Haydn oli – vaikka hän itse näki asian toisin, etenkin myöhäisvuosinaan -–ennen kaikkea soitinsäveltäjä, jonka luomisen keskipisteessä olivat sinfonia ja jousikvartetto, joka kypsässä muodossaan on paljossa, vaikkei tokikaan kokonaan, Haydnin aikaansaannos.
Varhaiskvartetot
Haydnin ensimmäiset kvartetot olivat nimeltään divertimento a quattro, jotka heijastelivat vielä wieniläisen serenadimusiikin vaikutusta: opuksissa 1 ja 2 (ennen 1759) on vielä viisi osaa siten, että hitaan osan molemmin puolin on menuetit. Opukset sisältävät yleensä kuusi kvartettoa.
Opus 3 on epäilyksenalainen, ja lähes varmasti koko opus on munkki Romanus Hofstetterin (1742–1815) käsialaa, olkoonkin, että nro 5:ssa on ihana ja suosittu Andante cantabile -serenadi, jota pitkään luultiin Haydnin säveltämäksi.
Opuksessa 9 (1768-69) Haydn näki myöhemmin todellisen kvartettotyylinsä lähtökohdan. Siinä samoin kuin seuraavassa opuksessa 17 (1771) näkyy jo galantista tyylistä huolimatta mieltymys epäsäännölliseen säemuodostukseen ja polyfoniaan.
Opuksen 20 (1772) kvartetot tekevät jo kypsän vaikutelman: ensimmäiset osat ovat laajia, adagio-osat syvämietteisiä (eritoten op. 20:4), finaalit käyttävät fuuga-tekniikkaa, joka tuottaa galantista homofoniasta poikkeavan melodis-kontrapunktisen kudoksen ja basson itsenäisyyden, ja mollisävellajit viittaavat Sturm und Drang -kauteen.
Uusi kvartettotyyli
Opus 33 (1781), “Venäläiset kvartetot”, merkitsivät ratkaisevaa käännekohtaa jousikvarteton ja klassismin historiassa: Haydn sävelsi ne “täysin uudella erityisellä tavalla” (“auf eine gantz neue besondere Art”). Kvartetoissa teema ja säestys kietoutuvat yhteen täydellisesti siten, että syntyy klassinen kontrapunkti, homofonis-polyfoninen sekatyyli, josta käytetään nimitystä durchbrochene Arbeit. Kvartetoilla on lisänimi “Gli Scherzi”, sillä menuetin paikalla on scherzo (usein vieläpä toisena osana). Ne ovat muutoinkin tyyliltään buffa-sävyisempiä, mutta silti syvällisiä (“vakavaa komediaa”) ja dramaattisesti selkeitä.
Kvarteton op. 33/1 avausosan 1. repriisi.
Opuksen 33 nro 2, Es (Der Scherz, Pila), ja op. 33 nro 3, C (Vogelquartett, Lintu) ovat huippuja. Haydnin opuksessa 33 luoma kvartettotyyli vaikutti ratkaisevasti Mozartiin (kuusi “Haydn”-kvartettoa, 1781–85) sekä Beethoveniin (kuusi kvartettoa op.18, 1801–02). Opuksen 42 (1785) piti sisältää kuusi espanjalaista kvartettoa, mutta niistä valmistui vain yksi, d-molli-kvartetto, joka on mittasuhteiltaan vaatimaton.
Opus 50 (1787) sisältää kuusi “Preussilaista kvartettoa“, joissa Haydnin materiaalitietoisuus on jo mestarillista. Ne on sävelletty Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II:lle, joka oli sellisti, mutta jota kvartetot eivät välttämättä imartele. Opuksen nro 1, B-duuri, alkaa sellon saman sävelen toistolla ja loppuu kuninkaan ylöspäiseen asteikkoon. Musiikki perustuu sävellyksen alun esittelemän konfliktin (säveltoisto ja daktyylirytmin sisältävä pikkuaihe) käsittelylle ja purkamiselle, ja sen kuluessa temaattiset suhteet ovat runsaita. Opuksen 50 nro 5, F, 2. osa on otsakoitu “Ein Traum” (“Uni”). Opuksen 50 kvartetolla nro 6, D, on lisänimenä “Sammakko” (Der Frosch).
Opus 51, Die sieben letzten Worte unseres Erlösers am Kreuze (Vapahtajamme seitsemän viimeistä sanaa ristillä), on olemassa eri muodoissa: klaveeri- ja orkesteriversiona, ja lopulta Haydn sovitti kokonaisuuden jousikvartetille 1787.
Opukset 54, 55 ja 64 (1788–90) muodostavat 12 “Tost-kvartettoa“, jotka ovat aiempaa kokeilevampia ja loistokkaampia ykkösviulun painottamisen vuoksi. Samalla hidas osa laajenee, keskustelun ilmapiiri syvenee ja komiikka lisääntyy. Opuksiin sisältyy jälleen pari lisänimellistä kvartettoa: op. 55/2 on “Partaveitsi” (Rasiermesser, n. 1788) ja op.64/5 “Kiuru” (“Lark”, 1790).
Myöhäiskvartetot
Opukset 71 ja 74 (1793), opus 76 (1796/7) sekä opus 77 (1799) liittyvät osin Lontoon aikoihin ja muodostavat huipennuksen kvartettotuotannossa. Ulospäin suuntautunut ja voimallinen tyyli niissä viittaa julkisiin esityksiin (Lontoossa). Kvartetot esittelevät Beethoven-tyylistä kokeilevaa rohkeutta. Viimeistään näillä teoksilla Haydn teki jousikvartetosta kamarimusiikin ylimmän lajin.
Opukset 71 ja 74 ovat “Apponyi”-kvartettoja. Op. 74 nro 3, g, on “Ratsastajakvartetto” (Reiterquartett, 1793). Eritoten opus 76, “Erdödy-kvartetot”, on mestarillinen kokonaisuus. Sen nro 2, d, on “Kvinttikvartetto” (Quintenquartett) ja nro 4, B, “Auringonnousu” (“Sonnenaufgang”). Opuksen 76 kvartetto nro 3, C, on “Keisarikvartetto” (“Kaiserquartett”), sillä hidas osa on muunnelmasarja Keisarihymnistä. Kvartetossa on leimallisena piirteenä eri osien perustuminen saman avausmotiivin muunnoksiin.
Nuottiesimerkkejä Keisarikvartetosta:
Opuksen 76 nro 6, Es, on omaleimaisin kvartetto, jossa 1. osa on variaatiosarja + fuuga, 2. osa harmonisesti äärimmäisen kokeileva Fantasia-Adagio, menuetti käyttää Alternativo-triossa raputekniikkaa, ja finaali on laskevaan viisisävelikköön perustuva sonaattimuoto.
Nuottiesimerkkejä kvartetosta op. 76 nro 6:
Opus 77, “Lobkowitz-kvartetot” (1799) sisältää avausnumerona “Kohteliaisuuskvarteton” G (“Komplimentierquartett”). Kvartetto opus 103, d (1803), jäi keskeneräiseksi, sillä vain Andante- ja Menuetti-osat valmistuivat.
Musiikkia barytonille
Ruhtinas Nikolaus Esterházyn lempisoitin oli barytoni, iso, vähän viola da gamba -tyyppinen soitin, jossa on 6-7 melodiakieltä ja tavallisesti 10-15 metallista resonanssikieltä, jotka resonoivat mukana ja joita soittaja voi näppäillä vasemman käden peukalollaan. Haydn kirjoitti lähes 200 sävellystä, joissa barytoni on mukana; valtaosa niistä trioja barytonille, alttoviululle ja bassolle. Kaikki kolme barytonikonserttoa ovat hävinneet. Ohessa barytonitrion menuetin trio, jossa soittaja vuorottelee jousella soitettavien ja näppäiltävien äänien välillä.
“Pianotriot”
Haydn sävelsi teoksia, joissa kokoonpanona on piano, viulu ja sello, yhteensä kenties 45 kappaletta. Niistä numerot 1–16 ovat nuoruusajalta (1755–60), joista tosin kaksi on hävinnyt ja neljän tekijyys on epävarma; pääosin lajiniminä ovat divertimento ja partita. Numerot ovat 17–30 kypsältä iältä (1784–90) ja pääosin lajinimellä sonaatti, kolme on trioja. Numerot 31–45 sijoittuvat Englannin aikaan (1793–96), ja nekin ovat lähes kaikki sonaatteja. Teoksia kutsutaan yleensä “pianotrioiksi”, mutta kansilehtien ja ajan käytännön perusteella pääosa niistä on pianosonaatteja säestyksen kera. Eli ne on tarkoitettu pianistin näytöskappaleiksi amatöörisellistin tuella, kun taas viulistilla on välillä itsenäisempääkin sanottavaa. Haydn piti continuo-traditiota seuraten selloa puhtaasti basson vahvistajana. Ohessa muutama kansilehti, jotka kertovat omaa kieltään. Kansilehdistä riippumatta molempien opusten yksittäiset numerot ovat kuitenkin säestettyjä sonaatteja.
“Trioista” eräs suosikki on nro 39, G, Hob. XV:25, “Mustalaisrondo”, jonka lisänimi tulee finaalin unkarilais-mustalaisesta piirteistöstä. Muodonta näissä säestetyn sonaatin ja orastavan trion yhdistelmissä on vapainta, mitä Haydnilta löytyy, ja pianotekstuuri on virtuoosista, joskus jopa Mozartin konserttojen luokkaa.
Suurio trio cembalolle tai pianolle viulun ja sellon säestyksellä nro 27, As, Hob. XV:14 (1789–90) on hieno teos, jossa muilla soittimilla on otsakkeesta huolimatta yhä alistettu asema klaveerin rinnalla.
Nuottiesimerkkejä triosta nro 27, As-Duuri: ensin Berliinin julkaisun (1790?) kansilehti ja piano-osuuden alku trio-nimikkeen alla; sitten Lontoon julkaisun (1792?) kansilehti sonaatti-nimikkeen alla sekä eri soittimien stemmat modulaation loppuun eli dominantin dominantille ennen teeman toistumista dominantissa, mikä oli Haydnille tyyppillistä, siis ei mitään ”sivuteemaa” vaan yksi teema, ”das Thema” eli ”der Hauptsatz”.
Pianosonaatit
Piano- tai klaveerisonaateissa (otsakkeina divertimento, partita, sonaatti) havaitsee valtavan kehityksen varhaisista, suppeista cembalo-divertimentoista viimeisiin laajoihin fortepiano-sonaatteihin. Sonaattien numerointi ulottui ennen 62:een saakka, mutta koska osa niistä on kadonnut (vain teema-alut tunnetaan), nyt on vain 52 numeroitua sonaattia.
Keskikaudella (1770-luku) syntyi hienoja sonaatteja mollissa: nro 33, c (Hob. XVI:20, 1771), nro 47, h (Hob. XVI:32; 1776), ja nro 49, cis (Hob. XVI:36, 1777/79?). Mutta 1770-luvulla valmistui myös vaativia duuri-sonaatteja: nro 38, F (Hob. XVI:23, 1773); nro 50, D (Hob. XVI:37, n. 1777/79), joka on populaari teos. Menuetin tilalle tuli syvämietteinen hidas osa. Sonaatti nro 53, e, (Hob. XVI:34, 1781/82?) on parhaita lajissaan. Sonaatti nro 59, Es (Hob. XVI:49, 1790) on mittasuhteiltaan ja ilmaisultaan klassinen, vaikkakin vihjaa jopa Beethovenin Appassionatan suuntaan. Numerot 60–62 (Hob. XVI:50–52; 1794–95) ovat valmistuneet toisella Lontoon matkalla ja ovat suuria sonaatteja.
Etenkin viimeinen Es-duuri-sonaatti nro 62 (Hob.XVI:52) on upea teos, jossa barokkiset ja C. Ph. Em. Bachin vaikutteet yhdistyvät briljanttiin klaverismiin, sillä englantilaisten rakentamat pianot olivat robustimpeja kuin wieniläispianot, ja jopa romantiikan enteilyyn adagiossa, jonka sävellaji on ennen kuulumattoman rohkea suhteessa sonaatin sävellajiin (Es/E) – vrt. Beethovenin ”Eroica”-sinfonia.
Es-duuri-sonaatin nro 62 (Hob. XVI:52, 1794) avausosan 1. repriisi.
Lisäksi Haydn sävelsi klaveerille hienot f-molli-muunnelmat (Hob. XVII:6, 1793), jonka alaotsakkeita ovat sonata ja Un piccolo divertimento.