Kirkkomusiikki valistuksen aikana
1700-luku oli profaania valistuksen aikaa, jonka keskeiset ajattelijat, ranskalaiset ensyklopedistit (Voltaire, Rousseau, Diderot jne.), ovat saaneet instituutiokritiikkinsä vuoksi ateistisen leiman. Samalla elettiin luonnontieteiden nousukautta (Linné, Goethe jne.), jolloin kirkon arvovalta heikkeni ja epäily yhteiskunnan sekä luonnon teosentristä mallia kohtaan kasvoi. Ihmisen rooli alkoi tuntua yhä keskeisemmältä: ihmisen ja Jumalan suhteen asemasta ihmisen paikka luonnonjärjestyksessä haluttiin määritellä uudestaan.
Kirkollisuuden ja teologisen ajattelutavan väheneminen ei mitenkään ruokkinut kirkkomusiikkia, ja samansuuntaisesti toimi myös musiikin tyylin murros: arvokkaan ja komplisoidun fuugatekniikan, jossa saattoi nähdä yhteiskunnallis-jumalallisen hierarkkisuuden yhden ilmentymän, korvasi triviaali melodiasäveltäminen, joka vastasi ajan vaatimaa “tervettä järjeä” (common sense), ikimuistoisten sääty- ja luokkaerojen jumalallisen alkuperän epäilyä ja tasoittumista sekä Rousseaun ehdottamaa “luonnollisuutta” musiikissa.
Kaikesta huolimatta kirkot tarvitsivat yhä musiikkiansa, ja sitä kirjoittivat joko vakinaispalkollisina tai oopperasesonkien välissä ajan samat säveltäjät, jotka kunnostautuivat galantin buffan ja musiikkikieleltään hitaammin modernisoituvan serian alueilla. Ristiriita fuxilaisen Palestrina-kontrapunktin ja viihdyttävän buffa-melodiikan välillä leimaa paljoa kirkkomusiikkisäveltämistä etenkin 1700-luvun alkupuoliskolla. Antonio Lotti (1667–1740) ja J. J. Fux (1660–1741) jatkoivat messuissaan vielä stile antico -kirkkomusiikkitraditiota.
1700-luvun oopperan musiikkityyli oli ainakin galantissa vaiheessaan sisäisesti sopimaton kirkkomusiikkiin. Charles Burney puki varmaan moneen käsityksen toivottavasta kirkkomusiikista seuraavaan muotoiluun:
“En kutsu jokaista uutta oratoriota, messua tai motettia kirkkomusiikiksi: sillä samat sävellykset eri sanoin sopisivat yhtä hyvin, jopa usein paremmin, näyttämölle. Mutta musica da chiesalla, varsinaisesti ajateltuna, tarkoitan vain lauluäänille tehtyjä täysiä ja tieteellisiä sävellyksiä, joiden erinomaisuus syntyy enemmän hyvästä soinnutuksesta, oppineista modulaatioista ja fuugista nerokkaisiin ja raittiisiin aiheisiin kuin keveistä lauluista ja huumaavista säestyksistä.”
Ongelma laukesi tyydyttävimmin vasta 1700-luvun jälkipuoliskon klassisessa tyylisynteesissä, mutta läpi vuosisadan syntyi silti hienoja messuja, motetteja, kirkkokantaatteja, passioita ja etenkin oratorioita. Säveltäjinä kunnostautuivat ajan oopperasäveltäjät Pergolesista Hassen, Jommellin ja Galuppin kautta Paisielloon ja Salieriin sekä wieniläisklassikoihin. Ranskalaissäveltäjät, mm. Rameau ja Mondonville, jatkoivat Lullystä alkanutta traditiota keskeytyksettä musiikkikielen taipuessa vain hiukan uuden suuntaan, kunnes vallankumous toi tyylivaihdoksen myös kirkkomusiikkiin.