Ensimmäisenä kautena valmistuivat:
• 3 ”Kurfürsten”-sonaattia (1783)
• yhteensä 20 pianosonaattia opuksissa 2–31, joukossa ovat mm. Pateettinen sonaatti op. 13 (1799), ”Kuutamosonaatti” op. 27:2 (1801) ja ”Myrsky”-sonaatti op. 31:2 (1802)
• pianotriot op. 1:1–3 (1794)
• sellosonaatit op. 5:1–2 (1796)
• viulusonaatit op. 12:1–3 (1798), viulusonaatti F, op. 24, ”Kevät” (1801)
• pianokvintetto Es, op. 16 (1796)
• jousikvartetot op. 18:1–6 (1801)
• sinfoniat nro 1 (1800) ja nro 2 (1802)
• pianokonsertot nro 1, C, op. 15 (1795/1800), nro 2, B, op. 19 (1795/98) ja nro 3, op. 37, c, (1800/03)
• baletti Die Geschöpfe des Prometheus op. 43 (Prometheuksen luomistyöt, 1801)
Bonnin kaudella (1770–92) valmistui jo yllättävän suuri määrä sävellyksiä pianolle, kamarimusiikkia ja lauluja, jotka kielivät pikemminkin ajan suosittujen (ooppera)säveltäjien, mm. Mozartin, Paisiellon, Cimarosan, Holzbauerin ja Dittersdorfin vaikutuksesta kuin osoittivat vielä vahvaa omaperäisyyttä. Harvoja vahvoja, jopa keskikauden suurta ja dramaattista tyyliä enteileviä teoksia on Kantate auf den Tod Kaiser Josephs II (Kantaatti keisari Joosef II:n kuoleman johdosta; 1790).
Wienin varhaisella kaudella Haydnin vaikutus on tuntuvin jo siinäkin suhteessa, että Beethoven vältti aluksi tietoisesti niitä lajeja, joissa Haydn oli vahvimmillaan: jousikvartettoa, sinfoniaa. Vaikka Beethoven kiistikin myöhemmin Beethovenia mieluusti oppilaanaan pitävän Haydnin vaikutuksen (”En ole oppinut ikinä mitään Haydnilta”), esikuvan ilmeisyys näkyy varhaisopuksista, pianotriojen omistuksesta ja myöhemminkin Beethoven ilmaisi arvostuksensa Haydnia kohtaan.
Pianotriot op. 1 ja pianosonaatit op. 2 ovat osin haydnmaisia; tosin Beethoven ohittaa esikuvat jo trioissa. Trio nro 3, c, on dramaattinen Pateettisen sonaatin tyyliin, ja se on Beethovenin Empfindsamkeit- ja Sturm und Drang -tyylin varhaisia ja oireellisia ilmauksia:
Beethoven ylitti sonaattiensa laajuudessa aiempien säveltäjien tuotokset puolella: ne ovat virtuoosisia, sisältävät uutuutena scherzon tai menuetin kolmantena osana ja suosivat mollia paitsi f-molli-sonaatissa myös duurisonaattien sisällä. Varhaisten pianotekstuurien vahvuudessa ja näyttävyydessä on lisäksi myös Muzio Clementin ja Jan Ladislav Dussekin/Dusíkin vaikutusta. Beethovenin varhaista, jo omapäistä pianismia leimaavat loistokkuus ja kokeilevuus, vaikka eri tyylien yhdistäminen tuottaa vielä mozartmaista ”Reihung”-muodontaa. Oheisen sonaatin opus 2, nro 3 G-duuri-vaiheen alussa voi huomata pyrkimyksen polyfonian käyttöönottoon (imitaatio).
Pianosonaatissa nro 4, op. 7, Es (1797), on upean ilmaisuvoimainen hidas osa; se on jo ”suuri sonaatti” (Grande sonate), mikä tarkoitti, että ”maallikot varokoot” eli oli säveltäjän ja vastaavan tason pianistien soitettavaa musiikkia.
C-molli-sonaatit nro 5, op. 10:1 (1798) ja nro 8, op. 13, Pathétique (1799) jatkavat Mozartin c-molli-sonaatin Sturm und Drangia.
Ohessa jousikvarteton op. 18/1 avaus. Beethoven uskaltautui Haydnin lopetettua kvarteton pariin ja sävelsi kvartetot op. 18:1-6. Ne näyttävät, kuinka hyvin Beethoven omaksui Haydnin tyylin: motiiveja hyödynnetään jo tehokkaasti ja kontrapunktisia aineksia on melkoisesti. Mozartin Haydn-kvartettojen op. 33 esikuva näkyy parhaiten kvartetoista nro 1 ja 5: ne sisältävät jo myös muodollisia uudistuksia ja kokeiluja eri osien ja osajärjestysten suhteen sekä klassismin perusteiden kyseenalaistamista; scherzo on jo 3. osana, mutta myös menuetti esiintyy. Op. 18/4:ssa on Allegro ma non tanto -avauksen jälkeen jännittävänä toisena osana Scherzo (Andante scherzando quasi Allegretto), kolmantena osana Menuetto (Allegretto) ennen päätös-Allegroa. Op. 18/5:ssa Allegron jälkeen jo toisena osana on Menuetto, kolmantena osana muunnelmamuotoinen Andante cantabile ja lopuksi Allegro. Opus 18/6 sisältää toisena olevan Scherzo-osan jälkeen adagion merkinnällä La Malinconia. Ohessa kvarteton op. 18/1 alku:
Myös I sinfonia, C, op. 21 (1800), (Tovey: ”jäähyväiset 1700-luvulle”) on Haydn-tyyppinen, mutta originaalisuus näkyy puhallinten käytössä, scherzossa (vaikka onkin merkinnältään vielä Menuetto), dynaamisissa merkinnöissä, kooda-jaksoissa, avausosan harmonisesti shokeeraavassa adagio-johdannossa sekä finaalin vitsikkäässä käynnistymisessä. Ensiosan nopea vaihe hyödyntää yhä ”Mannheimin raketti” -maneeria.
II sinfoniassa, D, op. 36 (1802), on yllättävän pitkä johdanto avausosaan, cantabile-tyyppinen hidas osa, beethoveniaaninen scherzo sekä Mozartin sinfonioiden finaalien buffa-perinnettä jatkava hurja ja yllätyksellinen finaali sonattirondomuodossa, jonka kehittelyä pidempi kooda alkaa pysähdyksellä Fis-duuri-soinnulla (kehittelyssä on vihjaava modulaatio fis-molliin).
Pianosonaateissa nro 12, As, op. 26, (1801) ja numeroissa 13-14, Es ja cis, op. 27:1–2, (”Kuutamosonaatti”), jotka molemmat on otsakoitu ”Quasi una fantasia” (1801) Beethoven yrittää irroittautua standardimaisesta neliosaisuudesta ja löytää vapaampia ratkaisuja, joissa painopiste siirtyy finaaliin. Opuksen 26 osajärjestys on vapaan innovatiivinen: 1. Andante con variazioni; 2. Scherzo (Allegro molto); 3. Marcia funebre sulla morte d’un eroe (Surumarssi sankarin kuoleman johdosta); 4. Allegro. Op. 27/1 sisältää neljä osaa; Andante-Allegro, Allegro molto vivace, Adagio con espressione, (attacca) Allegro vivace, jonka sisälle ilmaantuu Adagion muistuma ja joka johtaa päätös-Prestoon. ”Kuutamosonaatissa”, josta ohessa kansilehti ja ensimmäisen osan alkua, on vain kolme osaa: Adagio sostenuto, Allegretto ja Presto agitato.
Sonaatit nrot 16–18, G, d, Es, op. 31:1–3 (1802) ovat pikemminkin klassistisia ilmeeltään, vaikkakin nro 1, G, on suuri humoristinen röhönauru: siinä esiintyy yllättäviä poikkeamia sävellajista; toinen osa parodioi ylikoristelevaa laulu-taidetta (kts. oheinen nuottiesimerkki).
Nro 2, d, ”Myrsky”-sonaatti sisältää romanttisen muodon höllentämispyrkimyksen avausosan resitatiiveineen ja tempovaihteluineen. Tämän sonaatin lisänimi ei ole Beethovenin antama; vain sonaatit op. 13 (Pathétique) ja op. 81a (Das Lebewohl, Abwesenheit und das Wiedersehn) ovat Beethovenin nimeämiä.