirkollisissa viroissa: Venetsian Ospedale dei Mendicantissa (1740–51), Pyhän Markuksen kirkossa varamaestrona (1748-) ja varsinaisena johtajana (1762-), jolloin hän myöskin johti Ospedale degli Incurabilin kuoroa. Välillä Galuppi vieraili Pietarin hovissa (1765–68), jonne hän sävelsi 15 teosta ortodoksikirkolle. Galuppi suurensi ja paransi sekä dogen että hoitokodin kapelleja: kiitokseksi doge myönsi hänelle tuplapalkan. Galuppi sävelsi virkavelvollisuuksinaan noin 30 messua ja oratoriota sekä suuren määrän muuta kirkkomusiikkia. Etenkin motetti oli suosittu muoto 1700-luvulla ja se oli soololaulutyylissään lähimpänä oopperaa; motetteja laulettiin messuissa ja vespereissä.

Confitebor tibi, Domine (Annan sinulle kiitokseni, Herra; 1733) on laaja, kantaattimainen 12-osainen psalmimotetti sopraanolle, altolle, bassolle sekä jousille, huiluille ja continuolle. Molli- ja duuriosat, nopeat ja hitaat osat, virtuoosinen ja meditatiivinen tyyli vuorottelevat teoksessa, jossa Galuppi käyttää sekä vanhaa polyfoniaa että uutta galanttia oopperatyyliä. Psalmiin 111 laaditun motetin jae 9 on saanut iloa tihkuvan sävelityksen teoksessa:

9 Redemptionem misit populo suo; mandavit in æternum testamentum suum.

9 Hän lähetti kansallensa lunastuksen, sääti liittonsa ikuisiksi ajoiksi

Aatamin lankeemus

La caduta di Adamo (Aatamin lankeemus; Rooma 1747) oli Galuppin kuudes oratorio: edelliset olivat S. Maurizio e compagni martiri (Pyhä Mauritius ja yhteiset kärsimykset; Bologna, 1743), Adamo (Aatami; Rooma, 1747), Il’ Jephte ossia Il trionfo della religione (Jefta eli Uskon riemuvoitto; Firenze, 1749) sekä Gerusalemme convertita (Kääntynyt Jerusalem; Rooma, 1752). Niitä seurasi vielä viisi muuta oratoriota, joista viimeinen oli Il ritorno di Tobia (Tobiaksen paluu, 1782). Aatamin lankeemuksessa on neljä karakteria: Aatami, Eeva, Oikeudenmukaisuuden enkeli sekä Armon enkeli. Jokaiselle äänelle on annettu kolme aariaa, pääparilla ja enkeleillä keskenään on duettoja, ja päätöksessä kaikki yhtyvät kuoroon; orkesterina toimivat jouset, continuo sekä kaksi cornoa. Seuraavassa oratorion alusta Aatamin resitatiivia ja aaria sekä Aatamin ja Eevan duettoa:

Jommelli

Jommelli piti hallussaan Venetsiassa Incurabili-hoitokodin kuoronjohtajan virkaa (1743–47) sekä toimi Roomassa paavin kapellin varakuoronjohtajana (1749–53). Hän sävelsi ajan keskeisten oopperoiden lisäksi yhtä kuuluisia kirkkomusiikkiteoksia.

Valituslaulut

Le Lamentazioni del profeta Geremia per il Mercoledì Santo (Profeetta Jeremiaan Pääsiäiskeskiviikon valituslaulut; Rooma. 1750) levisi suuren ekspressiivisen voimansa ansiosta läpi Euroopan. Taustalla oli tämä erityinen laji, pääsiäisviikon lamentaatioperinne, joka säilyi Napolissa ja Roomassa 1800-luvulle saakka. Kuoroversioiden sijaan lamentaatiot lähestyivät 1700-luvulle (soolo)motettia. Jommellin versiossa sopraano laulaa ensimmäisen ja altto kolmannen sarjan, kun taas toinen sykli on duetto. Jommelli käyttää kontrastoivia muotoja (aaria, arioso, säestetty resitatiivi) ja karaktereita, kromatiikkaa, paatosta ja meditaatiota; orkesterille Jommellille kirjoittaa värikkäästi. Teoksen suosiosta kertoo Diderot’n viittaus siihen kirjassaan Rameaun veljenpoika (1760-62):

“Esittäessään Jommellin Valituslauluja hän [= veljenpoika] toisti uskomattoman tarkasti, sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kaikki kauneimmat kohdat; kun tuli tuon tunnetun obligato-resitatiivin vuoro, missä profeetta vaikuttavin sanoin kertoo Jerusalemin hävityksestä, hän päästi valloilleen oikean kyyneltulvan, joka sai kaikkien muidenkin silmät kostumaan. […] Erityisen tehokkaasti hän esitti juuri ne kohdat, joissa säveltäjän taide oli mestarillisimmillaan. Ja silloin kun hän keskeytti soolo-osan, hän ryhtyi esittämään soitinten osaa, kunnes lopetti sen ja siirtyi tuossa tuokiossa uudelleen soololauluun, ja molemmat musiikin osat hän punoi saumattomaksi ja eheäksi kokonaisuudeksi; kaikki tämä tenhosi vastustamattomasti mieltämme ja kahlehti meidät niin merkilliseen tunnelmaan, etten ole koskaan kokenut mitään sen kaltaista …” (Diderot, Denis. Rameaun veljenpoika 1970 [Neveu de Rameau, 1761-62], suom. Kauko Kare. Hämeenlinna: Karisto, s. 107–108)

Jommellin lamentaatioissa on sekä meneviä että mietiskeleviä tilanteita: seuraavassa ensin osa III lamentaation säkeestä 12 (Valitusvirret I: 12):

Quoniam vindemiavit me, ut locutus est Dominus, in die irae fuoris sui.

Sillä hän musersi minut, kuten Herra sanoi, vihansa hehkun pävänä.

Lamentaatio päättyy aina hartaaseen toiveeseen (Valitusvirret I: 14), joka lisättiin latinankieliseen Raamattuun, Vulgataan, Trenton kirkolliskokouksessa (1582):

Jerusalem convertere ad Dominum Deum tuum.

Jerusalem, käänny Herran sinun Jumalasi puoleen.

Jommelli sävelsi lisäksi kuusi oratoriota (1742–59). Passione di Gesù Cristo (Jeesuksen Kristuksen kärsimys; 1749) Metastasion tekstiin on “ooppera ilman näyttämökohtauksia”. Sen neljä henkilöä ovat Maria Magdaleena, Johannes, Pietari ja Joosef Arimatialainen, minkä lisäksi esiintyy opetuslasten kuoro; teoksen emotionaalinen jännitys on tuntuva. Requiem Es-duuri (1765) vastasi täydellisesti valistusajan tarpeita eikä sisällä mitään hirvittävää. Se on sävelletty hallitsijan, herttua Karl Eugenin äidin kuoleman johdosta. Jommelli lähestyy sinfonista messua teoksessa Messa à 4 voci (Stuttgart, 1766). Siinä Gloria on muotoa ABA’ siten, että lopun teksti esiintyy alun musiikilla; tämä toteutui tosin jo myös Hassen d-molli-messussa (1751). Burneyn, joka tapasi Jommellin 1770, mukaan tämän teokset “ovat täynnä suuria ja jaloja ajatuksia ja niitä on käsitelty maulla ja oppineisuudella”. C. F. D. Schubartin mukaan (1784) Jommellia pidettiin 1740 jälkeen maailman suurimpana säveltäjänä.

Rooma

Kristikunnan pääkaupungissa esitettiin noin 1720–1800 yhteensä 370 laajamuotoista kirkkoteosta, joista 300:lla on oratoriomainen otsake, muilla sinne päin: componimento sacro, cantata. Näitä kirjoittivat 102 säveltäjää, joista 69 on anonyymiä. Tuotteliaimpia säveltäjiä olivat Giovanni Battista Costanzi (1704–78), jolla on 32 teosta, Pasqale Anfossi (1727–97), jolla on 14 teosta, mm. La morte di S. Filippo Neri (P. Filippo Nerin kuolema, 1796), joka oli erityisasemassa aiheensa puolesta. Jommelli sävelsi Roomaan 13 teosta, mm. Giuseppe glorificato in Egitto (Egyptissä kunnioituksen saanut Joosef, 1749). Giovanni Battista Casali (n. 1715–92) sävelsi 12 teosta. Rinaldo di Capua (n. 1705–n. 1780) laati 12 teosta, mm. componimento sacro -lajissa oratorion L’angelo di Tobia (Tobiaksen enkeli, 1768).

Pääesityspaikkoja Roomassa olivat säilyneiden librettojen perusteella S. Maria in Vallicella, jossa oli 1770–1800 yhteensä 323 esitystä 90:sta teoksesta, S. Girolamo della Carità’ssa, jossa esitettiin 1720–1800 yhteensä 289 kertaa 103 teosta. Muita paikkoja olivat Collegio Nazareno (28 librettoa 1740–77), Collegio Clementino (24 librettoa 1768 mennessä), Palazzo Apostolico (18 librettoa 1740 mennessä) ja Collegium Germanicum Hungaricum (11 librettoa 1766–84).

Principe Valerio Santacroce (1701–68) sävelsi S. Girolamoon yhdeksän teosta. Pietro Maria Crispi (1737–97) oli S. Girolamon kapellimestari (1775-) ja sävelsi kolme teosta: Oratorio per l’Assunzione della Beatissima Vergine (Mitä siunatuimman Neitsyt Marian taivaaseenastumisen oratorio, 1763), La caduta di Gerico (Jerikon perikato, 1771) ja La Passione (1775). Francesco Feo (1691–1761) sävelsi Napoliin viisi ja Roomaan kaksi oratoriota, S. Francesco di Sales (1734, Rooma) ja La Ruth (1743, Rooma). David Perez (1711–78), Napolista, sävelsi oratorion Il martirio di S. Bartolomeo (P. Bartolomeuksen marttyyrius, 1750). Giuseppe Sarti (1729–1802), Napolista, sävelsi oratorion La sconfitta de’ Cananei (Kanaanilaisten voitto, 1766).

Bologna

Kaupungissa oli 1724 jälkeen vuosittain 1–4 oratorioesitystä, joskus 7–8. Librettoja on säilynyt 165, joihin oratorioita kirjoittivat 71 säveltäjää, jokainen muutaman teoksen; näistä noin 40 musiikkiteosta on säilynyt.

Giacomo Antonio Pertin (1661–1756) luovan kauden, jolloin hän kirjoitti yhteensä 16 oratoriota, jälkeen aktiviteetti kaupungissa lakastui. G. B. Martini (1706–84) toimi (1721-) elämänsä loppuun P. Francescon kirkon urkurina; hänen oratorionsa L’assunzione di Salomone al trono d’Israello (Salomonin pääsy Israelin valtaistuimelle, 1734) oli esillä myös muualla kuin Bolognassa. Stanislao Mattei (1750–1825) oli Pertin oppilas, S. Petronion kapellimestari, Donizettin ja Rossinin kontrapunktiopettaja, joka sävelsi teoksen La Passione di Gesù Crist (1792). Giovanni Agostino Perottin (1769–1855) teokseen L’Abele (Abel, 1794) loppui oratorion aika Bolognassa.

Firenze ja Padova

Vuoden 1724 jälkeen Firenzessä oli 30 esitystä vuosittain, yleensä yhdestä kolmeen uutta teosta. On säilynyt 30 S. Firenzen -kirkkoa varten tehtyä librettoa (1731–94). Niccolo Antonio Zingarellin (1752–1837) teos Gerusalemme distrutta (Hävitetty Jerusalem, 1794) oli tärkeä teos; hänestä tuli myöhemmin Rooman Pietarinkirkon kapellimestari.

Mysliveček

Böömiläissyntyinen Mysliveček sävelsi kuusi oratoriota (1769–78), joista osa sai uusintaesityksiä eri nimillä. Hän sävelsi Padovaan oratorion La famiglia di Tobia (Tobiaan perhe, 1769), jota esitettiin nimellä Il Tobia Bolognassa (1775). Giuseppe riconosciuto (Uudestaan tunnistettu Joosef; 1771, Padova) on sävelletty Metastasion tekstiin. La Passione di Gesù Cristo (1773, Praha) Metastasion huippusuosittuun librettoon on hieno teos. Mysliveček välitti Mozartin ensimmäisen oratoriotilauksen (Betulia liberata KV 74b, 1771); heillä oli kollegiaalinen suhde, ja Mozartin musiikki tulee usein varsin lähelle vanhempaa kollegaa.

Aabraham-oratorio

Isacco figura del Redentore (Iisak Lunastajan vertauskuvana; Firenze 1776) ja sama uusittuna nimellä Abramo ed Isacco (München, 1777) oli tavattoman suosittu aikanaan: käsikirjoituskopioita on säilynyt Italian lisäksi Tsekissä, Saksassa ja Unkarissa. Libretto on viimeinen Metastasion teksti, jossa vallitsee tyypillinen konflikti velvollisuuden ja perherakkauden kesken; se on muotoiltu yksilöllisesti ja psykologisesti hienovireisesti. Iisak laulaa oratoriossa kevyen viattomasti, Aabraham on pikemminkin isä ja aviomies kuin patriarkka. Musiikissa on dramaattisia hetkiä, kun Aabraham pohtii uhrinsa armottomuutta ja kun Saara kuvittelee poikansa kuolemaa; seuraavassa Saaran aarian teksti:

Deh parlate, che forse tacendo Men pietosi, più barbari siete. Ah v’intendo; tacete, tacete, non mi dite che il figlio morì. So che spira quell’ostia si cara; veggo il sangue che tingue quell’ara; sento il ferro che il sen le ferì.

Oi puhukaa, koska kenties vaieten vähemmän armeliaita, julmempia olette. Ah ymmärrän; vaikenette, vaikenette ette sano minulle että poika on kuollut. Tiedän että heittää henkensä tuo niin rakas uhri; näen veren joka värjää tuon alttarin; tunnen veitsen joka lävisti hänen rintansa.

Lucca ja Milano

Boccherini

Boccherin syntyi Luccassa (1743), jossa hän loi varhaiset, suuresti ylistetyt oratorionsa toimiessaan kotikaupunkinsa Cappella Palatina -orkesterin soittajana ensimmäisen Giacomo Puccinin (1712–81) ollessa sen johtaja.

Gios re di Giuda -oratorion (Juudean kuningas Jooas, 1765) Boccherini sävelsi ehkä Rooman-opintojensa aikana G. B. Costanzin johdolla. Se kertoo eräästä Jerusalemin hallintataistelusta, kun Athalia on hävittänyt Daavidin jälkeläiset lukuun ottamatta Joasta, joka lopuksi onnistuu pääsemään valtaistuimelle. Teos sisältää kaunista musiikkia, vaikkei olekaan intensiivinen draamana.

Giuseppe riconosciuto (Uudelleen tunnistettu Joosef, 1765) lienee syntynyt, kun Boccherini tapasi Sammartinin Milanossa. Kyseessä on psykologisesti syvä ja puhutteleva teos, jonka musiikki on jopa järisyttävää aarioissaan ja recitativo accompagnato -ketjuissaan.

La Confederazione dei Sabini con Roma (Sabiinilaisten liitto Rooman kanssa, 1765) on vaalikantaatti, joka perustuu 90%:sti edelliselle oratoriolle ja sen onnistuneelle tekstisovitukselle. Teos päättyy scenaan ja aariaan sopraanolle, mikä tuli olemaan vielä Rossinin ja Donizettinkin käytäntö.

Stabat mater

Stabat mater (1781, Ávila) sopraanolle ja jousikvintetille on teoksen alkuperäismuoto. 1801 syntyi uusi versio, jossa on isompi orkesteri ja alkusoitto sekä altto- ja tenorisoolot “vain yhden sooloäänen tuottaman monotonian välttämiseksi … ja liiallisen rasituksen tähden, joka koituu yhdelle ainoalle lauluosuudelle … ilman että teosta olisi muutettu mitenkään”. Musiikki on sekä galanttia että täysklassisen dramaattista, melankolista ja intohimoista, täynnä huokauksia ja jännittäviä harmonioita, klassismin hienoimpia kirkkomusiikkiteoksia. Teos alkaa f-mollissa ja päättyy sinne; siltä edetään c-molliin ja edelleen As-, Es-, B- ja F-duuriin. Teos on täynnä ilmeikästä kromatiikkaa, esimerkiksi aariassa:

 

Quae moerebat et dolebat, pia Mater, dum videbat nati poenas inclyti.

Voipa määrää huokausten, kun hän seisoi rinnatusten ristin kanssa rakkaansa!

Sammartini

Milanossa on säilynyt noin 150 oratorio- ja passiolibrettoa, joista lähes 40 on säveltänyt G. B. Sammartini (1725–73), joka oli kaupungin johtava musiikkipersoonallisuus. Erikoisuutena Milanossa olivat paastonajan 4-5 viimeisenä perjaintaina esitetyt passiokantaattisyklit. Vähintään yhdeksään sykliin ovat säilyneet tekstit:

Sammartini (1751): Il Pianto di S. Pietro (P. Pietarin kyyneleet/valitus)-Il Pianto delle pie donne (Hurskaiden naisten kyyneleet)-Il Pianto degli angeli della pace (Rauhanenkelien kyyneleet)-Pianto di Maddalena al sepolcro (Magdaleenan kyyneleet haudalla)-Maria addolorata (Murheinen Maria);

Sammartini (1761): Liitonarkki-Job, ruoskitun Jeesuksen kaukainen vertauskuva-Mooseksen käärme Jeesuksen Kristuksen vertauskuvana-Murheinen Maria-Aatamin uni.

Paisiellon Jeesuksen Kristuksen kärsimyshistoria

Paisiello sävelsi ollessaan Venäjän Katariina Suuren palveluksessa Puolan kuningas Stanislav Augustuksen pyynnöstä 1783 Metastasion kuuluun librettoon passion tai azione sacran La Passione di Gesù Cristo (Pietari, 1783; ensiesitys Varsovassa 2.4.1784). Teos on sävelletty neljälle solistille, 8-ääniselle kuorolle ja orkesterille. Passio on draama Pietarin näkökulmasta katsottuna; Maria Magdaleenan, Johanneksen ja Joosefin kommentit lisäävät Pietarin tuskaa, etenkin kun hän vähitellen tajuaa oman pelkuruutensa ja Jeesuksen kieltämisensä seuraukset. Paisiellon passio on kouraiseva teos, jossa dramaattiset resitatiivit, suurenmoiset aariat ja värikäs orkesterinkäyttö lisäävät musiikin vaikuttavuutta. Seuraavassa on Johanneksen ja Magdaleenan aariat toisen osan loppupuolelta:

Paisiello sävelsi vielä myöhemmin samaiselle kuninkaalle Te Deumin (1792) kolmelle sooloäänelle, kuorolle ja orkesterille. Hän kirjoitti vielä sotaisan messun ja Te Deumin (1804) Napoleonin kruunajaisiin. Myös Sarti sävelsi Venäjällä ollessaan kirkkomusiikkia: Potemkinille Te Deumin (1789) kuoron, orkesterin, kellojen ja kanuunan kera.

Takaisin ylös