Haydnin sinfoniat valmistuivat ajanjaksona 1759–95. Hän sävelsi varhaiset sinfoniat pienelle orkesterille (nro 92:een saakka valtaosa Esterházyn orkesterille), jossa “oli kolme bassosoitinta – sello, fagotti ja kontrabasso”. Myöhemmät sinfoniat on tehty isommalle orkesterille, jossa oli täydet puhaltimet, usein myös trumpetit ja patarummut.
Sinfonia lajina
Varhaissinfonioissa raja sinfonian, partitan, divertimenton ja konserton välillä on häilyvä niin muodon kuin kokoonpanonkin puolesta. Eräät varhaiset sinfoniat ovat kolmiosaisia italialaisia oopperasinfonioita kaavassa allegro–andante–finaali (nopea päätösosa on menuetti- tai giga-rytmissä); viimeinen tätä tyyppiä on sinfonia nro 26 (ennen 1770). Myös neliosainen kirkkosonaatti (concerto grosso) adagio–allegro–menuetti–allegro on edustettuna: vielä sinfoniassa nro 49 (1768). Monien sinfonioiden runsaat tutti–soolo-vuorottelut viittaavat konserttoalkuperään.
Mutta jo varhain Haydn käytti myöhemmin standardiksi vakiintuvaa neliosaista tyyppiä: allegro–andante–menuetti–allegro/presto (ensimmäinen tätä tyyppiä oleva sinfonia on nro 3, 1759/60). Usein sinfinioissa on lisäksi hidas johdanto. Osien järjestys ja määrä saattoivat vaihdella: hidas osa ja menuetti voivat vaihtaa paikkaa, menuetti tai finaali jäädä pois.
Finaalista muodostui vähitellen sinfonian kruunuosa: kun kaksi ensimmäistä osaa ovat syvällisiä ja vaativia (“musiikkia päälle ja sydämelle”) ja menuetti merkitsee pientä helpotusta, finaali (“musiikkia jaloille”) on rentouttavan riehakas ja loistelias päätös sekä vastapaino alkuosille. Finaalit olivat aluksi tansseja (menuetti, giga) tai fuugatyyppisiä, myöhemmin 2/4-tahtilajissa olevia, usein kontratanssirytmisiä rondoja tai sonaattirondoja, jolloin päätösosakin saattoi vauhdistaan huolimatta olla samalla myös ‘painava’.
Sinfonioiden musiikki on tanssillista ja kansanomaista melodioiltaan, vaikkakin jo varhain näitä piirteitä kätketään fraasirakenteen epäsymmetrioilla sekä barokkityyppisellä motiivikehräyksellä (Fortspinnung). Polyfoninen rakentelu on alusta pitäen mukana, mutta terästyy 1770-luvulla, jolloin erityisesti menueteissa esiintyy kaanoneita ja finaaleissa fuugia. Lisäksi menuettien ja triojen karakterit ovat mitä herkullisimpia. Puhallinten suosiminen trioissa viittaa muodon tanssialkuperään sekä yleensä sinfonian yhteyksiin divertimento- ja cassatio-lajeihin.
Varhaissinfoniat
Sinfonioilla nro 6–8 (Le Matin, Le Midi, Le Soir = Aamu, Keskipäivä, Ilta) on erityisasema: adagio-johdanto on jo käytössä, kuvauksellisuutta on jopa ohjelmallisuuteen saakka ja runsaasti soolo-osuuksia esiintyy (miltei kaikilla soittimilla), samoin kadensseja.
*Nro 22, Es, (Filosofi, 1764), on kirkkosonaatti osakaavassa adagio–presto–menuetti–presto-finaali. Sinfonian lisänimi tulee avausteeman koraaliluonteesta sekä toisen englannintorven käytöstä.
*Nro 26, d (Lamentatione, Valitus, n. 1768), on kolmiosainen kaavassa allegro–adagio–menuetti; nimi tulee gregoraanisen sävelmän käytöstä.
*Nro 30, C (Alleluja, 1765), perustuu jälleen perustuu gregoriaaniseen pääsiäissävelmään, ja kolme osaa ovat allegro–andante–finaali (menuetti).
*Nro 31, D (Hornsignal, 1765), koska siinä hyödynnetään neljän käyrätorven ryhmää.
*Nro 38, C (Echo, Kaiku, 1766/68).
Eräät 1760-luvun sinfonioista ovat kokeilevia: esim. nro 31, Hornsignal (Torvikutsu, 1765) sisältää neljä cornoa kahden asemasta, ja finaali on variaatiotyyppinen.
Sturm und Drang -sinfoniat ja buffasinfoniat
Sinfoniatuotannon ensimmäisen huippukauden muodostavat Sturm und Drang -sinfoniat (1768–72), joista monet ovat mollisävellajeissa ja ilmeeltään vahvoja.
*Nro 39, g, (1768): orkesterissa on neljä cornoa ja musiikissa tuiskea ilme, joka saattaa olla Anton Filtzin esikuvan mukaista.
*Nro 43 Es (Merkur, Merkurius, n. 1771), sisältää lisänimen, josta Haydn piti ja joka liittynee ääriosien vauhdikkuuteen.
*Nro 44, e, (Trauer, Suru, 1772): osat ovat poikkeavasti allegro–menuetti–adagio–presto.
Nro 45, fis, (Abschied, Jäähyväissinfonia, 1772) on poikkeusteos monella tapaa. Sinfoniaan liittyy historia muusikoiden ikävöinnistä syksyllä Esterházystä pois perheidensä luo Eisenstadtiin, mikä kuuluu finaalissa muusikoiden poistumisina – lopuksi vain kaksi viulua soittaa siinä. Kyseessä on tyypillinen Haydnin Myrsky ja kiihko -sinfonia, jonka avausosaa hallitsee alaspäinen murtisointuteema synkooppisäestyksen kera. Modulaatio 1. repriisissä on vievinään A-duuri-medianttisävellajiin, mutta kääntyy sittenkin cis-molliin eli dominantin mollisävelajiin, joka korostaa osan traagisuutta.
Jäähyväis-sinfonian avausosan temaattinen ja luonnekontrasti ilmaantuu Haydnille tyypillisesti yllättäen, tässä läpiviennin eli 2. repriisin alkupuoliskon keskellä, jossa vastaan saadaan galantti, musiikin tuiskeutta helpottava mukavan laulullinen melodia ennen mollin ja pääsävellajin paluuta.
*Nro 47, G (Das Palindrom, 1772), nimi tulee menuetista, jonka pääjakson toinen puoli ja myös trio on kirjoitettu ”al roverso” eli nuo vaiheet on kirjoitettu niin, että loppupuoli on kääntäen sama kuin alkupuoli.
*Nro 48, C (Maria Theresia, 1768/9) edustaa kuninkaallista C-duuria, mistä lisänimi. Nimi tulee varsinaisesti siitä, että pitkään luultiin sen sävelletyn keisarittaren Esterházyn vierailun juhlistamiseksi.
*Nro 49, f (La Passione, 1768): osat ovat adagio–allegro–menuetti–presto; nimi tulee ilmeisesti synkästä ensiosasta.
Vuoden 1772 jälkeen emootio sai väistyä: buffasäveltämisestä saadut kokemukset johtivat kevyempään ja vapautuneempaan tyyliin, selkeämpään ja ekonomisempaan otteeseeen.
*Nro 50, C; on alun perin alkusoitto marionettioopperaan Götterrath (Jumaltenneuvo, 1773).
*Nro 52, c (n. 1773), on viimeinen ja julmimpia mollisinfonioista.
*Nro 53, C (Imperiale, Keisarillinen, 1778/9), nimi tulee patarumpujen ja cornojen käytön tuomasta suuresta ilmeestä.
*Nro 55, Es (Der Schulmeister, Koulumestari; 1774), toisen osan pisterytmi toi 1800-luvun alun kuulijoille mieleen sormella osoittelevan koulumestarin.
*Nro 59, A (Feuer, Tuli, 1769): nimi johtunee presto-avausosan tulisuudesta tai siitä, että sitä käytettiin näytelmän Die Feuerbrunst (Tulipalo, 1773) musiikkina.
*Nro 60, C, on alun perin musiikkia näytelmään Il distratto (Hajamielinen, 1774); poikkeuksellisesti sinfoniassa on kuusi osaa.
*Nro 63, C (La Roxelane, 1779-81): hidas osa on musiikista näytelmään, jossa Roxelane on ottomanien imperiumin sulttaanin Suleiman Suuren vaimon eli näyttämöteoksen naispääosan nimi; avausosa on muunnettu versio alkusoitosta oopperaan Il mondo della luna (Kuun maailma).
*Nro 64, A (Tempora mutantur, “Ajat muuttuvat/tulevat muutetuiksi”, n. 1775), lisänimi tulee finaalin teemasta, johon Haydn liitti tämän epigrammin eli mietelauseen.
*Nro 68, B (1774/5), sisältää hauskan, hitaan osan dramatisoivan buffakohtauksen; osaketjukin on sinfoniassa poikkeuksellinen: Vivace-Menuetto-Adagio cantabile-Finale: Presto.
*Nro 69, C (Laudon, n. 1778): marsalkka E. G. Laudon oli seitsenvuotisen sodan sankari, jolle sinfonia on omistettu pianoversion julkaisussa.
*Nro 73, D (La Chasse, Metsästys, 1782): cornot ovat tärkeässä osassa finaalissa.
Pariisin- ja Lontoon-sinfoniat
Toisen sinfoniatuotannon huipennuksen muodostavat loisteliaat “Pariisin sinfoniat” nro 82–87 (1785–86). Ne on kirjoitettu tuolloin Euroopan suurimmalle orkesterille, jossa oli 40 viulua, 10 kontrabassoa ja tuhlailevan suuri puupuhallinsektio.
*Nro 82, C (L’Ours, Karhu): nimi tulee finaalin bassoaiheesta, joka jankuttaa c-säveltä.
*Nro 83, g (La Poule, Kana): nimi on peräisin eri osissa esiintyvästä repetitioaiheesta, ensiosassa oboe soittaa rytmin.
*Nro 85, B (La Reine, Kuningatar), lisänimi viitta Maria Antoinetteen eli Ranskan itävaltalais-syntyiseen kuningattareen ja Louis XVI:n puolisoon.
Sinfoniat nro 88–92 jatkavat samalla, suurella linjalla: niistä nro 88, G (1787), ja viimeinen, nro 92, G (Oxford, 1789), olivat tosi suosittuja.
“Lontoon sinfoniat” nro 93–104, joita on siis 12 (1791–95), ovat briljantteja ison orkesterin sinfonioita, jotka sisältävät kaiken mitä Haydn osasi: ne olivatkin ja ovat tavattoman suosittuja.
*Nro 94, G (Surprise, Patarumpu, 1791), sisältää kuuluisan patarumpuherätyksen hitaassa osassa.
*Nro 96, D (The Miracle, Ihme, 1791), lisänimi tulee ensiesityksestä, jossa kattokruunu tippui lattialla ilman että – ihme kyllä – kukaan ei vahingoittunut.
*Nro 100, G (Militär, Sotilas, 1793/4), sisältää toisessa osassa, Allegretto, turkkilaiset lyömäsoittimet (timpanin lisäksi triangeli, lautaset ja isorumpu), jotka ovat äänessä ja joiden vuoksi vallitsee uhkaava tunnelma.
*Nro 101, D (The Clock, Kello, 1793/4); nimi tulee hitaan osan tikuttavista säestyskuvioista.
*Nro 102, B (1794).
*Nro 103, Es (Paukenwirbel/Drum Roll, Rummunpäristys, 1795): sinfoniaan on olemassa aikalaisen laatima ohjelma vakavansävyisen johdannon sisältämän Dies irae -aiheen vuoksi; johdanto palaa vielä ennen kertausjaksoa.
*Nro 104, D (London tai Salomon, 1795), on mahtava oppineen ja kansanomaisen yhdistelmä.
Ohessa sinfonian nro 104, finaalin alku, joka kuten koko osa, perustuu rallattelevan kroatialais- tai englantilaisteeman motiivien käsittelylle. Populaari tematiikka on käytössä avausosan 1. repriisin päätösteemana, menuetissa ja triossa sekä finaalin teemana: rytmin selkeys ja säeryhmityksen säännöllisyys ovat muodon palveluksessa, ei vain kansanmusiikillisena värityksenä.
Sinfonioiden sovitukset kamarikokoonpanoille olivat ajalle tyypillisiä.
Konsertot
Haydn sävelsi yli 20 konserttoa, joista yhdeksän on kadonnut: viulu-, fagotti-, kontrabasso-, huilu-, käyrätorvi- ja kaksoiskäyrätorvikonsertot, samoin kaksi baryton-konserttoa ja konsertto kahdelle barytonille. Trumpettikonserton Es (1796) Haydn sävelsi juuri keksitylle läppätrumpetille, jossa on 4–6 läppää ja mahdollisuus soittaa kromatiikkaa.
Sellokonsertto C (1765, löydettiin 1961) on tyylillisesti jännittävä ja soittimellisesti vaativa teos. Myös D-duuri-konsertto (1783) kuuluu sellistien perusohjelmistoon; se sisältää vaikeita kulkuja sekä huiluääniä.
Haydnilta on säilynyt kolme viulukonserttoa (1760-luku). Yksi D-duuri-käyrätorvikonsertto on säilynyt (1762). Hän sävelsi lisäksi toistakymmentä konserttoa, konsertiinoa/divertimentoa cembalolle ja uruille, joista suosituimmat ovat cembalolle kirjoitetut konsertot G-duuri sekä D-duuri (n. 1780), jonka all’ungherese -finaali on villi mustalaisrondo. Seuraavassa D-duuri-klaveerikonserton finaalin alkua:
Lontoon-vierailuaan varten Haydnin piti säveltää äkkiä sinfonia concertante B-duuri oboelle, fagotille, viululle ja sellolle ison orkesterin kera (1792).
Haydn sävelsi 1786 Napolin ja kahden Sisiliain kuningas Ferdinandille viisi herttaista konserttoa pikkuiselle urulle nimeltä lira organizzata, joka oli koskettimistolla parannettu hurdy-gurdy ja jonka voi korvata huilulla tai oboella. Soittimesta sai aikaan neljänlaista ääntä: 1) melodiaa, joka kuului puupilleistä, 2) melodiaa painelluista kielistä, 3) kielen soittaman borduna-basson, 4) mukana soivia resonanssikieliä.
Kirjallisuutta
The Cambridge Companion to the Symphony, toim. Julian Horton 2013. Cambridge University Press.